keskiviikko 1. kesäkuuta 2016

"Tuliko ultrasta huonoja uutisia?" - 13. ja 14. raskausviikko

13. raskausviikko, tammikuu 2016
Loppuviikosta on ensimmäinen kunnallisen tarjoama ultra, niin sanottu niskapoimu-ultra. Siinä tarkastellaan sikiön rakenteita karkeasti ja mitataan niskaturvotus. Niskaturvotus yhdistettynä verikokeen tuloksiin kertoo riskistä kromosomihäiriöihin.
Olen kauhuissani. Olen varma, että sikiö kelluu elottomana tai paljastuu vähintään elinkelvottomaksi. Miten siitäkin selviää? Äitini on saapuu meille katsomaan esikoista ultran ajaksi, jotta pääsen mieheni kanssa sinne kahdestaan. Harmittelen salaa, että äiti on ostanut paluulipun ultrauspäivälle. Olen varma, että joudun sairaalaan kaavintaan. Olisi kiva, jos mummi olisi Anselmiinan kanssa sen ajan.
Bussissa matkalla sairaalaan minua oksettaa jännityksestä ja pahoinvoinnista, joka hallitsee elämääni edelleen. Olen pyörinyt sängyssä edellisen yön, koska olen miettinyt kaikkia mahdollisia kauhuskenaarioita.
Ultra on samassa paikassa, samalla käytävällä kuin esikoisen ultrat. Enää vaan ei ilmottauduta tiskillä, vaan sisäänkirjauksen hoitaa automaatti.
Kätilö on myöhässä, kuten aina. "Tuliko ultrasta huonoja uutisia?" kysyy jonkin perhelehden kansi. Tekisi mieli heittää lehti roskiin. Ehkä ultraäänitutkimusten odotusaula ei ole kyseiselle lehdelle kaikkein paras paikka - ainakaan jos sitä lukevat tutkimusta vasta odottavat. En lue lehtiä vaan mietin, mihin menisimme syömään ultran jälkeen.
Minua oksettaa ja juon laukkuuni unohtuneen taaperon pillimehun. Sori!
Kun kätilö alkaa levittää ultrausgeeliä mahalleni, suljen silmäni. En halua katsoa, kun kuollut sikiö kelluu lapsivesilätäkössä.
"Normaalilta ja touhukkaalta tämä näyttää", kätilö naurahtaa. Uskallan katsoa.
Siellä pieni rääpäle huitoo menemään.
Kaikki on hyvin. Niskaturvotusta on 0,7 millimetriä. Koko on jokusen päivän oletettuja raskausviikkoja suurempi, mutta sen takia laskettua aikaa ei tarvitse muuttaa.
Ultran jälkeen en jaksa kävellä Naistenklinikalta Helsingin keskustaan, koska minua oksettaa, huimaa ja väsyttää. Miten pahoin voi voida?
Käyn miehen kanssa ravintolassa lounaalla. Viimeksi taisimme olla kahdestaan ulkona syömässä liki kaksi vuotta sitten, muutama päivä ennen esikoisen syntymää. Jospa ensi kerralla en olisi raskaana.


14. raskausviikko, helmikuu 2016
Pahoinvoinnin pitäisi helpottaa ensimmäisten 12 viikon aikana. Hah haha! Esikoisen aikaan uskoin siihen, ja karvaasti pettyneenä työnsin päätäni pönttöön vielä puolivälin tienoilla. Nyt olen osannut varautua pahoinvoinnin jatkumiseen.
Ja sehän jatkuu. Ja kestää koko päivän.
Yritän olla reipas ja lenkkeillä, mutta oksennan heti päästyäni kotiin. Ei sitten.
Äitiyshousut ovat liimautuneet päälleni. Ne ovat vielä liian suuret, mutta omat farkut puristavat ikävästi. Paino ei ole noussut, mutta ei ihme kyllä laskenutkaan.
Odotan viikkojen kulumista malttamattomana ja olen kateellinen ystävälleni, joka on minua nelisen kuukautta edellä. Olisinpa minäkin vaiheessa, jossa en ole puklaileva zombie.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti