maanantai 25. tammikuuta 2016

Meillä asuu uhmaikäinen



Olen alkanut kasvattaa uhmaikäistä. Jossain vaiheessa kausiflunssan vaihtuessa edellistä räkäisemmäksi taudiksi aloin tajuta, että meillä asuu sellainen. Uhmaikäiselle ei kelpaa mikään, missään, mitenkään. Kaikki on ei tai Anselmiina ite.

Kahden vuoden korvilla  eletään kai useimpien asiantuntijoiden mukaan uhman alkusoittoa. Onneksi  koko ajan tahdot eivät taistele, mutta aiempaan verrattuna ne mittelevät hyvin usein. Tämän perusteella en kuitenkaan välttämättä odota uhman jatko-osia innolla.

Lapsi uhmailee pääasiassa niille, jotka kokee turvalliseksi. Anselmiina kiukuttelee eniten minulle, vaikka osaa hän tuittuilla myös isälleen. Tavallaan se tuntuu turvalliselta. Äidille uskaltaa uhmailla, koska äiti ei milloinkaan jätä.

Uhma on vaihe, jotka pitää elää. Yritän muistaa sen.  Uhma on lapsen kehitykselle välttämätön, ja maailma avautuu hänelle uhmaamalla. Se erottaa hänet omaksi persoonakseen.

Ehkä on parempi uhmata kaksivuotiaana kuin etsiä omaa tahtoaan kolmekymppisenä, yritän ajatella. Jonkinlaista uhmaa on elämässä aina, aikuisenakin, mutta ehkä lapsuuden tahtoiän perustalle on helpompi rakentaa uusia uhmavaiheita.

Huoh. Yritän siis kasvattaa kärsivällisyyttäni ja laskea kymmeneen, kun lapselle kaikki on ei ei ei ei.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti