maanantai 18. huhtikuuta 2016

Vertailua

Raskauksieni välissä vierähti noin kaksi ja puoli vuotta. Se ei tunnu pitkältä ajalta, mutta eivät nämä aivan identtisiä kokemuksia ole olleet. Muutoksia on ollut niin minussa kuin maailmassa ympärilläni.

Fyysisiä eroja on jonkin verran. Ensimmäisessä raskaudessa oksentelin ja voin pahoin liki puoliväliin asti, enkä nyt päässyt helpommalla. Päinvastoin pahoinvointi oli jopa pahempaa.

Pahoinvoinnin lisäksi olen ollut toivottoman väsynyt molemmissa odotuksessa. Nyt olen tehnyt vähemmän töitä kuin esikoisen aikaan, mutta kotona hääräävä kaksivuotias ei ole suonut kovin paljon lepoa. Joulun aikoihin nukuin enemmän kuin taaperoni, joka ei hänkään onneksi ole mikään vähäuninen.

Ensimmäiselläkin kerralla verenpaineeni ja hemoglobiinini laskivat, mutta nyt ne ovat olleet vielä matalammat. Esikoisesta aloitin rautalääkityksen joskus puolivälin jälkeen, mutta nyt sormesta napsaistavan verinäytteen tulos lähenteli anemian rajaa jo ensimmäisessä neuvolassa. Luultavasti voin kiittää väsymyksestä hormonien lisäksi alhaista verenpunaa.

Reilut kaksi vuotta sitten raskaana ollessani himoitsin hedelmiä ja suklaata. Sipulista sen sijaan tuli välitön oksennus. Sipuli on tälläkin kierroksella pannassa, mutta mieleni on tehnyt... hmm, ei oikeastaan mitään. Joskus olen himoinnut kurkkua ja tomaattia. Liha ei maistu yhtään. Suosikkiruokani intialainen ja nepalilainen kuvottavat niin paljon, että pidätän hengitystäni kulkiessani kyseisiä ruokia tarjoilevien ravintoloiden ohi. Yök!

Painoa kerryttin viimeksi noin 7-8 kiloa. Ne kaikki tulivat ennen raskausviikkoa 28, jolloin minulla havaittiin raskausdiabetes. Huomenna alkaa 25. viikko ja olen ehkä kilon tai kaksi kevyempi kuin synnyttämään lähtiessäni. Lähtöpaino oli molemmissa raskauksissa sama.

Radi-taustani takia kävin sokerirasituksessa jo alkuraskaudessa, mutta kaikki tulokset olivat oikein erinomaiset. Sokerilitkun juominen odottaa minua kuitenkin kuukauden päästä jälleen, koska riskiryhmäläiset testataan kahdesti.

Toisessa raskaudessa maha alkaa kuulemma kasvaa ensimmäistä aikaisemmin. Toden totta niin kävin minullekin. Äitiyshousut päätyivät ylleni jo ennen niskapoimu-ultraa, kun taas esikoisesta kitkuttelin normaalifarkuilla puolenvälin rakenneultran tienoille. Syynä aikaisemmalle housuvaihdokselle saattoi olla sekin, että nyt en vaan innostunut epämukavuudesta.

Muuten mahaa taitaa olla aika samaa kokoluokkaa kuin viimeksi. Silloin moni sanoi mahaani pieneksi, vaikka en itse kokenut sen olevan mitenkään erikoisen mini. Nyt olen kuvia katsellessa huomannut, että aika helposti piilotettava se todellakin oli. Tälläkin kierroksella olen saanut perinteisen tyttömahan. Vatsakumpuni ei ole mikään kompakti jalkapallo, vaan se on levinnyt tasaisesti koko keskivartaloon.

Muuten fyysinen olo on onneksi ollut hyvä tälläkin kertaa. En onnekseni vieläkään tiedä, mikä on liitoskipu.



Henkisesti olo on ollut miljoona kertaa tasaisempi - tavallaan. En ole murehtinut sitä, viekö lapsi kaikki rahat (ei) ja saanko enää koskaan kavereita (saan). Esikoisen aikaan sain suggeroitua itseni tilaan, jossa uskoin vakaasti kaiken menevän hyvin. En laskenut todennäköisyyksiä downin syndroomalle tai tärissyt pelosta ennen ultraa.

Nyt olen pelännyt kaksosia, kohtukuolemaa, keskenmenoa, kohdunulkoista raskautta, pääjalkaista ja varmaan kaikkea mahdollista. Esikoisesta menin ultraan reteällä "katsoaan, mitä siellä on"-asenteella, mutta nyt pyörin niskapoimultraa edellisen yön sängyssä ja mietin kaikkia mahdollisia ja mahdottomia vaihtoehtoja. Onneksi ultrassa oli yksi, viikkoja vastaavasti kehittynyt sikiö.

Esikoisen synnytys alkoi elokuvatyyppisellä lapsivedenmenolla, mitä en ollut tajunnut etukäteen jännittää. Nyt olen vähäisistä viikoista huolimatta ehtinyt jo kokea muutaman "oliko se lapsivettä"-paniikin.

Muuten tämä raskaus on mennyt vähän siinä sivussa. En ole aina varma, mikä viikko on menossa ja mitä tällä viikolla tapahtuu.

Siihen voi vaikuttaa sekin, että neuvolakäyntejä on harvemmin kuin ensisynnyttäjillä. Lisäksi niitä on ilmeisesti muutenkin karsittu muutaman vuoden takaisesta. Neuvolan käytäntöjäkin on muutettu. Esikoisen raskaudessa terveydenhoitaja teki kaikki mittaukset, mutta nyt ne pitäisi tehdä itse. Eipä siinä, ei se minua haittaa. Ensimmäisessä raskaudessa neuvolapäivät olivat aina hartaasti odotettuja, mutta nyt ne menevät kaiken muun sivussa. Alkuraskaudessa olisin kaivannut sikiön sydänäänten kuuntelua, mutta nyt napakat potkut tuovat mielenrauhaa.

Liikkeitä ei muuten tunnu niin paljon kuin esikoisesta tai sitten tämä tulokas on siskoaan rauhallisempi. Esikoisesta istukka oli takana, mutta tässä se on näemmä kiinnittynyt etuseinämään. Toimii ilmeisesti hyvänä vaimentimena. Se taitaakin olla suurin ero elämäni kahdessa raskaudessa.



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti