maanantai 25. tammikuuta 2016

Meillä asuu uhmaikäinen



Olen alkanut kasvattaa uhmaikäistä. Jossain vaiheessa kausiflunssan vaihtuessa edellistä räkäisemmäksi taudiksi aloin tajuta, että meillä asuu sellainen. Uhmaikäiselle ei kelpaa mikään, missään, mitenkään. Kaikki on ei tai Anselmiina ite.

Kahden vuoden korvilla  eletään kai useimpien asiantuntijoiden mukaan uhman alkusoittoa. Onneksi  koko ajan tahdot eivät taistele, mutta aiempaan verrattuna ne mittelevät hyvin usein. Tämän perusteella en kuitenkaan välttämättä odota uhman jatko-osia innolla.

Lapsi uhmailee pääasiassa niille, jotka kokee turvalliseksi. Anselmiina kiukuttelee eniten minulle, vaikka osaa hän tuittuilla myös isälleen. Tavallaan se tuntuu turvalliselta. Äidille uskaltaa uhmailla, koska äiti ei milloinkaan jätä.

Uhma on vaihe, jotka pitää elää. Yritän muistaa sen.  Uhma on lapsen kehitykselle välttämätön, ja maailma avautuu hänelle uhmaamalla. Se erottaa hänet omaksi persoonakseen.

Ehkä on parempi uhmata kaksivuotiaana kuin etsiä omaa tahtoaan kolmekymppisenä, yritän ajatella. Jonkinlaista uhmaa on elämässä aina, aikuisenakin, mutta ehkä lapsuuden tahtoiän perustalle on helpompi rakentaa uusia uhmavaiheita.

Huoh. Yritän siis kasvattaa kärsivällisyyttäni ja laskea kymmeneen, kun lapselle kaikki on ei ei ei ei.

lauantai 9. tammikuuta 2016

Poissaoloon ei tarvita mobiililaitteita

Vanhempien roikkuminen somessa on putkahdellut keskustelunaiheeksi viime aikoina. Liika on aina liikaa, eikä jatkuva koneen tai mobiililaitteen tuijotus ole hyväksi lapselle tai vanhemmallekaan. Silti ärsyynnyn somekäytön syyllistämisestä.

Ennenkin nimittäin osattiin.

Henkiseen poissaoloon ei tarvita mobiililaitteita. Siihen tarvitaan vanhempi, joka ei halua, jaksa tai voi olla läsnä. Sosiaalinen media ja uudet laitteet tarjoavat siihen hyvän mahdollisuuden, mitä ei voi kiistää. Samassa laitteessa on kaverit, lehdet, reittien ohjeet, reseptit ja kaikki muu tarpeellinen.

Minä ainakin muistan, kuinka tavoittelin vanhempaani lehden takaa. Joskus saatoin huhuilla myös kirjoihin, käsitöihin, lankapuhelimeen ja puurokattilaan jumittautuneita huoltajiani. Tämä kaikki tapahtui ennen erään kotimaisen matkapuhelinyrityksen läpimurtoa.



Somekäytön miettiminen on totta kai järkevää. Liika on aina liikaa. Poden kroonista morkkista siitä, että saatan selailla sähköposteja hiekkalaation reunalla tai kirjoittaa Facebook-viestejä nukuttaessani. En halua jättää lapselle tunnetta siitä, etten olisi kiinnostunut hänestä. Olenhan minä, kuten varmasti valtaosa täysjärkisistä vanhemmista on.

Toisaalta some on helpottanut elämääni, lapsen kanssa ja muutenkin. Aina kännykän plärääminen ei tarkoita Vauva.fi-palstan lukemista, vaan näytöltä voi tarkistaa vaikka joukkoliikenteen aikatauluja tai pakkasmittarin lukemaa. Samoin olen etsinyt lastenpäivystyksen numeroa ja keventänyt sydäntäni whatsapp-keskusteluilla ystäville lapsen sairaalareissulla.

Ehkä läsnäolo on ajasta riippumatta saattanut olla vanhemmille joskus hieman hankalaa. Minä ainakin huomaan pakenevani some-todellisuuteen eniten silloin, kun en jaksaisi olla läsnä. Katoan, kun olen väsynyt tai jokin askarruttaa minua. Kehoitus itsestään huolehtimiseen ei siis todellakaan ole turha.