maanantai 28. maaliskuuta 2016

Foolihappoa ja lakua - 1. ja 2. raskausviikko

1. raskausviikko, marraskuu 2015
Raskausviikkojen laskeminen aloitetaan kuukautisten alkamispäivästä. En tarkalleen tiedä, mikä on laskutavan logiikka. On siis mahdollista olla raskausviikolla 1, vaikka ei olisi miestä tai hedelmöityshoitoklinikan henkilökuntaa koskaan nähnytkään. Se on aika pelottavaa, eikö?

Minun ensimmäistä raskausviikkoani elettiin marraskuussa. Edellisessä kuussa oli annettu vauvalle lupa tulla, joten kuukautisten alkaminen herätti pienoisen pettymyksen. Valtaisaa musertumista se ei silti aiheuttanut. Luotin lähes zenmäisesti siihen, että ehkä seuraavassa kuussa jo onnistuisi. Ehkä vielä ei vaan ollut oikea aika. Eipä tässä mikään hätä ollut.

Yhden kierroksen kokeneena tiedän jo hieman, mitä tehdä. Olen jo monta kuukautta sitten korkannut foolihappopurkin. Syön pussillisen lakuja, kun vielä voin. Käyn ystävien kanssa illallisella ja juon hyvällä omatunnolla lasin viiniä. Mietin, milloinkohan on seuraavan mahdollisuuden vuoro. Tiedän, että ei se ei ehkä ole kovin pian. Toisin kuin ensimmäisellä kierroksella, en kuitenkaan ahdistu siitä. Kaikki ajallaan, olen oppinut.

2. raskausviikko, marraskuu 2015
Luin joskus jostain, että marraskuussa tehdään paljon lapsia. Kaamoksesta kärsivänä minun on vaikea ymmärtää syytä, mutta jossain vaiheessa toista raskausviikkoa kaiketi pieni salamatkustaja muuttaa kohtuuni.

lauantai 26. maaliskuuta 2016

Älä vaikene rasismista

Sinun väriset pelkäävät aina koiria, senkin likainen pentu, koiraa taluttava mies tuhahti vihaisena tummaihoiselle, arviolta juuri kouluun menneelle tummaihoiselle pojalle. Koira haukkui ja rimpuili, eikä poika ollut ainoa sitä väistänyt.

Ihonväri ei altista ketään pelkäämään hyökkäävän oloista eläintä, mutta minä en sanonut miehelle sitä. Minun olisi ehdottomasti pitänyt tehdä niin. En olisi saanut kulkea ohi ilman, että puutun asiattomaan käytökseen.

Kertomani tapaus sattui jo viime syksynä, mutta se on silloin tällöin palannut mieleeni. Tapauksen jälkeen päätin, että puutun rasistiseen huuteluun aina. En ole vielä joutunut tilanteeseen, jossa minun olisi pitänyt tehdä niin. Toivon, että ensi kerralla keksin sopivat sanat.



Meidän aikamme Euroopalla ja 1930-luvun Saksalla on huolestuttavia yhtäläisyyksiä, sanoo natsien lapsenlapsi Katarina Bauer pitkäperjantain (25.3.2016) Helsingin Sanomissa. Natsien valtaannousu alkoi vihapuheella, joka vähitellen hyväksyttiin salonkikelpoiseksi. Puhe "loisista ja syöpäläisistä" on valitettavan tuttua 2010-luvulla, ja sitä se oli myös natsi-Saksassa.

Sanat ja teot voivat tuntua pieniltä. Silti meistä jokainen rakentaa ympäristöä, jossa elämme. Jokainen voi ratkaista, saako toisesta ihmisestä puhua rumasti. Pienillä sanoilla luodaan suuri kokonaisuus, maailma, jossa elämme.

Varsinkin pienen lapsen vanhempana olen alkanut entistä enemmän miettiä, millaista maailmaa haluan rakentaa ja millaisen esimerkin tahdon antaa lapselleni. Toivoisin, että voisin jättää perinnöksi suvaitsevaisuuden ja samalla myös rohkeuden puuttua asioihin. Jokainen meistä on arvokas omana itsenään, ja jokainen toivoo voivansa tulla kohdatuksi sellaisena. Erilaisuuden takana on aina toinen ihminen, jonka kanssa voi olla yllättävän paljon yhteistä. Jos sen saisin taottua lapseni päähän, voisin kai pitää itseäni onnistuneena.

#vanhemmatrasismiavastaan on perhebloggaajien käynnistämä kampanja, jonka tarkoitus on lisätä suvaitsevaisuutta. 

keskiviikko 23. maaliskuuta 2016

lauantai 12. maaliskuuta 2016

"Nuorena jaksaa"

Olen usein kuullut, että nuorena jaksaa. Varsinkin vanhemmuudessa sitä saa kuulla usein. Jaksan kuulemma hyvin lapsen kanssa, koska olen nuori. Nuoruus riippuu toki näkökulmasta. Joskus opiskelin ja tein monta työtä samaan aikaan, mihin entinen esimieheni totesi nuorten jaksavan. No, en kyllä jaksanut kovin hyvin, ja jälkiviisasteltuna olisin hieman rajoittanut tekemisten määrää. Ehkä sentään opin jotain.

Nuoruuteen vetoaminen tuntuu vähättelyltä. Väsynyt on väsynyt, oli ikää 19 tai 47. Päinvastoin nuori saattaa ottaa paineita, joita vanhempi ei kokisi. Ainakin minulle ensimmäinen vuosi "oikeissa" töissä oli rankka, koska stressasin ja kaikki oli uutta. Sen jälkeen helpotti ja jaksoin paremmin.

En muista, jaksoinko kymmenen vuotta sitten paremmin kuin nyt. Unenpuutetta olen aina ollut huono sietämään. Joskus 15-kesäisenä muistan viettäneeni kesästä yli kuukauden leireillä ja matkoilla poissa kotoa, eikä tuntunut rankalta. Sen ikäisen vaatimukset ovat kuitenkin niin erilaiset kuin aikuisen. Ei ollut huolta toimeentulosta tai ammatillisesta kehityksestä, vaikka toki ihmissuhteet ja ruotsin kokeet saattoivat stressata.

Jaksaminen on niin suhteellista. Toivoisin kuitenkin, ettei kukaan sano vähättelevästi nuorena jaksaa. Ei välttämättä jaksa, ja jos ei jaksa, on ihan yhtä suuri oikeus olla väsynyt kenellä tahansa toisella.

tiistai 8. maaliskuuta 2016

Kaikki hyötyivät isyysvapaasta



Suomalaisista isistä vain noin kolmannes viettää Kelan suomaa isyysvapaata enemmän kuin kolme viikkoa vauvan syntymän jälkeen. Se on aika vähän.

Puolisoni oli viime vuoden lopussa ja tämän vuoden alussa hetken pääasiallisena kotivanhempana. Tein sillä aikaa töitä ja ehdin jopa hetken potea sängynpohjalla. Onneksi minulla ei ollut mitään vakavaa, mutta toisen vanhemman kotonaolo helpotti elämää erittäin paljon. Samoin oli ihanaa keskittyä töihin ilman, että lapsenvahtia piti vaihtaa läpsystä tai tarkkailla taaperon unien jatkumista.

Kotityöt meillä jakautuvat yleensä aika kivuttomasti se tekee, joka ehtii tai inspiroituu -periaatteella, mutta kieltämättä valmis ruoka pöydässä tuntui aika luksukselta. Jaoin mielelläni jopa ehdottoman suosikkikotityöni, pyykinpesun ja vaatteiden kuivumaan ripustamisen.

Tiedoksi muuten meiltä joulukortin saaneille tai saamatta jääneille - minä en tänä vuonna vastannut niistä millään tavalla.

Koti-isävaihe tuntui lähentävän isää ja taaperoa. Kun mies palasi töihin, taapero alkoi jo aamusta kysellä isiä. Samoin isän ja lapsen yhteinen aika vahvisti uskoani siihen, että myös toinen vanhempi pärjää lapsen kanssa. En ole onneksi joutunut koskaan tosissani epäilemään sitä, mutta teki hyvää huomata, etten ole niii-iiin korvaamaton.

Taloudellista tilinpäätöstä emme ole tehneet. Finanssipuoli alunperin sai empimään vahdinvaihtosuunnitelmia, mutta minun töideni ansiosta emme kuitenkaan jääneet merkittävästi miinukselle.

Lisäksi nyt olen alkanut ajatella, ettei tällaisia kokemuksia mitata rahassa. Mahdollisella seuraavalla kierroksella voisimme jo etukäteen säästää tavoitteellisesti jaettua kotivanhemmuutta varten.

Ehkä naistenpäivän kukka- ja suklaarahoista voisi aloittaa.

perjantai 4. maaliskuuta 2016

Introverttivanhempi kurkistaa kaapista



Lukisin pitkää kirjaa. Yksin. Rauhassa. Keskeytyksettä.

Niin tekisin tällä hetkellä, jos saisin tehdä mitä tahansa. Jostain kummasta syystä arkailen myöntää sitä. Neuvolassa kysyttiin vastikään, onko minulla ollut aikaa parisuhteelle ja kavereille. Voisi ehkä olla enemmänkin, mutta ihan tarpeeksi on, vastasin. Jälkeenpäin aloin miettiä, että oikeasti saattaisin viettää omaa aikaa ihan omassa seurassani. Sitä ei kysytty.

Ajatus tuli mieleeni Helsingin Sanomien introvertin vanhemmuudesta kertovasta artikkelista Kirjailija väsyi lastensa seuraan. Artikkeli kertoi kirjailija Pauliina Vanhatalosta, joka koki lastensa seurassa olemisen rankaksi.

Tässä kohtaa joku saattaa kohtahtaa, että pakkoko niitä lapsia on tehdä, jos niiden kanssa ei halua olla. Toiset kaipaavat omaa aikaa enemmän ja toiset vähemmän, ja introvertille jatkuva toisten seurassa oleminen saattaa olla raskasta. Oman ajan kaipaaminen silloin tällöin ei tarkoita, ettei olisi kiinnostunut lapsistaan tai ettei niiden kanssa tahtoisi olla.

Toki jonkun ongelma voi olla, ettei lasten kanssa oikeasti tahdo viettää aikaa. En vaan usko, että silloin syyttely ja tuomitseminen on silloin toimiva hoitokeino.

Vanhatalo ajatteli, että äitinä hän ei enää kaipaisi yksinäisyyttä niin paljon kuin ennen. Niin ei kuitenkaan käynyt, mikä masensi häntä. Artikkelin luettuani tajusin, että jollain tavalla vanhemmaksi tulon jälkeen ihmisen oletetaan olevan aiempaa sosiaalisempi. Se on luonnollista, koska lapset oppivat ja kasvavat vuorovaikutuksessa. Silti tuntuu, että lapsista vapaana aikana korostetaan sosiaalisia aktiviteetteja, ainakin meidän neuvolassamme. Oikeasti toiset meistä rentoutuvat kaikkein parhaiten olemalla yksin.

Minulle ehkä ongelmana on ollut se, että lapsen saamisen jälkeen olen alkanut kaivata erilaisia rentoutumistapoja kuin ennen. En ehkä ole yhtä ääripään introvertti kuin Vanhatalo, mutta kaipaan vuorovaikutuksen ja hälinän vastapainoksi pieniä yksinäisiä hetkiä. Joskus saatoin vannoa, etten muuttuisi vanhempana epäsosiaaliseksi. Nyt on kuitenkin raotettava kaapin ovea ja myönnettävä, että olisi niii-iiiin ihana olla ilta tai edes tunti ihan yksin ja uppoutua johonkin hyvään kirjaan, vaikka dekkariin sosiaalisen illanvieton sijaan. Aiemmin valintani olisi kohdistunut viimeksi mainittuun.

Jostain syystä nyt tekee mieli selittää, että en minä nyt niin epäsosiaalinen erakko ole. No en ole, koska eihän oman tilan kaipuu tietenkään sulje sosiaalisuutta pois. Ikävöin lastani joskus jopa päiväuniaikaan ja hypin seinille, jos en ole koko päivänä keskustellut kenenkään kanssa.

Introverttiyttä ei ehkä edelleenkään ymmärretä. Harva sijoittuu ekstrovertti - introvertti -janalla kumpaankaan ääripäähän, vaan liki kaikki taitelevat jossakin välimaastossa. Introvertti ei tarkoita automaattisesti takapulpetin harmaisiin pukeutunutta tuppisuuta, joka vapaa-ajallaan tahdo tehdä muuta kuin neuloa sukkaa.

Tärkeintä olisi tunnistaa oma temperamenttinsa ja tietää, kuinka itse rentoutuu. Sekin voi vaihdella, ja joskus voi yllättyä itsestään.