perjantai 4. maaliskuuta 2016

Introverttivanhempi kurkistaa kaapista



Lukisin pitkää kirjaa. Yksin. Rauhassa. Keskeytyksettä.

Niin tekisin tällä hetkellä, jos saisin tehdä mitä tahansa. Jostain kummasta syystä arkailen myöntää sitä. Neuvolassa kysyttiin vastikään, onko minulla ollut aikaa parisuhteelle ja kavereille. Voisi ehkä olla enemmänkin, mutta ihan tarpeeksi on, vastasin. Jälkeenpäin aloin miettiä, että oikeasti saattaisin viettää omaa aikaa ihan omassa seurassani. Sitä ei kysytty.

Ajatus tuli mieleeni Helsingin Sanomien introvertin vanhemmuudesta kertovasta artikkelista Kirjailija väsyi lastensa seuraan. Artikkeli kertoi kirjailija Pauliina Vanhatalosta, joka koki lastensa seurassa olemisen rankaksi.

Tässä kohtaa joku saattaa kohtahtaa, että pakkoko niitä lapsia on tehdä, jos niiden kanssa ei halua olla. Toiset kaipaavat omaa aikaa enemmän ja toiset vähemmän, ja introvertille jatkuva toisten seurassa oleminen saattaa olla raskasta. Oman ajan kaipaaminen silloin tällöin ei tarkoita, ettei olisi kiinnostunut lapsistaan tai ettei niiden kanssa tahtoisi olla.

Toki jonkun ongelma voi olla, ettei lasten kanssa oikeasti tahdo viettää aikaa. En vaan usko, että silloin syyttely ja tuomitseminen on silloin toimiva hoitokeino.

Vanhatalo ajatteli, että äitinä hän ei enää kaipaisi yksinäisyyttä niin paljon kuin ennen. Niin ei kuitenkaan käynyt, mikä masensi häntä. Artikkelin luettuani tajusin, että jollain tavalla vanhemmaksi tulon jälkeen ihmisen oletetaan olevan aiempaa sosiaalisempi. Se on luonnollista, koska lapset oppivat ja kasvavat vuorovaikutuksessa. Silti tuntuu, että lapsista vapaana aikana korostetaan sosiaalisia aktiviteetteja, ainakin meidän neuvolassamme. Oikeasti toiset meistä rentoutuvat kaikkein parhaiten olemalla yksin.

Minulle ehkä ongelmana on ollut se, että lapsen saamisen jälkeen olen alkanut kaivata erilaisia rentoutumistapoja kuin ennen. En ehkä ole yhtä ääripään introvertti kuin Vanhatalo, mutta kaipaan vuorovaikutuksen ja hälinän vastapainoksi pieniä yksinäisiä hetkiä. Joskus saatoin vannoa, etten muuttuisi vanhempana epäsosiaaliseksi. Nyt on kuitenkin raotettava kaapin ovea ja myönnettävä, että olisi niii-iiiin ihana olla ilta tai edes tunti ihan yksin ja uppoutua johonkin hyvään kirjaan, vaikka dekkariin sosiaalisen illanvieton sijaan. Aiemmin valintani olisi kohdistunut viimeksi mainittuun.

Jostain syystä nyt tekee mieli selittää, että en minä nyt niin epäsosiaalinen erakko ole. No en ole, koska eihän oman tilan kaipuu tietenkään sulje sosiaalisuutta pois. Ikävöin lastani joskus jopa päiväuniaikaan ja hypin seinille, jos en ole koko päivänä keskustellut kenenkään kanssa.

Introverttiyttä ei ehkä edelleenkään ymmärretä. Harva sijoittuu ekstrovertti - introvertti -janalla kumpaankaan ääripäähän, vaan liki kaikki taitelevat jossakin välimaastossa. Introvertti ei tarkoita automaattisesti takapulpetin harmaisiin pukeutunutta tuppisuuta, joka vapaa-ajallaan tahdo tehdä muuta kuin neuloa sukkaa.

Tärkeintä olisi tunnistaa oma temperamenttinsa ja tietää, kuinka itse rentoutuu. Sekin voi vaihdella, ja joskus voi yllättyä itsestään.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti