keskiviikko 27. huhtikuuta 2016

Pää pois pöntöstä ja varhaisultraan - 7. ja 8. raskausviikko

7. raskausviikko, joulukuu 2015 

Pahoinvointi alkaa nyt, täsmällisesti samaan aikaan kuin ensimmäisessä raskaudessa. Eräänä iltana olen syönyt himoitsemiani dippikasviksia, yllättäen, ja sen jälkeen iskee huono olo. Pönttöä ei tarvitse halailla, mutta ruuansulatusmahassani tuntuu kummalta.

Oksennustautia on liikkellä. Aavistan kuitenkin, että tämä ei ole sitä.

Jossain vaiheessa viikkoa luulen saaneni keskenmenon, samoin kuin esikoisesta samoilla viikoilla. Koska kipuja ei ole, terveyskeskus ei toivo minua asiakkaakseen. Onneksi varasin yksityisen ultran ja onneksi on pahoinvointia, kai, vaikka se ei ole tae raskauden jatkumisesta.

Olo on vähän epätietoinen ja höntti. Mitähän tästä nyt tulee vai tuleeko mitään?

Lopuuviikosta pahoinvointi pahenee. Pystyn ihme kyllä tekemään töitä, ja niitä teenkin. Halailen pönttöä melkein päivittäin. Mikään ei oikein maistu, mutta verensokeri ei saisi laskea yhtään. Olen niin onnellinen, että meillä kotona on koti-isä.

Se on ... alkio tai jotain sinnepäin. Hmm, ok.


8. raskausviikko, joulukuu 2015

On jouluviikko. Alkuviikosta menen yksityiselle varhaisraskauden ultraan. Niukat vuodot ovat saaneet epäilemään koko raskauden jatkumista, ja lisäksi testiin varhain pärähtäneen plussan ansiosta pohdin kaksoisraskauden mahdollisuutta. Pelkään siis, ettei siellä ole ketään ja että siellä on monta. Raskaana olevan mieli ei ole looginen.

Mukava lääkäri kyselee ensimmäisestä raskaudesta ja synnytyksestä, terveydestäni ja tämän raskauden kulusta. Sydämeni takoo, kun on aika siirtyä ultrattavaksi.

Ruudulla näkyy yksi pieni valas. Sen sydän lyö ja se on oikeassa paikassa. Katkarapu-valas on muutaman päivän oletettua suurempi, mikä selittänee aikaisen plussan.

Lääkäri onnittelee. Hän on melko varma, että raskaus sujuu hyvin loppuun saakka.

Haluatko vuoden päästä muistutuksen, että tulisit samaan tutkimukseen, vastaanottovirkailija kysyy, kun maksan erittäin kallista käyntiä. Toivottavasti en tarvitse, nauran.

Jouluviikko vanhempieni ja appivanhempieni luona sujuu huonosti. Oksentelen, ja olemme koko perhe flunssassa. Tahtoisin vaan nukkua. Äitini kysyy, olenko oksennustaudissa. Kerron yhdeksän kuukauden yrjötaudistani ja hän ilahtuu. Anoppilassa ei udella ääneen mitään, vaikka huutoyrjöän monta kertaa vuorokaudessa. He ovat ilmeisesti hienotunteisempia kuin luulin.

sunnuntai 24. huhtikuuta 2016

Kuka tekee eettiset vaatteet?



Ekologinen ja eettinen kuluttaminen tuntuu ongelmavyyhdeltä, jonka edessä olo on voimaton. Tekisi mieli muuttaa erämaahan omavaraistalouteen, mutta toisaalta ihminen on muutakin kuin kuluttaja ja saastuttaja - opiskelija, työntekijä, ystävä, puoliso, vanhempi, harrastaja, mitä näitä nyt on. Kaikista sidoksista ei tee mieli luopua luonnon ja paremman maailman takia.

Moni potee maailmantuskaa teini-iässä. Minulla se alkoi kymmenisen vuotta jälkikäteen, esikoisen raskausaikana. Haparoivia askelia ekologisuuteen olin ottanut jo aiemmin esimerkiksi tutustumalla luonnonkosmetiikkaan ja pyykkäämällä pesupähkinöillä. Ensin ahdistuin kertakäyttökulutuksesta ja jätevuorista, mutta nyt koen omantunnontuskia myös lihansyönnistä ja eettisestä kulutuksesta.

Tänään 24.4. on tasan kolme vuotta siitä, kun Bangladeshissa romahti vaatetehdas. Menetykset olivat inhimillisiä: 1 133 ihmistä kuoli, ja loukkaantuineita oli yli 2 000. Sen takia jälleen tänään vietetään Vaatevallankumousta. Tarkoituksena on vaatia teollisuudelta lisää vastuullisuutta ja läpinäkyvyyttä. "Who made my clothes", kuka teki vaatteeni, kysellään vaatemerkeiltä.

En tiedä, kuka on tehnyt vaatteni. Luultavasti pienet sormet hikipajoissa, sillä monen omistamani vaatekappaleen lapussa lukee valmistusmaana Bangladesh, India, China tai keveimmillään Portugali. Tiedän hävettävän vähän eettisistä merkeistä. Pitäisi tutustua, koska omatunto soimaa. Ehkä bloggailen vielä joskus aiheesta.

Samalla olen ajatellut tehdä jotain itse vaatteilleni. Aion korjata rikkimenneet eli näillä ompelutaidoilla ehkä jopa maksaa ammattilaiselle eli työllistää!, kierrättää vanhat, etsiä uusia aina ensin kierrätettynä paitsi ehkä lenkkikenkiä ja huoltaa vaatteni huolella.

perjantai 22. huhtikuuta 2016

Voi väsy - 5. ja 6. raskausviikko

5. raskausviikko, joulukuu 2015

Lapsenvahtivuoro vaihtuu joulukuun ensimmäisellä viikolla. Minä siirryn töihin, ja mieheni jää koti-isäksi. Välillä jännitän, kuinka he pärjäävät. Muuten vaihdos tuntuu kaivaltulta.

Raskautta en mieti kovin paljon. Olen väsynyt, mutta siitä voisi syyttää muuttuneeseen arkeen totuttelua. Himoitsen dippejä.

Odotan pahoinvointia kauhulla. Toiset saattavat oksentaa nyt jo. Muistan, että esikoisesta pahin yökötys alkoi joskus viikon seitsemän tienoilla. Sitä ennen jopa ajattelin, että en ehkä joutuisi oksentamaan. Heh heh, olin pää pöntössä liki puoliväliin asti.

6. raskausviikko, joulukuu 2015

Joskus tunnen pientä kuvotusta, mutta pahin pahoinvointi antaa odottaa vielä itseään. Hyvä niin. Varaan ajan ensimmäiseen neuvolaan.

Varaan ajan myös yksityiselle ultraan raskausviikolle 8. Esikoisesta en sellaiseen olisi tahtonut, mutta nyt en millään malttaisi odottaa ensimmäiseen kunnan tarjoamaan ultraan asti. Siihen on yli kuukausi, hyvänen aika! Tahdon hoitaa kuolleen alkion pois ruumiistani mahdollisimman pian - niin brutaalilta kuin se kuulostaakin.

Dipit maistuvat edelleen, ja olo on aika väsynyt.

maanantai 18. huhtikuuta 2016

Vertailua

Raskauksieni välissä vierähti noin kaksi ja puoli vuotta. Se ei tunnu pitkältä ajalta, mutta eivät nämä aivan identtisiä kokemuksia ole olleet. Muutoksia on ollut niin minussa kuin maailmassa ympärilläni.

Fyysisiä eroja on jonkin verran. Ensimmäisessä raskaudessa oksentelin ja voin pahoin liki puoliväliin asti, enkä nyt päässyt helpommalla. Päinvastoin pahoinvointi oli jopa pahempaa.

Pahoinvoinnin lisäksi olen ollut toivottoman väsynyt molemmissa odotuksessa. Nyt olen tehnyt vähemmän töitä kuin esikoisen aikaan, mutta kotona hääräävä kaksivuotias ei ole suonut kovin paljon lepoa. Joulun aikoihin nukuin enemmän kuin taaperoni, joka ei hänkään onneksi ole mikään vähäuninen.

Ensimmäiselläkin kerralla verenpaineeni ja hemoglobiinini laskivat, mutta nyt ne ovat olleet vielä matalammat. Esikoisesta aloitin rautalääkityksen joskus puolivälin jälkeen, mutta nyt sormesta napsaistavan verinäytteen tulos lähenteli anemian rajaa jo ensimmäisessä neuvolassa. Luultavasti voin kiittää väsymyksestä hormonien lisäksi alhaista verenpunaa.

Reilut kaksi vuotta sitten raskaana ollessani himoitsin hedelmiä ja suklaata. Sipulista sen sijaan tuli välitön oksennus. Sipuli on tälläkin kierroksella pannassa, mutta mieleni on tehnyt... hmm, ei oikeastaan mitään. Joskus olen himoinnut kurkkua ja tomaattia. Liha ei maistu yhtään. Suosikkiruokani intialainen ja nepalilainen kuvottavat niin paljon, että pidätän hengitystäni kulkiessani kyseisiä ruokia tarjoilevien ravintoloiden ohi. Yök!

Painoa kerryttin viimeksi noin 7-8 kiloa. Ne kaikki tulivat ennen raskausviikkoa 28, jolloin minulla havaittiin raskausdiabetes. Huomenna alkaa 25. viikko ja olen ehkä kilon tai kaksi kevyempi kuin synnyttämään lähtiessäni. Lähtöpaino oli molemmissa raskauksissa sama.

Radi-taustani takia kävin sokerirasituksessa jo alkuraskaudessa, mutta kaikki tulokset olivat oikein erinomaiset. Sokerilitkun juominen odottaa minua kuitenkin kuukauden päästä jälleen, koska riskiryhmäläiset testataan kahdesti.

Toisessa raskaudessa maha alkaa kuulemma kasvaa ensimmäistä aikaisemmin. Toden totta niin kävin minullekin. Äitiyshousut päätyivät ylleni jo ennen niskapoimu-ultraa, kun taas esikoisesta kitkuttelin normaalifarkuilla puolenvälin rakenneultran tienoille. Syynä aikaisemmalle housuvaihdokselle saattoi olla sekin, että nyt en vaan innostunut epämukavuudesta.

Muuten mahaa taitaa olla aika samaa kokoluokkaa kuin viimeksi. Silloin moni sanoi mahaani pieneksi, vaikka en itse kokenut sen olevan mitenkään erikoisen mini. Nyt olen kuvia katsellessa huomannut, että aika helposti piilotettava se todellakin oli. Tälläkin kierroksella olen saanut perinteisen tyttömahan. Vatsakumpuni ei ole mikään kompakti jalkapallo, vaan se on levinnyt tasaisesti koko keskivartaloon.

Muuten fyysinen olo on onneksi ollut hyvä tälläkin kertaa. En onnekseni vieläkään tiedä, mikä on liitoskipu.



Henkisesti olo on ollut miljoona kertaa tasaisempi - tavallaan. En ole murehtinut sitä, viekö lapsi kaikki rahat (ei) ja saanko enää koskaan kavereita (saan). Esikoisen aikaan sain suggeroitua itseni tilaan, jossa uskoin vakaasti kaiken menevän hyvin. En laskenut todennäköisyyksiä downin syndroomalle tai tärissyt pelosta ennen ultraa.

Nyt olen pelännyt kaksosia, kohtukuolemaa, keskenmenoa, kohdunulkoista raskautta, pääjalkaista ja varmaan kaikkea mahdollista. Esikoisesta menin ultraan reteällä "katsoaan, mitä siellä on"-asenteella, mutta nyt pyörin niskapoimultraa edellisen yön sängyssä ja mietin kaikkia mahdollisia ja mahdottomia vaihtoehtoja. Onneksi ultrassa oli yksi, viikkoja vastaavasti kehittynyt sikiö.

Esikoisen synnytys alkoi elokuvatyyppisellä lapsivedenmenolla, mitä en ollut tajunnut etukäteen jännittää. Nyt olen vähäisistä viikoista huolimatta ehtinyt jo kokea muutaman "oliko se lapsivettä"-paniikin.

Muuten tämä raskaus on mennyt vähän siinä sivussa. En ole aina varma, mikä viikko on menossa ja mitä tällä viikolla tapahtuu.

Siihen voi vaikuttaa sekin, että neuvolakäyntejä on harvemmin kuin ensisynnyttäjillä. Lisäksi niitä on ilmeisesti muutenkin karsittu muutaman vuoden takaisesta. Neuvolan käytäntöjäkin on muutettu. Esikoisen raskaudessa terveydenhoitaja teki kaikki mittaukset, mutta nyt ne pitäisi tehdä itse. Eipä siinä, ei se minua haittaa. Ensimmäisessä raskaudessa neuvolapäivät olivat aina hartaasti odotettuja, mutta nyt ne menevät kaiken muun sivussa. Alkuraskaudessa olisin kaivannut sikiön sydänäänten kuuntelua, mutta nyt napakat potkut tuovat mielenrauhaa.

Liikkeitä ei muuten tunnu niin paljon kuin esikoisesta tai sitten tämä tulokas on siskoaan rauhallisempi. Esikoisesta istukka oli takana, mutta tässä se on näemmä kiinnittynyt etuseinämään. Toimii ilmeisesti hyvänä vaimentimena. Se taitaakin olla suurin ero elämäni kahdessa raskaudessa.



maanantai 4. huhtikuuta 2016

Kaksi viivaa, sitten aamupalaa - 3. ja 4. raskausviikko

3. raskausviikko, marraskuu 2015
Anselmiinalla on diagnosoitu korvatulehdus, mutta lääkärin mukaan siihen ei tarvita antiobioottia. Hän kuitenkin kehottaa käymään viiden päivän päästä uudelleen lääkärissä.

Matkustan Anselmiinan kanssa kotiseudulleni muutamaksi päiväksi. Oloni on aika väsynyt. Syytän kotiäitiys ja muut velvollisuudet -yhdistelmää, mutta aavistelen arasti jotain muutakin.

Saatan olla raskaana. Tiedän sen enkä toisaalta malttaisi odottaa, milloin voin testata. Olen päättänyt olla laskematta päiviä kovin tarkkaan, etten pettyisi. Pieni kutina silti kertoo, että taidan ihan oikeasti odottaa maailmaan uutta ihmistä.

4. raskausviikko, marraskuu 2015
Itkeskelen herkästi. Käytän Anselmiinan uudelleen lääkärillä. Korvassa on tulehdusta, ja nyt siihen määrätään antiobiootit. Jostain syystä se herkistää minua kovasti.

Siihen voi olla syykin, muu kuin ehkä-mahdollisesti-alkanut raskaus. Kun on syksyn aikana todistanut lapsellaan kahta anafylaktista allergiareaktiota, tulee mieleen se, että on itse ollut lapsena sairaalassa pahan antiobioottiallergian takia. Lääkäri on ensin määrätä juuri sitä, mikä vei minut keskussairaalan lastenosastolle. Kerron oman allergiani, ja hän määrää toista. Anselmiinan tietoihin hän kirjaa, ettei hänellekään saa määrätä minulle reaktion aiheuttanutta.

Ja sitten minua melkein itkettää, kun lääkäri on niin kiltti.

Haen apteekista antiobiootin. Kun jonotan reseptitiskille, huomaan hyllyn, jossa on pikatestejä. Keliakitesti, ovulaatiotesti... haa, raskaustesti!

Laskeskelen, että vielä on aivan liian aikaista testata tikkua tositoimissa. Nyt olisi rv3+jotain, eikä kiertoni ole vielä edes myöhässä.

Seuraavana aamuna herään ennen Anselmiinaa. Aikainen lintu madon nappaa tai raskaustestin tekee, ajattelen, ja niinpä hyödynnän aamuhetkeni lehdenluvun sijasta tarkistamalla testiin ilmestyvien viivojen lukumäärän.

Niitä on kaksi.

Esikoisen testistä itkin, nauroin ja sekosin. Nyt vaan mietin, että nyt on näin, jaahas, pitäisi tehdä aamupalaa. Nappaan testistä kuvan ja lähetän sen Whatsappissa ystävien arvioitavaksi. Sitten tajuan lähettää testin miehelleni.

Kaksi viivaa, on myös vertaisten tuomio.

Lähdemme aamupalan jälkeen kerhotutun kanssa puistoon. Kutkuttaisi kertoa, mutta pidän tiedon itselläni. Taitaa olla raskausviikko 3+3.

Loppuviikosta kuukautisten pitäisi alkaa, mutta mitään ei näy. Testiin tulee uudelleen kaksi viivaa.