tiistai 30. elokuuta 2016

Vauvavuoden ensimmäinen kuukausi

Vastasyntyneen kanssa ollaan perusasioiden äärellä. Vaihdetaan vaippaa, imetetään, puhdistetaan napaa ja silmiä, nukutaan, seurustellaan ja hytkytetään.

Niin täällä on vierähtänyt viimeisin kuukausi. Keskittymiskykyni on usein rajoittunut korkeintaan uutisotsikoiden ja Instagramin pintapuoliseen selailuun, enkä ole saanut tietokonetta auki. Toki kahden lapsen kanssa on riittänyt tekemistä, ja usein olen touhukkaan päivän päätteeksi nukahtanut samaan aikaan kuin lapsukaiseni.

Synnytyksen jälkeinen elämä on asettunut uomiinsa; ainakin varoivasti uskallan väittää niin. Vauva nukkuu yöt muutaman nopean syötön taktiikalla, ja samoin hänen päivänsä ovat vielä täynnä unta. Esikoinen syntyi keskosena helmikuun pakkasille, mihin verrattuna elämä täysiaikaisen kesävauvan kanssa on ollut helppoa. Ulkoilut sai aloittaa heti, ja imetys on koko ajan ollut lapsentahtista. Vauva ei siskostaan poiketen ole mikään tissitakiainen. Ehdin jo huolestua, saako hän nopeilla syömishetkillään tarpeeksi maitoa. Mittauksien mukaan saa.

Vauva on siis isohko, tyytyväinen ja rauhallinen tapaus. Hän syö, nukkuu ja katselee maailmaa siinä välissä. Hymyjäkin on jo saatu.

Kuukausi kahden lapsen kanssa on mennyt yllättävän helposti. Etukäteen pelkäsin ennenaikaista synnytystä, tissitakiaisvauvaa ja mustasukkaisuutta, mutta niistä on saatu hieman vain viimeksi mainittua. Anselmiina silittää ja pussailee innoissaan vauvaa, mutta tahtoisi toisinaan vauvaa pitävän vanhemman itselleen. Vauvan itkiessä hän toteaa, että äidin pitäisi nyt antaa vauvalle tissimaitoa.

Ensimmäisinä synnytyksen jälkeisinä viikkoina huomasin itsessäni lieviä baby bluesin oireita, mutta nyt mieliala tuntuu onneksi tasaisen onnelliselta. Tässä vaiheessa olo on luonnollisesti tavallista herkempi, ja esimerkiksi Särkänniemen delfiinit ovat saaneet sydämen pakahtumaan ja silmät vuotamaan.

Isyysloma on taas helpottanut elämää valtavasti. Kesäloma-aika on hyvä hetki saada vauva, koska vuosiloman perään voi vielä pitää isyysloman. Vielä vajaa kaksi viikkoa saan nauttia tästä etuoikeudesta, enkä vielä edes tahdo ajatella sen jälkeistä arkea. Jos muutkin ovat selvinneet siitä, selvinnen minäkin?

lauantai 6. elokuuta 2016

Pikkusisko

Elämä on viimeisen viikon ajan näyttänyt uudelta. Pikkusiskon maailmaan saapumista sai odotella 39. raskausviikolle asti, melkein kolme viikkoa isosiskoa pidempään. Luulin, ettei uudelleensynnyttäjällä olisi pitkää latenssivaihetta - synnytystä edeltävänä päivänä kävimme kahdesti sairaalassa toteamassa, että kohdunsuu on edelleen tiukasti kiinni kipeinä toistuvista supistuksista huolimatta.

Koko kymmensenttinen kohdunsuu oli lopulta avautunut parissa tunnissa kotona, ja olin päätyä suunnittelemattomien kotisynnytysten tilastoon. Ehdin onneksi sairaalaan ponnistusvaiheeksi. Se oli helppo kymmenminuuttinen, vaikka vauva oli ehtinyt saavuttaa neljän kilon painon ja 53 cm pituuden. Kaikki olivat arvioineet hänet kilon pienemmäksi.

Vältyin silti kaikilta taisteluvammoilta enkä ole oikeastaan tarvinnut aikaa synnytyksestä palautumiseen fyysisesti. Myös vauvalla oli kaikki hyvin, ja kotiuduimme sairaalasta vuorokauden iässä. Saimme onneksemme huoneen perhepesästä, johon sai ottaa yöksi myös tuoreen isosisaruksen.

Isosisko tarvitsee selkeästi aiempaa enemmän syliä, mutta hän on onneksi ihastuksissaan uudesta tulokkaasta.

Vauva pääasiassa syö ja nukkuu. Elämä on aika maidonhuuruista, ja olen tunnistanut olossani lieviä baby bluesin oireita. Onneksi ne menevät nopeasti ohi.

Ai niin, pelkäsin äkillistä elokuvatyylistä lapsivedenmenoa koko raskauden, koska esikoisen synnytys oli alkanut sellaisella. Nyt kalvot piti puhkaista ennen ponnistusta. Kannattiko siis hermoilla, no ei olisi kannattanut.

torstai 21. heinäkuuta 2016

Äitiysloma alkaa ja lapsivedenmenon muistopäivä - 35. ja 36. raskausviikko

35. raskausviikko, kesä-heinäkuu 2016

Viikko alkaa neuvolalla, taas. Nähtävästi tässä loppuraskaudessa siellä käydään varsin usein. Edelliseen kertaan verrattuna ei ole paljon kerrottavaa, paitsi tällä kertaa mahani mitta on pudottunut maltillisesti keskikäyrälle. Vauva ei ole ihan vielä kiinnittynyt, mutta on jo melko alhaalla.

Tosin se ei kuulemma välttämättä kerro mitään.

Olo on vaihteeksi aika väsynyt. Googlettelen jo loppuraskauden väsymystä. Ehkä minulla on sellainen. Unohdin pyytää hemoglobiinin mittausta neuvolassa. Toisaalta lapsen anafylaksistasta palautuminen kestää aina hetken, vaikka tällä kertaa se on ollut aiempaa helpompaa. En enää pelkää iskeä EpiPeniä tai mieti, tuhlaanko hätänumeroon soittamalla veronmaksajien rahoja. Kohtaus pitää hoitaa; se on hengenpelastamista, ei mielipideasia. (Ja voi kyllä, aion paasata tästä kyllästymiseen asti niin kauan, kun yleinen allergiatietämys on tasoa hyvin matala.)

Viikonloppuna käymme myös ravintolassa syömässä ja Koiramäen Pajutallilla. Jos ennen esikoisen syntymää parisuhdeaika tuntui tärkeältä, tuntuu nyt tarpeelliselta viettää aikaa koko kolmihenkisen perheen kesken.

Kohta meillä onkin vauva ja sitten kaikki on ihan... ...sekaisin? Apua! Miten esikoinenkin sopeutuu siihen, ettei hän ole enää ainoa pieni?

Samaisen viikonlopun aikana esikoinen saa ensimmäisen serkkunsa 250 km päässä. Uskallan lähteä matkaan moikkaamaan uutta tulokasta, vaikka vannoin juhannusreissun jäävän viimeiseksi tämän mahan kanssa. En synnytä, yllättäen.



36. raskausviikko, heinäkuu 2016

Äitiyslomani alkaa maanantaina. Olen enemmän tai vähemmän lomaillut kesäkuun alusta asti, joten arkeen tämä ei tuo muutosta. Kelan suoma vapaa tuntuu kuitenkin mukavalta etapilta. Olen kaikesta ennenaikaisuuspelostani huolimatta päässyt tänne asti!

Esikoisesta ehdin lomailla jopa viikon. Saa nähdä, miten kauan tässä menee.

Muuten viikko menee hieman paniikinsekaisissa tunnelmissa. Sunnuntaina on raskausviikko 35+6, juuri se, jolloin esikoisesta tuli saavillinen lapsivettä.

Tällä kertaa kaikki on toisin. Supistelee kuten muinakin päivinä, mutta lapsivettä tai muuta synnytykseen viittaavaa ei näy.

Se tuntuu hämmentävältä, mutta alan jo elättää toiveita täysiaikaisesta vauvasta.




Päädyinpäs sairaalaan - 33. ja 34. raskausviikko

 33. raskausviikko, kesäkuu 2016

Neuvola on tällä viikolla. Paino on noussut noin yhdeksän kiloa; verenpaine on edelleen matalahko; sydänäänet hyvät.

Vähän hämmentävääkin ilmenee.

Hemoglobiini on toisesta sormesta 108 ja toisesta kymmenen pykälää suurempi. Tiedä sitten, kumpaa uskoa. Terveydenhoitaja kirjaa suuremman tuloksen koneelle. Ehkä jatkan lisäraudan satunnaista naukkailua.

Mahani kasvaa jossain keski- ja yläkäyrän välimaastossa. Ihmettelen suurta lukua, sillä toisten kommenttien mukaan raskausvatsani on viikkoihin nähden pieni. Samalta se näyttää omaan silmään, mutta ehkä tunnen vain kohteliaita ihmisiä...

Ensi viikolla on juhannus. Hyvänen aika. Mietin kuumeisesti, uskallanko lähteä mökille. Johan sitä melkein voisi synnyttää, kun on aiemmin saattanut maailmaan keskosvauvan.



34. raskausviikko, kesäkuu 2016

Uskalsin lähteä mökille. En tiedä, olisiko kannattanut. Sairaala tuli nimittäin tutuksi. En tosin itse ollut potilas.

Taapero sai mökillä anafylaktisen allergiareaktion, pahimman koskaan. Pistin elämäni ensimmäisen EpiPenin ja vietin elämäni ensimmäistä kertaa vanhempana yön sairaalan lastenosastolla tarkkailussa.

Nähtävästi elämään vaikeiden allergioiden kanssa alkaa tottua. Nyt toiminta tuli selkärangasta enkä jäänyt arpomaan, soitanko kavereille vai päivystykseen vai jäänkö seurailmaan. Nokkosihottumaa - autoon ja sairaalaan - turvotusta - EpiPen reiteen - ei ole pitkä matka sairaalaan, mutta varmuudeksi soitto hätänumeroon - ehdimmepäs ensiapuun ennen ambulanssia. Sairaalassa laitettiin vielä toinen annos adrenaliinia ja olimme tarkassa seurannassa. Onneksi kaikki oli lopulta kunnossa, vaikka aiheuttaja jäi mysteeriksi. Se oli ehkä ulkohome tai ötökkä tai kaikki yhdessä.

En edes synnyttänyt, vaikka supistusten määrästä ja kivuliaisuudesta olisi voinut päätellä muuta. Ehkä tämä vauva ei säikähdä ihan vähästä.

perjantai 15. heinäkuuta 2016

Materialismionnea ja vauvakutsuja - 31. ja 32. raskausviikko

31. raskausviikko, touko-kesäkuu 2016

Aloitan loman tai niin loman kuin touhukkaan 2-vuotiaan kanssa voi. Puoliso on edelleen kertausharjoituksissa ja punkkaan taaperon kanssa vanhempieni luona. Yritän rentoutua ja antaa Anselmiinan olla mumminsa kanssa. He viihtyvät mainiosti yhdessä, ja Anselmiina usein komentaa minut pois heidän leikeistään. En vastusta sitä, vaan yritän rentoutua, nostaa jalat ylös ja lukea romaania.

Omaa aikaa onkin ollut ikävä. Vannon, etten enää koskaan ala tehdä mitään tavoitteellista niin, että minulla on parivuotias kotihoidossa. Vauva vielä menisi, mutta olen ollut aika poissaoleva äiti taaperolle. Liian usein päivisin hän on saanut tuijottaa YouTubea, kun minä olen ollut nenä kiinni ruudussa. Päiväkoti ei voi olla niin vaarallinen paikka edes vaikeasti allergiselle, että se olisi huonompi vaihtoehto. Toki raskaus pahoinvointeineen ja alhaisine hemoglobiineineen on verottanut energiaani, enkä ole enää taaperon nukkumaanmenoajan jälkeen kyennyt mihinkään muuhun kuin omien silmien ummistamiseen.

Luulin, että loma voisi viedä kipeät supistukset. Niitä tulee silti enemmän tai vähemmän päivittäin. Onneksi sairaalavierailu soi jonkinlaista mielenrauhaa. Vauva voi toki syntyä jo, mutta ainakaan varsinaista ennenaikaisuuden uhkaa ei ole ollut.

Loppuviikosta kertausharjoitusleskeyteni päättyy. Taaperokin on kaivannut isäänsä.

Ostan myös tuplarattaat. Punnitsin paljon niiden tarpeellisuutta, koska ikäeroksi tulee kuitenkin melko tasan 2,5 vuotta. Rattaat eivät ole käyneet vielä turhiksi, mutta aika usein menemme puistoon tai lähiostarille ilman niitä. Toisaalta liikumme paljon julkisilla ja vähän autolla, ja esimerkiksi bussiin meno tuntuu turvallisemmalta tuplilla kuin yksöisrattaat ja seisomalauta -yhdistelmällä. Lisäksi Anselmiina nukkuu edelleen päiväunet rattaissa. On hyvä, ettei hänen tarvitse menettää nukkumapaikkaansa vauvan synnyttyä. Varmaan kannamme vauvaa liinassa ja Manducassa, mutta etenkin busseissa rattaat tuntuvat turvallisemmalta valinnalta.

Lopulta Facebookin vaunukirpparilla silmiini osuu lähiseudulla myynnissä olevat Bugaboo Donkey Duo -tuplat, ja onnekseni olen ensimmäinen niistä kiinnostunut. Hinta on käytettynäkin suolainen, mutta toisaalta rattaat säilyttävät jälleenmyyntiarvonsa käyttäjältä toiselle. Meille sopii etenkin se, että Donkeyt menevät tuplaratasvaiheen jälkeen myös yksöisrattaina, sillä taapero tuskin viihtyy kuppi-istuimessaan enää kahta vuotta.

Käymme katsomassa rattaita ja lopuksi sullomme ne pikkuautomme takakonttiin - jonne ne mahtuvat vastoin kaikkia oletuksia.




32. raskausviikko, kesäkuu 2016

Tällä viikolla ystäväni yllättävät minut kunnon vauvakutsuilla. Miten ilahduttavaa! Meillä on ollut tapana järjestää kullekin odottajalle yllätyskutsut - niitä onkin parin viime vuoden aikana riittänyt -, joten olin jo hieman osannut odottaa yllätystä. Oli mukava viettää aikaa yhdessä.

Kutsujen eräänä ohjelmanumerona on veikata vauvan syntymäaikaa, nimeä ja mittoja. Minä arvelen syntymäpäiväksi 9.7., mutta muiden veikkaukset osuvat vasta heinäkuun loppuun. Saapa nähdä!

tiistai 12. heinäkuuta 2016

Onko kaiken pakko sattua samaan aikaan - 29. ja 30. raskausviikko

29. raskausviikko, toukokuu 2016

Kipeät supistukset jatkuvat ennallaan. Niiden takia olen saanut puhuttua itselleni ylimääräisen neuvolalääkärin. Lääkärin mukaan kaikki näyttää hyvältä, mutta varmuuden vuoksi hän laittaa minulle lähetteen Kätilöopistolle tarkempaan tarkastukseen - päivystyslähetteellä. Luulin, että saisin ajan ehkä muutaman viikon päähän. Sen sijaan joudun lähtemään syyniin nyt heti välittömästi.

Hmm, ok. Onneksi on lapsenvahti.

Matkalla Kätilöopistolta soitetaan, että en ole näillä viikoilla heidän asiakkaansa. Suuntaan siis Naistenklinikalle.

Makoilen käyrillä, joihin piirtyvät sikiön sydänäänet ja supistukseni. Sydänäänet ovat hyvät, mutta supistuksia ei tule ensimmäistäkään. Tietenkään.

Lääkäri ultraa sikiötä ja kohdunkaulaani. Kaikki luukut ovat kiinni ja kohdunkaulaa 3,8 cm jäljellä, mikä lienee kerran ennenaikaisesti synnyttäneelle ja supistelevalle uudelleensynnyttäjälle ihan hyvä tulos. Vauvalla on kaikki kunnossa, mutta hän kasvaa arvion mukaan jossain keskikäyrän yläpuolella.

Saan ohjeeksi ottaa "vähän rennommin", mitä se ikinä tarkoittaakaan. Jätän kertomatta, että ensi viikolla minulla on deadlineputki, esikoisen kananmuna-altistus ja kaiken kruunaa mieheni lähtö kertausharjoituksiin.

Onneksi en kai vielä synnytä. Jos ensi viikosta selviän synnyttämättä, selviän mistä vaan.

30. raskausviikko, toukokuu 2016

Viikko alkaa taaperon kananmuna-altistuksella sairaalassa. Jos kananmuna sopii, altistusta jatketaan kotona. Odotettavissa voi siis olla taas anafylaksia. Jippii. Taapero ei ole koskaan suostunut kunnolla maistamaan kananmunaa, mutta verikokeessa sen allergia-arvo on ollut huima.

Aamulla olo on kuin olisin viemässä lastani teloitettavaksi. Supistelee aika tuntuvasti. Hengitän syvään, kun lapsi maistaa ensimmäisen kananmuna-annoksen.

Seuraavasta hän kieltäytyy. Ei toimi videot, huijaaminen tai kananmunan pilkkominen herkkujen sekaan. Altistus keskeytetään ja sovimme uuden ajan puolen vuoden päähän. Ehkä sitten uhma olisi helpottanut.

Pienestä annoksesta ei tule mainittavia oireita. Luulen silti, että jollain lailla huono olo kananmunasta tuli. Ehkä hän kieltäytyi sen takia.

Hukkaan meni siis hyvät jännitykset. Jonkin verran pelkoni sairaala-altistuksiin silti lieveni. Siellä on oikeasti ammattitaitoista henkilökuntaa, joka osaa lääkitä ja havaita potilaan oireet, joskus jopa vanhempia paremmin.

Viikossa on vielä monta koettelemusta. Onneksi äitini tulee meille, kun väkerrän deadlinien kimpussa ja puolisoni sotii jossain metsässä. Taapero saa tietenkin kuumeen.

Perjantaina kaikki on silti valmista. Aloitan nyt vauvanhautomisloman, vaikka virallinen äitiyslomani alkaa vasta heinäkuun alussa. Epäilen, selviänkö yhdessä kasassa sinne asti.

sunnuntai 10. heinäkuuta 2016

Enpäs saanut radia! - 27. ja 28. raskausviikko

27. raskausviikko, toukokuu 2016

Maanantai on aina ilon päivä. Silloin vaihtuu raskausviikko. En ole vieläkään synnyttänyt, riemuitsen aina uuden viikon pärähtäessä mittariin. Yritän hillitä Googlen käyttöä, mutta selvitän silti sikiön selviytymismahdollisuuksia joka viikko.

Olenpas seko.

Ehkä pitäisi rauhoittua. Kun kerran on kokenut jotain epätavallista, sen pelko säilyy mielessä. Mietin ensimmäisessä raskaudessani kokemaani kipeää supistusta, sen jälkeistä pamahdusta mahasta ja sitä seurannutta lapsivesi-Niagraa.

Mitä jos niin käy taas? Näillä viikoilla mahdollisuudet selvitä ovat kai jo kohtalaiset. Sairaalassaoloaika on tietysti pitkä, ja siinä on monia uhkia kuten infektiot.

28. raskausviikko, toukokuu 2016

Tällä viikolla minulla on sokerirasitus. Joutuisin siihen näillä viikoilla ikäni puolesta, mutta tällä kertaa suurin riskini on esikoisen raskaudessa diagnosoitu raskausdiabetes. Sen takia olen jo kerran tämän paksuuden aikana käynyt nauttimassa glukoosilientä. Sillä kerralla en saanut radi-diagnoosia, joten rasitus uusitaan.

Varovasti uskallan toivoa, josko tällä kertaa kaikki kolme arvoa olisivat rajan ali. Se tuntuu kuitenkin mahdottomalta. Kerran olen jo ollut radilainen, joten miksi mikään olisi nyt muuttunut? En ole vanhentunut kuin 2,5 vuotta, mutta kuntoni on esikoisen raskausaikaan verrattuna aivan pohjalukemissa. Toisaalta olen pahoinvonnin hellittämisen jälkeen pyrkinyt noudattamaan radilaisille suositeltua ruokavaliota. Lähinnä olen syönyt säännöllisesti ja pyrkinyt ajoittamaan herkuttelut aterioiden yhteyteen.

Rasitus menee ihan hyvin. En oksenna tai pyörry, vaikka olo ei kovin kehuttava olekaan.

Koko illan kyttään kuumeisesti tuloksia Omakannasta. Kahdeksan aikaan ne ovat jo päivittyneet sinne: minulla ei ole raskausdiabetesta, vaikka ensimmäisessä raskaudessa sellainen oli!

Häh?
















torstai 7. heinäkuuta 2016

Mikä on limatulppa - 25. ja 26. raskausviikko

25. raskausviikko, huhtikuu 2016

Käyn neuvolassa, jossa mistään ei ilmene huolta. Paino on noussut noin viisi kiloa. Se tuntuu paljolta, sillä esikoista synnyttämään lähtiessä olin kaksi kiloa tätä painavampi. Verenpaine on tuttuun tapaansa matala. Vauva juoksee sydänääniä kuunnellessa dopplerin alta karkuun, mutta onneksi syke kuuluu riittävän hyvin.

Terveydenhoitaja kysyy, pelkäänkö tämän vauvan syntyvän ennenaikaisesti. Hmm, en oikeastaan. Kipeät supistuksentapaiset ovat olleet pääosin tauolla, joten mieli on rauhallinen. Vastaan myös synnytyspelkotestiin, josta saan matalat pisteet. Ai mikä synnytys, en ole ajatellutkaan sellaista!

Saan viimein raskaustodistuksen ja muut Kelan tarvittavat tiedot, joten pääsen hakemaan äitiyspäivärahaa ja -avustusta sekä lapsilisää.

Emme ota tällä kierroksella äitiyspakkausta, koska esikoiselta on aivan kaikki vauvatavarat säilössä. Tarvitsemme ehkä tuplarattaat, pieniä kestovaippoja ja autoon turvakaukalon telakan.

Uskoni lapsen täysiaikaisena pysymiseen kokee kolauksen loppuviikosta. Älä lue tätä, jos et kestä yksityiskohtia - tunnen levossa yllättävän kipeän supistuksen ja epäilen limatulpan osittain lähteneen. En tosin osaa sanoa, onko näillä kahdella varsinaisesti yhteyttä. Otan kuitenkin yhteyttä äitiyspoliklinikan päivystykseen, josta minun käsketään seurata tilannetta ja ottaa esikoisen ennenaikaisuuden takia herkästi yhteyttä.

Tarvetta yhteydenottoon ei tule, mutta mielenrauhani on mennyttä. Mitä jos tämä vauva syntyy jo nyt?

26. raskausviikko, huhtikuu-toukokuu 2016

Tekisi mieli hehkuttaa, että olen edelleen yhdessä kasassa. Sen verran viimeviikkoinen säikähti. Limatulppa tuntuu mysteeriltä, eikä sen olomuodosta ole oikein yhdenmukaista tietoa. Ainakaan englanniksi ei muuten kannata googlettaa, jos tahtoo säilyttää mielenrauhansa! Ilmeisesti se uusiutuu raskauden aikana, ja sen irtoaminen voi enteillä synnytystä tai sitten ei.

Hmm, selvä.

Vietämme rentoa lapsiperhevappua kotona. Koska en ole saanut radi-diagnoosia, uskallan juoda sokerisimaa ja syödä jopa irtokarkkeja.

keskiviikko 6. heinäkuuta 2016

Kohtuni myötätuntosupistelee - 23. ja 24. raskausviikko

23. raskausviikko, huhtikuu 2016

En olisi uskonut sanovani tätä, mutta voin hyvin. En ole oksennellut enkä ollut kuolemanväsynyt. Saan paljon kaikkea hyödyllistä aikaiseksi, ja viikonloppuna käyn ystäväni kanssa ulkona syömässä ja luonnonkosmetiikkamessuilla.

Curry puistattaa edelleen. Se on harmi, koska alkupahoinvoinneissani haaveilin ihanasta ateriasta nepalilaisesta ravintolasta. En tajua ällötysten logiikkaa. Esikoisen raskaudessa minua oksetti sipuli ja bbq-kastike, mutta niistä en muutekaan välitä. Curry on sen sijaan normaalisti maistunut.

Jokin viikko sitten hätäilin kipeistä supistuksista. Niitä ei ole nyt ollut, onneksi. Muutaman kipeän kouraisun tosin tunnen, kun ystäväni lähtee synnyttämään - lieko se myötätuntoa vai jännitystä.

24. raskausviikko, huhtikuu 2016

Olen euforiassa keväästä ja jonkin verran myös kasvavasta mahakummusta.

Minua tosin hämmentää se, että olen näemmä alkanut erittää maitoa. Sitä tihkuu onneksi vain pieniä tippoja, mutta esikoisen raskaudessa ei ollut tällaisesta tietoakaan. Ystäväni pyytää viime viikolla syntyneen vauvansa kummiksi, mihin suostun toki. Uutta kummilasta ensi kertaa sylitellessä tunnen tuttua kihelmöintiä, joka tarkoittaa maidon erittymistä. Erhm.

keskiviikko 29. kesäkuuta 2016

Kauhua ja pelkoa odotusaulassa - 21. ja 22. raskausviikko

21. raskausviikko, maaliskuu 2016

Tässä raskaudessa jännitän nähtävästi kaikkea. En siis odottanut rakenneultraa kevein mielin.

Yksi elämän hienoimmista tunteista on luultavasti se, kun kaikki hätäily onkin osoittautunut turhaksi. Niin kävi nytkin: marssin ultraushuoneesta pois sydän keveänä. Sikiöllä oli kaikki niin hyvin kuin ultran mukaan voi olla.

Niin, se sukupuoli. Selvisi sekin. Hän on luultavasti pikkusisko!

Raskaus on nyt puolivälissä. Elokuun alussa koittavaan laskettuun aikaan on miltei yhtä paljon aikaa kuin marraskuussa tehtyyn raskaustestiin. En tosin usko hetkeäkään, että tässä raskaudessa näkisin laskettua päivää yhdessä koossa. Eihän niin käynyt ensimmäisessäkään, ja yksi ennenaikainen synnytys kuusinkertaistaa riskin seuraavaan vastaavaan.

22. raskausviikko, maalis-huhtikuu 2016

Oksennan vielä tällä viikolla. Mitähän ihmettä? Tämä ei kyllä lopu koskaan.

Olo alkaa olla jo hieman mahakas. Onneksi housuissa on valinnanvaraa.

Energiataso alkaa palautua, luultavasti rautalisän ansiosta. Kovin virkeäksi en silti tunne itseäni edelleenkään. Missä energinen keskiraskaus luuraa?

tiistai 28. kesäkuuta 2016

Tyttö vai poika - 19. ja 20. raskausviikko

19. raskausviikko, maaliskuu 2016

Oksentelu on selkästi helpottanut. Jippii! Kokonaan en ole päässyt eroon pöntön halailusta, mutta ainakaan en enää työnnä siitä päätäni monta kertaa vuorokaudessa.

Väsymys on sen sijaan valtaisaa. Nukun melkein yhtä paljon kuin taaperoni. Epäilen alhaista verenpunaa. Kevät on herättänyt luonnon eloon, mutta minun hemoglobiini laahannee ties missä. Onneksi ensi viikolla on lääkärineuvola. Pitää muistaa pyytää jotakuta nipsaisemaan sormesta.

Rakenneultra on kahden viikon päästä. Olen suorastaan kauhusta kankea, kun ajattelen sitä. Olemme jo kerran saaneet hyviä uutisia rakenneultrasta, joten voiko se toistua? Mitä jos raskaus pitääkin keskeyttää?

Ympärillä kaikki pohtivat, onko lapsemme tyttö vai poika. Minulla on pieni aavistus pojasta, vaikka toiset veikkaavat toisen merkkistä lasta. Toisaalta paniikeissani mietin, että ehkä lapsi onkin intersukupuolinen.

Oikeastaan koko sukupuolikysymys ärsyttää. Aion kysyä ultraajalta sukupuolta, mutta onko sillä oikeasti väliä? En muutenkaan tahtoisi kasvattaa lasta sukupuolen mukaan. En näe yhtään syytä sille, miksi en voisi pukea esikoistytön vaatteita myös pikkuveljelle.

Vauvan liikkeet alkavat tuntua selkeämmiltä vasta nyt. Epäilen, että istukka sijaitsee etuseinämässä. Esikoisesta se oli takana, ja tunsin liikkeet huomattavasti selvemmin ja aikaisemmin. Yleensä sanotaan, että toisesta ne tuntuvat aiemmin. Nyt ei käynyt niin.

20. raskausviikko, maaliskuu 2016 

Viikko alkaa neuvolalääkärillä. Paino on noussut muutaman kilon, mistä huomaa ruokahalun parantumisen. Lääkärillä on mukanaan harjoittelija, joten saan kaksi sisätutkimusta yhden hinnalla. Jippii!

Kohdunkaulalla tilanne on kunnossa. Se rauhoittaa yhden ennenaikaisen synnytyksen kokenutta, joka hieman jännittää synnytyksen ajankohtaa jo nyt. Mitä jos toinen lapsi on ensimmäistä vielä hätäisempi? Olen nyt jo ehtinyt kokea oliko tämä lapsivettä -paniikin. Ei ollut, mutta minä olin höpsö.

Lääkäri laittaa kyselyn äitiyspolille, jos he tahtoisivat seurata minua tarkemmin esikoisen ennenaikaisuuden takia. Olisipa ihanan terapeuttista ja rauhoittavaa, jos kelpaisin potilaaksi.

Hemoglobiinini on 105. Eipä tarvitse kummastella, miksi on ollut hieman heikko olo.

Ostan nettikirpparilta kasan äitiyshousuja. Ennestään omistin sellaisia jopa yhdet. En tajua, miten olen esikoisen raskaudessa jaksanut viritellä kaikenlaisia belly belt -jatkopaloja. Puhhuhuh. Nyt mukavuus ennenkaikkea!



sunnuntai 19. kesäkuuta 2016

Ovatko nämä supistuksia? - 17. ja 18. raskausviikko

17. raskausviikko, helmikuu 2016

En uskalla vielä sanoa, että elämä alkaisi voittaa. Esikoisesta taisin oksentaa viimeisen kerran näillä tienoilla - nyt halaan pönttöä edelleen vähintään aamuisin.

Saan välillä jo jotain aikaiseksi. Lisäksi jaksan ulkoilla taaperon kanssa. Kun menee hyvin, tekisi mieli näyttää keskisormea tai vähintään kieltä pahoinvoinnille. Siitäs sait, typerys! Loppuisit jo!

Käyn tällä viikolla optikon luona, vaikka sitä ei raskaus- tai imetysaikaan suositella. Vanhat lasini ovat vähintään viisi vuotta vanhat, ja alan jo kaivata uudempaa ilmettä. Luulen, että näköni on heikentynyt ainakin vähän.

En kerro optikolle tilastani, jonka onneksi saa vielä peitettyä vaatteilla. Toisaalta jos imetän seuraavakin vauvaa yhtä kauan kuin esikoista, 1,5 vuotta, olen ollut elämästäni noin viisi vuotta putkeen raskaana tai imettänyt. Johan siinä ehtisivät lasit mennä rikki.

Näköni on huonontunut vain vähän, joten ehkä hormonit eivät ole vaikuttaneet siihen ainakaan merkittävästi. Valitsen uudet, hieman pottermaiset lasit. En malta odottaa, että saisin ne!

18. raskausviikko, maaliskuu 2016

Muutaman viikon päästä on jo rakenneultra. Jännittää! Edelleen pohdin, jos sikiöllä ei olekaan kaikki kunnossa.

Moni tahtoo arvailla vauvan sukupuolta. Lähes kaikki veikkaavat tyttöä. En ihmettele sitä, sillä oireeni ovat aika klassisia tyttöoireita pahoinvointeineen ja lihainhoineen. Poikaa varttuva ystäväni himoitsee pihvejä, kun taas minä söisin kaikkein mieluiten ihania ja raikkaita salaatteja. Jokin pieni vaisto sanoo, että esikoinen saa pikkuveljen.

Mahani kouristelee välillä kuukautiskipumaisesti. Kramppi iskee usein liikkuessa ja rauhoittuu levossa. Muistan, että esikoisesta oli tällaista samoihin aikoihin. Ensimmäisellä kierroksella synnytinkin ennenaikaisesti, joten mitä tämä nyt on? Voiko nyt jo olla supistuksia? A p u a! Onneksi kahden viikon päästä on ensimmäinen neuvolalääkäri. Eivät kai luukut voi vielä alkaa avautua? Enhän minä ole edes selvinnyt pahoinvoinnista!

keskiviikko 8. kesäkuuta 2016

Paljoa en vielä kestä, mutta sokerirasituksen kestin - 15. ja 16. raskausviikko

15. raskausviikko, helmikuu 2016

Olo ei ole enää nii-iiin paha, mutta ei sitä voi hyväksikään sanoa. Oksentelu kuuluu edelleen jokaiseen päivääni.

Isyysvapaa on väistämättä ohi. Läpsystä vaihto -arki tuntuu järkyttävän rankalta, vaikka olen jo saanut voimiani hieman palautettua.

Tällä viikolla Anselmiina täyttää kaksi vuotta. Pahoinvoinnin takia syntymäpäiväjuhlat ovat aiheuttaneet päänvaivaa. En millään jaksaisi järjestää yhtään mitään, ja varsinkin ajatus leipomisesta tässä pahoinvoinnissa puistattaa.

Juhlimme isovanhempien kanssa viikonloppuna, ja kaverisynttärit ovat seuraavalla viikolla. Onneksi äiti ja anoppi päästävät minut helpolla: he ovat leiponeet maidottomia ja munattomia pullia ja kakkuja. Minun tehtäväkseni jää kakun koristelu - kauravispillä, toki - ja foccaccian tekeminen.

Virallisen syntymäpäivän iltana käymme koko perhe Helsingissä kahvilassa. En jaksaisi kävellä Rautatientorilta Kamppiin, mikä hävettää. Miten voimattomaksi voi raskaus saada ihmisen? En esikoisenkaan raskaudessa varsinaisesti kukoistanut tässä vaiheessa, mutta tämä pahoinvointi menee jo seuraavalle asteelle.

16. raskausviikko, helmikuu 2016

Toinen neuvolakäyntini on tällä viikolla. Sinne on pitänyt täytellä voimavaralomakkeita, ja koko perhettä toivotaan paikalle.

Olen yrittänyt järjestää neuvolakäyntini niin, ettei mukaan tarvitsisi ottaa taaperoa. Päätökseni vahvistuu. Hän ei tahtoisi antaa toisille suunvuoroa ja leluista huolimatta tahtoo huoneesta pois. Sikiön sydänäänten kuuntelu pelottaa häntä.

Sydän lyö hyvin ja normaalisti. Sikiö tosin lähtee helposti karkuun. Omaa kotidoppleria en ole enää uskaltanut kokeilla, ja harkitsen sen lahjoittamista eteenpäin.

Painoa ei ole tullut. Hemoglobiini on tuttuun tapaansa alhainen kuten verenpaine. Vielä ei kuulemma ole syytä aloittaa lisärautaa.

Käyn tällä viikolla myös sokerirasituksessa. Esikoisen raskaudessa diagnosoidun raskausdiabeteksen takia joudun juomaan litkua ja menemään pisteltäväksi jo nyt. Olen varannut rasituksen viimeiselle suositellulle viikolle, koska en pahoinvoinnin takia olen uskonut litkun pysyvän mahassani. Muutenkaan odotukset eivät ole korkealla, sillä edellisessä raskaudessani olin pyörtyä kesken kokeen.

Nyt kaikki menee hyvin. En ole lähelläkään oksentamista tai tajun lähtemistä. Teen hieman töitä ja luen lehtiä hyvävointisena. Olo ei tietenkään suoraan kerro rasituksen tuloksista. Siksi käteni hieman tärisevät, kun katsastan seuraavana päivänä Omakannasta testin tuloksia.

Ne ovat hyvät. Minulla ei ole radia ainakaan vielä tässä vaiheessa. Jippii!

Anselmiinan syntymäpäiväjuhlissa numero kaksi saan siis herkutella hyvällä omatunnolla.

keskiviikko 1. kesäkuuta 2016

"Tuliko ultrasta huonoja uutisia?" - 13. ja 14. raskausviikko

13. raskausviikko, tammikuu 2016
Loppuviikosta on ensimmäinen kunnallisen tarjoama ultra, niin sanottu niskapoimu-ultra. Siinä tarkastellaan sikiön rakenteita karkeasti ja mitataan niskaturvotus. Niskaturvotus yhdistettynä verikokeen tuloksiin kertoo riskistä kromosomihäiriöihin.
Olen kauhuissani. Olen varma, että sikiö kelluu elottomana tai paljastuu vähintään elinkelvottomaksi. Miten siitäkin selviää? Äitini on saapuu meille katsomaan esikoista ultran ajaksi, jotta pääsen mieheni kanssa sinne kahdestaan. Harmittelen salaa, että äiti on ostanut paluulipun ultrauspäivälle. Olen varma, että joudun sairaalaan kaavintaan. Olisi kiva, jos mummi olisi Anselmiinan kanssa sen ajan.
Bussissa matkalla sairaalaan minua oksettaa jännityksestä ja pahoinvoinnista, joka hallitsee elämääni edelleen. Olen pyörinyt sängyssä edellisen yön, koska olen miettinyt kaikkia mahdollisia kauhuskenaarioita.
Ultra on samassa paikassa, samalla käytävällä kuin esikoisen ultrat. Enää vaan ei ilmottauduta tiskillä, vaan sisäänkirjauksen hoitaa automaatti.
Kätilö on myöhässä, kuten aina. "Tuliko ultrasta huonoja uutisia?" kysyy jonkin perhelehden kansi. Tekisi mieli heittää lehti roskiin. Ehkä ultraäänitutkimusten odotusaula ei ole kyseiselle lehdelle kaikkein paras paikka - ainakaan jos sitä lukevat tutkimusta vasta odottavat. En lue lehtiä vaan mietin, mihin menisimme syömään ultran jälkeen.
Minua oksettaa ja juon laukkuuni unohtuneen taaperon pillimehun. Sori!
Kun kätilö alkaa levittää ultrausgeeliä mahalleni, suljen silmäni. En halua katsoa, kun kuollut sikiö kelluu lapsivesilätäkössä.
"Normaalilta ja touhukkaalta tämä näyttää", kätilö naurahtaa. Uskallan katsoa.
Siellä pieni rääpäle huitoo menemään.
Kaikki on hyvin. Niskaturvotusta on 0,7 millimetriä. Koko on jokusen päivän oletettuja raskausviikkoja suurempi, mutta sen takia laskettua aikaa ei tarvitse muuttaa.
Ultran jälkeen en jaksa kävellä Naistenklinikalta Helsingin keskustaan, koska minua oksettaa, huimaa ja väsyttää. Miten pahoin voi voida?
Käyn miehen kanssa ravintolassa lounaalla. Viimeksi taisimme olla kahdestaan ulkona syömässä liki kaksi vuotta sitten, muutama päivä ennen esikoisen syntymää. Jospa ensi kerralla en olisi raskaana.


14. raskausviikko, helmikuu 2016
Pahoinvoinnin pitäisi helpottaa ensimmäisten 12 viikon aikana. Hah haha! Esikoisen aikaan uskoin siihen, ja karvaasti pettyneenä työnsin päätäni pönttöön vielä puolivälin tienoilla. Nyt olen osannut varautua pahoinvoinnin jatkumiseen.
Ja sehän jatkuu. Ja kestää koko päivän.
Yritän olla reipas ja lenkkeillä, mutta oksennan heti päästyäni kotiin. Ei sitten.
Äitiyshousut ovat liimautuneet päälleni. Ne ovat vielä liian suuret, mutta omat farkut puristavat ikävästi. Paino ei ole noussut, mutta ei ihme kyllä laskenutkaan.
Odotan viikkojen kulumista malttamattomana ja olen kateellinen ystävälleni, joka on minua nelisen kuukautta edellä. Olisinpa minäkin vaiheessa, jossa en ole puklaileva zombie.

keskiviikko 11. toukokuuta 2016

Minulla on kuppa ja vauvani syke on 72 - 11. ja 12. raskausviikko

11. raskausviikko, tammikuu 2016

Oksu ja väsy. Ne ovat pääasialliset kuulumiseni. Kovin hyvin ei siis pyyhi.

Tällä viikolla tunnen itseni eräänä päivänä paremmaksi kuin aikoihin. Uhmaan tilaani ja lähden kaupungille tekemään töitä. Lounaan ja kahvitaukosmoothien hinnalla lunastan itselleni työtilan.

En oksenna, mutta olen nukahtaa. Voi hyvänen aika. Saan silti jotain tehtyä. Hurraa!

Seuraavana päivänä hyvä olo kostautuu. Mitäs luulit liikoja, niii, raskausoirepiru nauraa olkapäälläni.

Käyn laboratoriossa luovuttamassa erinäisiä ruumiinnesteitä. Odotusaula on täynnä haisuleita. Haluaisin oksentaa. Seuraavana päivänä kurkin Omakannasta tuloksiani. Säikähdän, että minulla on diagnosoitu kuppa. Kaikki muut taudit on ilmoitettu selkeästi negatiivisina, mutta kupan luku on pienempi kuin jotain.

Pikagoogletus kertoo, että minulla ei ole kuppaa(kaan). Merkintätapa on erilainen kuin muilla taudeilla.

Muutenkin olo on vähän hysteerinen. Saan kutsun ultriin, joista niskaturvotusta mittaavaan on enää pari viikkoa. Mitä jos se on kuollut? Jos se on pääjalkainen?

12. raskausviikko, tammikuu 2016

Kun kuppasäikähdyksestä päästiin, ilmaantui toinen. Sain ystävältäni hänen vanhan dopplerinsa. Sitä piti tietysti kokeilla.

Sillä ei kuulunut mitään. Joskus kuului jonkun syke, joka oli hyvällä tuurilla 70. Se taisin olla minä.

Kokeilin joka paikasta. Laitoin geeliä paljon ja vähän. Painoin kovaa ja hiljaa.

Ei mitään. Esikoisen sydän kuului tässä vaiheessa jo pontevasti, tosin neuvolalääkärin pöydällä.

Näillä mietteillä siis on hyvä suunnata ultraan.

tiistai 10. toukokuuta 2016

Eipä maistu pellavansiemet - 9. ja 10. raskausviikko

9. raskausviikko, joulukuu 2015 - tammikuu 2016

Vuoden viimeisenä päivänä on ensimmäinen neuvolakäyntini. Muistan esikoisen raskauden ensimmäisen neuvolan 2,5 vuoden takaa. Koko rakennus herätti ihmetystä, ja olin edellisenä iltana käynyt tarkistamassa sen sijainnin. Nyt koko paikka oli läpikotaisin tuttu.

Käytännöt olivat muuttuneet parissa vuodessa. Ennen terveydenhoitaja teki kaikki mittaukset, nyt ne käytiin tekemässä itse. Painoin saman verran kuin aina ennenkin, mutta verenpaine ja hemoglobiini laahasivat ties missä. Ei ihme, että oli ollut hieman heikko olo. Luin terveydenhoitajan kanssa listaa kielletyistä ja suositelluista ruoka-aineista ja olin oksentaa. Eipä ollut pelkoa, että näillä pahoinvoinneilla alkaisi herkutella kieltolistalle kuuluvilla maksalla, mädillä tai alkoholilla.

Pitäisi kuulemma syödä enemmän proteiinia. Yök, en syö, teki mieli vastata kuin kaksivuotias.

Kysyn mahdollisuutta saada jotain lääkettä tähän pahoinvointiin. Voin esikoisestakin järkyttävän surkeasti, mutta tämä alkaa jo tuntua vielä pahemmalta. Painoni ei ole tippunut ja joskus ruoka pysyy jopa mahassa, joten terveydenhoitajan mielestä ei auta kuin kestää ja pitää verensokeri tasaisena.

Jaaaaa millä, tekisi mieli kysyä.

Yksi ennenaikainen synnytys ei terveydenhoitajan mukaan lisää riskiäni toiseen vastaavaan. Lapsivesi meni viikolla 35+6, kun tutkimusten rajana on 34+6. Lisäksi lapsivedenmenoa ei kuulemma voi ennustaa.

Jaaha, näinköhän, mietin, mutta haluan vain vaakatasoon ja oksentamaan.

Eräänä iltana samalla viikolla käyn ystävien kanssa mysteerihuonepelissä ja syömässä. Matka Helsingin keskustaan lähiöstä jännittää, koska olo on järkyttävän kamalan hirveä. Pakkaan mukaan oksennuspussin ja evääksi voileipäkeksejä ja raakapatukoita. Ensin mainittua ei tarvita, mutta pelin lopussa minua huimaa ja oksettaa. Ravintolaruoka hieman parantaa oloa. Nam, punajuuria!

Selviän kotiin oksentamatta.

10. raskausviikko, tammikuu 2016

Olo on järkyttävän kamala, kamalan järkyttävä. En kestä ajatella ruokaa, mutta en kestä verensokerin heilahteleluja. Pahoinvointirannekkeista ei ole mihinkään.

Muutkaan hyväntahtoiset vinkit eivät auta. Säännöllisestä syömisestä huolimatta olo on tosi huono. Mieli tekee lähinnä pantterikarkkeja, pekonipastaa ja kokista. Ei kovin terveellistä, mutta nyt kiinnostaa vain saada jotain suusta alas.

Saan pakolliset hommat hoidettua mitenkuten, ja eräänä päivänä jaksan jopa viedä taaperon leikkitreffeille. Jää näemmä kehittämättä suuret innovaatiot, vaikka miehen isyysloman ansiosta olisi ollut mahdollisuus vaikka mihin.

Saanpa edes oksentaa ja nukkua rauhassa.

keskiviikko 27. huhtikuuta 2016

Pää pois pöntöstä ja varhaisultraan - 7. ja 8. raskausviikko

7. raskausviikko, joulukuu 2015 

Pahoinvointi alkaa nyt, täsmällisesti samaan aikaan kuin ensimmäisessä raskaudessa. Eräänä iltana olen syönyt himoitsemiani dippikasviksia, yllättäen, ja sen jälkeen iskee huono olo. Pönttöä ei tarvitse halailla, mutta ruuansulatusmahassani tuntuu kummalta.

Oksennustautia on liikkellä. Aavistan kuitenkin, että tämä ei ole sitä.

Jossain vaiheessa viikkoa luulen saaneni keskenmenon, samoin kuin esikoisesta samoilla viikoilla. Koska kipuja ei ole, terveyskeskus ei toivo minua asiakkaakseen. Onneksi varasin yksityisen ultran ja onneksi on pahoinvointia, kai, vaikka se ei ole tae raskauden jatkumisesta.

Olo on vähän epätietoinen ja höntti. Mitähän tästä nyt tulee vai tuleeko mitään?

Lopuuviikosta pahoinvointi pahenee. Pystyn ihme kyllä tekemään töitä, ja niitä teenkin. Halailen pönttöä melkein päivittäin. Mikään ei oikein maistu, mutta verensokeri ei saisi laskea yhtään. Olen niin onnellinen, että meillä kotona on koti-isä.

Se on ... alkio tai jotain sinnepäin. Hmm, ok.


8. raskausviikko, joulukuu 2015

On jouluviikko. Alkuviikosta menen yksityiselle varhaisraskauden ultraan. Niukat vuodot ovat saaneet epäilemään koko raskauden jatkumista, ja lisäksi testiin varhain pärähtäneen plussan ansiosta pohdin kaksoisraskauden mahdollisuutta. Pelkään siis, ettei siellä ole ketään ja että siellä on monta. Raskaana olevan mieli ei ole looginen.

Mukava lääkäri kyselee ensimmäisestä raskaudesta ja synnytyksestä, terveydestäni ja tämän raskauden kulusta. Sydämeni takoo, kun on aika siirtyä ultrattavaksi.

Ruudulla näkyy yksi pieni valas. Sen sydän lyö ja se on oikeassa paikassa. Katkarapu-valas on muutaman päivän oletettua suurempi, mikä selittänee aikaisen plussan.

Lääkäri onnittelee. Hän on melko varma, että raskaus sujuu hyvin loppuun saakka.

Haluatko vuoden päästä muistutuksen, että tulisit samaan tutkimukseen, vastaanottovirkailija kysyy, kun maksan erittäin kallista käyntiä. Toivottavasti en tarvitse, nauran.

Jouluviikko vanhempieni ja appivanhempieni luona sujuu huonosti. Oksentelen, ja olemme koko perhe flunssassa. Tahtoisin vaan nukkua. Äitini kysyy, olenko oksennustaudissa. Kerron yhdeksän kuukauden yrjötaudistani ja hän ilahtuu. Anoppilassa ei udella ääneen mitään, vaikka huutoyrjöän monta kertaa vuorokaudessa. He ovat ilmeisesti hienotunteisempia kuin luulin.

sunnuntai 24. huhtikuuta 2016

Kuka tekee eettiset vaatteet?



Ekologinen ja eettinen kuluttaminen tuntuu ongelmavyyhdeltä, jonka edessä olo on voimaton. Tekisi mieli muuttaa erämaahan omavaraistalouteen, mutta toisaalta ihminen on muutakin kuin kuluttaja ja saastuttaja - opiskelija, työntekijä, ystävä, puoliso, vanhempi, harrastaja, mitä näitä nyt on. Kaikista sidoksista ei tee mieli luopua luonnon ja paremman maailman takia.

Moni potee maailmantuskaa teini-iässä. Minulla se alkoi kymmenisen vuotta jälkikäteen, esikoisen raskausaikana. Haparoivia askelia ekologisuuteen olin ottanut jo aiemmin esimerkiksi tutustumalla luonnonkosmetiikkaan ja pyykkäämällä pesupähkinöillä. Ensin ahdistuin kertakäyttökulutuksesta ja jätevuorista, mutta nyt koen omantunnontuskia myös lihansyönnistä ja eettisestä kulutuksesta.

Tänään 24.4. on tasan kolme vuotta siitä, kun Bangladeshissa romahti vaatetehdas. Menetykset olivat inhimillisiä: 1 133 ihmistä kuoli, ja loukkaantuineita oli yli 2 000. Sen takia jälleen tänään vietetään Vaatevallankumousta. Tarkoituksena on vaatia teollisuudelta lisää vastuullisuutta ja läpinäkyvyyttä. "Who made my clothes", kuka teki vaatteeni, kysellään vaatemerkeiltä.

En tiedä, kuka on tehnyt vaatteni. Luultavasti pienet sormet hikipajoissa, sillä monen omistamani vaatekappaleen lapussa lukee valmistusmaana Bangladesh, India, China tai keveimmillään Portugali. Tiedän hävettävän vähän eettisistä merkeistä. Pitäisi tutustua, koska omatunto soimaa. Ehkä bloggailen vielä joskus aiheesta.

Samalla olen ajatellut tehdä jotain itse vaatteilleni. Aion korjata rikkimenneet eli näillä ompelutaidoilla ehkä jopa maksaa ammattilaiselle eli työllistää!, kierrättää vanhat, etsiä uusia aina ensin kierrätettynä paitsi ehkä lenkkikenkiä ja huoltaa vaatteni huolella.

perjantai 22. huhtikuuta 2016

Voi väsy - 5. ja 6. raskausviikko

5. raskausviikko, joulukuu 2015

Lapsenvahtivuoro vaihtuu joulukuun ensimmäisellä viikolla. Minä siirryn töihin, ja mieheni jää koti-isäksi. Välillä jännitän, kuinka he pärjäävät. Muuten vaihdos tuntuu kaivaltulta.

Raskautta en mieti kovin paljon. Olen väsynyt, mutta siitä voisi syyttää muuttuneeseen arkeen totuttelua. Himoitsen dippejä.

Odotan pahoinvointia kauhulla. Toiset saattavat oksentaa nyt jo. Muistan, että esikoisesta pahin yökötys alkoi joskus viikon seitsemän tienoilla. Sitä ennen jopa ajattelin, että en ehkä joutuisi oksentamaan. Heh heh, olin pää pöntössä liki puoliväliin asti.

6. raskausviikko, joulukuu 2015

Joskus tunnen pientä kuvotusta, mutta pahin pahoinvointi antaa odottaa vielä itseään. Hyvä niin. Varaan ajan ensimmäiseen neuvolaan.

Varaan ajan myös yksityiselle ultraan raskausviikolle 8. Esikoisesta en sellaiseen olisi tahtonut, mutta nyt en millään malttaisi odottaa ensimmäiseen kunnan tarjoamaan ultraan asti. Siihen on yli kuukausi, hyvänen aika! Tahdon hoitaa kuolleen alkion pois ruumiistani mahdollisimman pian - niin brutaalilta kuin se kuulostaakin.

Dipit maistuvat edelleen, ja olo on aika väsynyt.

maanantai 18. huhtikuuta 2016

Vertailua

Raskauksieni välissä vierähti noin kaksi ja puoli vuotta. Se ei tunnu pitkältä ajalta, mutta eivät nämä aivan identtisiä kokemuksia ole olleet. Muutoksia on ollut niin minussa kuin maailmassa ympärilläni.

Fyysisiä eroja on jonkin verran. Ensimmäisessä raskaudessa oksentelin ja voin pahoin liki puoliväliin asti, enkä nyt päässyt helpommalla. Päinvastoin pahoinvointi oli jopa pahempaa.

Pahoinvoinnin lisäksi olen ollut toivottoman väsynyt molemmissa odotuksessa. Nyt olen tehnyt vähemmän töitä kuin esikoisen aikaan, mutta kotona hääräävä kaksivuotias ei ole suonut kovin paljon lepoa. Joulun aikoihin nukuin enemmän kuin taaperoni, joka ei hänkään onneksi ole mikään vähäuninen.

Ensimmäiselläkin kerralla verenpaineeni ja hemoglobiinini laskivat, mutta nyt ne ovat olleet vielä matalammat. Esikoisesta aloitin rautalääkityksen joskus puolivälin jälkeen, mutta nyt sormesta napsaistavan verinäytteen tulos lähenteli anemian rajaa jo ensimmäisessä neuvolassa. Luultavasti voin kiittää väsymyksestä hormonien lisäksi alhaista verenpunaa.

Reilut kaksi vuotta sitten raskaana ollessani himoitsin hedelmiä ja suklaata. Sipulista sen sijaan tuli välitön oksennus. Sipuli on tälläkin kierroksella pannassa, mutta mieleni on tehnyt... hmm, ei oikeastaan mitään. Joskus olen himoinnut kurkkua ja tomaattia. Liha ei maistu yhtään. Suosikkiruokani intialainen ja nepalilainen kuvottavat niin paljon, että pidätän hengitystäni kulkiessani kyseisiä ruokia tarjoilevien ravintoloiden ohi. Yök!

Painoa kerryttin viimeksi noin 7-8 kiloa. Ne kaikki tulivat ennen raskausviikkoa 28, jolloin minulla havaittiin raskausdiabetes. Huomenna alkaa 25. viikko ja olen ehkä kilon tai kaksi kevyempi kuin synnyttämään lähtiessäni. Lähtöpaino oli molemmissa raskauksissa sama.

Radi-taustani takia kävin sokerirasituksessa jo alkuraskaudessa, mutta kaikki tulokset olivat oikein erinomaiset. Sokerilitkun juominen odottaa minua kuitenkin kuukauden päästä jälleen, koska riskiryhmäläiset testataan kahdesti.

Toisessa raskaudessa maha alkaa kuulemma kasvaa ensimmäistä aikaisemmin. Toden totta niin kävin minullekin. Äitiyshousut päätyivät ylleni jo ennen niskapoimu-ultraa, kun taas esikoisesta kitkuttelin normaalifarkuilla puolenvälin rakenneultran tienoille. Syynä aikaisemmalle housuvaihdokselle saattoi olla sekin, että nyt en vaan innostunut epämukavuudesta.

Muuten mahaa taitaa olla aika samaa kokoluokkaa kuin viimeksi. Silloin moni sanoi mahaani pieneksi, vaikka en itse kokenut sen olevan mitenkään erikoisen mini. Nyt olen kuvia katsellessa huomannut, että aika helposti piilotettava se todellakin oli. Tälläkin kierroksella olen saanut perinteisen tyttömahan. Vatsakumpuni ei ole mikään kompakti jalkapallo, vaan se on levinnyt tasaisesti koko keskivartaloon.

Muuten fyysinen olo on onneksi ollut hyvä tälläkin kertaa. En onnekseni vieläkään tiedä, mikä on liitoskipu.



Henkisesti olo on ollut miljoona kertaa tasaisempi - tavallaan. En ole murehtinut sitä, viekö lapsi kaikki rahat (ei) ja saanko enää koskaan kavereita (saan). Esikoisen aikaan sain suggeroitua itseni tilaan, jossa uskoin vakaasti kaiken menevän hyvin. En laskenut todennäköisyyksiä downin syndroomalle tai tärissyt pelosta ennen ultraa.

Nyt olen pelännyt kaksosia, kohtukuolemaa, keskenmenoa, kohdunulkoista raskautta, pääjalkaista ja varmaan kaikkea mahdollista. Esikoisesta menin ultraan reteällä "katsoaan, mitä siellä on"-asenteella, mutta nyt pyörin niskapoimultraa edellisen yön sängyssä ja mietin kaikkia mahdollisia ja mahdottomia vaihtoehtoja. Onneksi ultrassa oli yksi, viikkoja vastaavasti kehittynyt sikiö.

Esikoisen synnytys alkoi elokuvatyyppisellä lapsivedenmenolla, mitä en ollut tajunnut etukäteen jännittää. Nyt olen vähäisistä viikoista huolimatta ehtinyt jo kokea muutaman "oliko se lapsivettä"-paniikin.

Muuten tämä raskaus on mennyt vähän siinä sivussa. En ole aina varma, mikä viikko on menossa ja mitä tällä viikolla tapahtuu.

Siihen voi vaikuttaa sekin, että neuvolakäyntejä on harvemmin kuin ensisynnyttäjillä. Lisäksi niitä on ilmeisesti muutenkin karsittu muutaman vuoden takaisesta. Neuvolan käytäntöjäkin on muutettu. Esikoisen raskaudessa terveydenhoitaja teki kaikki mittaukset, mutta nyt ne pitäisi tehdä itse. Eipä siinä, ei se minua haittaa. Ensimmäisessä raskaudessa neuvolapäivät olivat aina hartaasti odotettuja, mutta nyt ne menevät kaiken muun sivussa. Alkuraskaudessa olisin kaivannut sikiön sydänäänten kuuntelua, mutta nyt napakat potkut tuovat mielenrauhaa.

Liikkeitä ei muuten tunnu niin paljon kuin esikoisesta tai sitten tämä tulokas on siskoaan rauhallisempi. Esikoisesta istukka oli takana, mutta tässä se on näemmä kiinnittynyt etuseinämään. Toimii ilmeisesti hyvänä vaimentimena. Se taitaakin olla suurin ero elämäni kahdessa raskaudessa.



maanantai 4. huhtikuuta 2016

Kaksi viivaa, sitten aamupalaa - 3. ja 4. raskausviikko

3. raskausviikko, marraskuu 2015
Anselmiinalla on diagnosoitu korvatulehdus, mutta lääkärin mukaan siihen ei tarvita antiobioottia. Hän kuitenkin kehottaa käymään viiden päivän päästä uudelleen lääkärissä.

Matkustan Anselmiinan kanssa kotiseudulleni muutamaksi päiväksi. Oloni on aika väsynyt. Syytän kotiäitiys ja muut velvollisuudet -yhdistelmää, mutta aavistelen arasti jotain muutakin.

Saatan olla raskaana. Tiedän sen enkä toisaalta malttaisi odottaa, milloin voin testata. Olen päättänyt olla laskematta päiviä kovin tarkkaan, etten pettyisi. Pieni kutina silti kertoo, että taidan ihan oikeasti odottaa maailmaan uutta ihmistä.

4. raskausviikko, marraskuu 2015
Itkeskelen herkästi. Käytän Anselmiinan uudelleen lääkärillä. Korvassa on tulehdusta, ja nyt siihen määrätään antiobiootit. Jostain syystä se herkistää minua kovasti.

Siihen voi olla syykin, muu kuin ehkä-mahdollisesti-alkanut raskaus. Kun on syksyn aikana todistanut lapsellaan kahta anafylaktista allergiareaktiota, tulee mieleen se, että on itse ollut lapsena sairaalassa pahan antiobioottiallergian takia. Lääkäri on ensin määrätä juuri sitä, mikä vei minut keskussairaalan lastenosastolle. Kerron oman allergiani, ja hän määrää toista. Anselmiinan tietoihin hän kirjaa, ettei hänellekään saa määrätä minulle reaktion aiheuttanutta.

Ja sitten minua melkein itkettää, kun lääkäri on niin kiltti.

Haen apteekista antiobiootin. Kun jonotan reseptitiskille, huomaan hyllyn, jossa on pikatestejä. Keliakitesti, ovulaatiotesti... haa, raskaustesti!

Laskeskelen, että vielä on aivan liian aikaista testata tikkua tositoimissa. Nyt olisi rv3+jotain, eikä kiertoni ole vielä edes myöhässä.

Seuraavana aamuna herään ennen Anselmiinaa. Aikainen lintu madon nappaa tai raskaustestin tekee, ajattelen, ja niinpä hyödynnän aamuhetkeni lehdenluvun sijasta tarkistamalla testiin ilmestyvien viivojen lukumäärän.

Niitä on kaksi.

Esikoisen testistä itkin, nauroin ja sekosin. Nyt vaan mietin, että nyt on näin, jaahas, pitäisi tehdä aamupalaa. Nappaan testistä kuvan ja lähetän sen Whatsappissa ystävien arvioitavaksi. Sitten tajuan lähettää testin miehelleni.

Kaksi viivaa, on myös vertaisten tuomio.

Lähdemme aamupalan jälkeen kerhotutun kanssa puistoon. Kutkuttaisi kertoa, mutta pidän tiedon itselläni. Taitaa olla raskausviikko 3+3.

Loppuviikosta kuukautisten pitäisi alkaa, mutta mitään ei näy. Testiin tulee uudelleen kaksi viivaa.


maanantai 28. maaliskuuta 2016

Foolihappoa ja lakua - 1. ja 2. raskausviikko

1. raskausviikko, marraskuu 2015
Raskausviikkojen laskeminen aloitetaan kuukautisten alkamispäivästä. En tarkalleen tiedä, mikä on laskutavan logiikka. On siis mahdollista olla raskausviikolla 1, vaikka ei olisi miestä tai hedelmöityshoitoklinikan henkilökuntaa koskaan nähnytkään. Se on aika pelottavaa, eikö?

Minun ensimmäistä raskausviikkoani elettiin marraskuussa. Edellisessä kuussa oli annettu vauvalle lupa tulla, joten kuukautisten alkaminen herätti pienoisen pettymyksen. Valtaisaa musertumista se ei silti aiheuttanut. Luotin lähes zenmäisesti siihen, että ehkä seuraavassa kuussa jo onnistuisi. Ehkä vielä ei vaan ollut oikea aika. Eipä tässä mikään hätä ollut.

Yhden kierroksen kokeneena tiedän jo hieman, mitä tehdä. Olen jo monta kuukautta sitten korkannut foolihappopurkin. Syön pussillisen lakuja, kun vielä voin. Käyn ystävien kanssa illallisella ja juon hyvällä omatunnolla lasin viiniä. Mietin, milloinkohan on seuraavan mahdollisuuden vuoro. Tiedän, että ei se ei ehkä ole kovin pian. Toisin kuin ensimmäisellä kierroksella, en kuitenkaan ahdistu siitä. Kaikki ajallaan, olen oppinut.

2. raskausviikko, marraskuu 2015
Luin joskus jostain, että marraskuussa tehdään paljon lapsia. Kaamoksesta kärsivänä minun on vaikea ymmärtää syytä, mutta jossain vaiheessa toista raskausviikkoa kaiketi pieni salamatkustaja muuttaa kohtuuni.

lauantai 26. maaliskuuta 2016

Älä vaikene rasismista

Sinun väriset pelkäävät aina koiria, senkin likainen pentu, koiraa taluttava mies tuhahti vihaisena tummaihoiselle, arviolta juuri kouluun menneelle tummaihoiselle pojalle. Koira haukkui ja rimpuili, eikä poika ollut ainoa sitä väistänyt.

Ihonväri ei altista ketään pelkäämään hyökkäävän oloista eläintä, mutta minä en sanonut miehelle sitä. Minun olisi ehdottomasti pitänyt tehdä niin. En olisi saanut kulkea ohi ilman, että puutun asiattomaan käytökseen.

Kertomani tapaus sattui jo viime syksynä, mutta se on silloin tällöin palannut mieleeni. Tapauksen jälkeen päätin, että puutun rasistiseen huuteluun aina. En ole vielä joutunut tilanteeseen, jossa minun olisi pitänyt tehdä niin. Toivon, että ensi kerralla keksin sopivat sanat.



Meidän aikamme Euroopalla ja 1930-luvun Saksalla on huolestuttavia yhtäläisyyksiä, sanoo natsien lapsenlapsi Katarina Bauer pitkäperjantain (25.3.2016) Helsingin Sanomissa. Natsien valtaannousu alkoi vihapuheella, joka vähitellen hyväksyttiin salonkikelpoiseksi. Puhe "loisista ja syöpäläisistä" on valitettavan tuttua 2010-luvulla, ja sitä se oli myös natsi-Saksassa.

Sanat ja teot voivat tuntua pieniltä. Silti meistä jokainen rakentaa ympäristöä, jossa elämme. Jokainen voi ratkaista, saako toisesta ihmisestä puhua rumasti. Pienillä sanoilla luodaan suuri kokonaisuus, maailma, jossa elämme.

Varsinkin pienen lapsen vanhempana olen alkanut entistä enemmän miettiä, millaista maailmaa haluan rakentaa ja millaisen esimerkin tahdon antaa lapselleni. Toivoisin, että voisin jättää perinnöksi suvaitsevaisuuden ja samalla myös rohkeuden puuttua asioihin. Jokainen meistä on arvokas omana itsenään, ja jokainen toivoo voivansa tulla kohdatuksi sellaisena. Erilaisuuden takana on aina toinen ihminen, jonka kanssa voi olla yllättävän paljon yhteistä. Jos sen saisin taottua lapseni päähän, voisin kai pitää itseäni onnistuneena.

#vanhemmatrasismiavastaan on perhebloggaajien käynnistämä kampanja, jonka tarkoitus on lisätä suvaitsevaisuutta. 

keskiviikko 23. maaliskuuta 2016

lauantai 12. maaliskuuta 2016

"Nuorena jaksaa"

Olen usein kuullut, että nuorena jaksaa. Varsinkin vanhemmuudessa sitä saa kuulla usein. Jaksan kuulemma hyvin lapsen kanssa, koska olen nuori. Nuoruus riippuu toki näkökulmasta. Joskus opiskelin ja tein monta työtä samaan aikaan, mihin entinen esimieheni totesi nuorten jaksavan. No, en kyllä jaksanut kovin hyvin, ja jälkiviisasteltuna olisin hieman rajoittanut tekemisten määrää. Ehkä sentään opin jotain.

Nuoruuteen vetoaminen tuntuu vähättelyltä. Väsynyt on väsynyt, oli ikää 19 tai 47. Päinvastoin nuori saattaa ottaa paineita, joita vanhempi ei kokisi. Ainakin minulle ensimmäinen vuosi "oikeissa" töissä oli rankka, koska stressasin ja kaikki oli uutta. Sen jälkeen helpotti ja jaksoin paremmin.

En muista, jaksoinko kymmenen vuotta sitten paremmin kuin nyt. Unenpuutetta olen aina ollut huono sietämään. Joskus 15-kesäisenä muistan viettäneeni kesästä yli kuukauden leireillä ja matkoilla poissa kotoa, eikä tuntunut rankalta. Sen ikäisen vaatimukset ovat kuitenkin niin erilaiset kuin aikuisen. Ei ollut huolta toimeentulosta tai ammatillisesta kehityksestä, vaikka toki ihmissuhteet ja ruotsin kokeet saattoivat stressata.

Jaksaminen on niin suhteellista. Toivoisin kuitenkin, ettei kukaan sano vähättelevästi nuorena jaksaa. Ei välttämättä jaksa, ja jos ei jaksa, on ihan yhtä suuri oikeus olla väsynyt kenellä tahansa toisella.

tiistai 8. maaliskuuta 2016

Kaikki hyötyivät isyysvapaasta



Suomalaisista isistä vain noin kolmannes viettää Kelan suomaa isyysvapaata enemmän kuin kolme viikkoa vauvan syntymän jälkeen. Se on aika vähän.

Puolisoni oli viime vuoden lopussa ja tämän vuoden alussa hetken pääasiallisena kotivanhempana. Tein sillä aikaa töitä ja ehdin jopa hetken potea sängynpohjalla. Onneksi minulla ei ollut mitään vakavaa, mutta toisen vanhemman kotonaolo helpotti elämää erittäin paljon. Samoin oli ihanaa keskittyä töihin ilman, että lapsenvahtia piti vaihtaa läpsystä tai tarkkailla taaperon unien jatkumista.

Kotityöt meillä jakautuvat yleensä aika kivuttomasti se tekee, joka ehtii tai inspiroituu -periaatteella, mutta kieltämättä valmis ruoka pöydässä tuntui aika luksukselta. Jaoin mielelläni jopa ehdottoman suosikkikotityöni, pyykinpesun ja vaatteiden kuivumaan ripustamisen.

Tiedoksi muuten meiltä joulukortin saaneille tai saamatta jääneille - minä en tänä vuonna vastannut niistä millään tavalla.

Koti-isävaihe tuntui lähentävän isää ja taaperoa. Kun mies palasi töihin, taapero alkoi jo aamusta kysellä isiä. Samoin isän ja lapsen yhteinen aika vahvisti uskoani siihen, että myös toinen vanhempi pärjää lapsen kanssa. En ole onneksi joutunut koskaan tosissani epäilemään sitä, mutta teki hyvää huomata, etten ole niii-iiin korvaamaton.

Taloudellista tilinpäätöstä emme ole tehneet. Finanssipuoli alunperin sai empimään vahdinvaihtosuunnitelmia, mutta minun töideni ansiosta emme kuitenkaan jääneet merkittävästi miinukselle.

Lisäksi nyt olen alkanut ajatella, ettei tällaisia kokemuksia mitata rahassa. Mahdollisella seuraavalla kierroksella voisimme jo etukäteen säästää tavoitteellisesti jaettua kotivanhemmuutta varten.

Ehkä naistenpäivän kukka- ja suklaarahoista voisi aloittaa.

perjantai 4. maaliskuuta 2016

Introverttivanhempi kurkistaa kaapista



Lukisin pitkää kirjaa. Yksin. Rauhassa. Keskeytyksettä.

Niin tekisin tällä hetkellä, jos saisin tehdä mitä tahansa. Jostain kummasta syystä arkailen myöntää sitä. Neuvolassa kysyttiin vastikään, onko minulla ollut aikaa parisuhteelle ja kavereille. Voisi ehkä olla enemmänkin, mutta ihan tarpeeksi on, vastasin. Jälkeenpäin aloin miettiä, että oikeasti saattaisin viettää omaa aikaa ihan omassa seurassani. Sitä ei kysytty.

Ajatus tuli mieleeni Helsingin Sanomien introvertin vanhemmuudesta kertovasta artikkelista Kirjailija väsyi lastensa seuraan. Artikkeli kertoi kirjailija Pauliina Vanhatalosta, joka koki lastensa seurassa olemisen rankaksi.

Tässä kohtaa joku saattaa kohtahtaa, että pakkoko niitä lapsia on tehdä, jos niiden kanssa ei halua olla. Toiset kaipaavat omaa aikaa enemmän ja toiset vähemmän, ja introvertille jatkuva toisten seurassa oleminen saattaa olla raskasta. Oman ajan kaipaaminen silloin tällöin ei tarkoita, ettei olisi kiinnostunut lapsistaan tai ettei niiden kanssa tahtoisi olla.

Toki jonkun ongelma voi olla, ettei lasten kanssa oikeasti tahdo viettää aikaa. En vaan usko, että silloin syyttely ja tuomitseminen on silloin toimiva hoitokeino.

Vanhatalo ajatteli, että äitinä hän ei enää kaipaisi yksinäisyyttä niin paljon kuin ennen. Niin ei kuitenkaan käynyt, mikä masensi häntä. Artikkelin luettuani tajusin, että jollain tavalla vanhemmaksi tulon jälkeen ihmisen oletetaan olevan aiempaa sosiaalisempi. Se on luonnollista, koska lapset oppivat ja kasvavat vuorovaikutuksessa. Silti tuntuu, että lapsista vapaana aikana korostetaan sosiaalisia aktiviteetteja, ainakin meidän neuvolassamme. Oikeasti toiset meistä rentoutuvat kaikkein parhaiten olemalla yksin.

Minulle ehkä ongelmana on ollut se, että lapsen saamisen jälkeen olen alkanut kaivata erilaisia rentoutumistapoja kuin ennen. En ehkä ole yhtä ääripään introvertti kuin Vanhatalo, mutta kaipaan vuorovaikutuksen ja hälinän vastapainoksi pieniä yksinäisiä hetkiä. Joskus saatoin vannoa, etten muuttuisi vanhempana epäsosiaaliseksi. Nyt on kuitenkin raotettava kaapin ovea ja myönnettävä, että olisi niii-iiiin ihana olla ilta tai edes tunti ihan yksin ja uppoutua johonkin hyvään kirjaan, vaikka dekkariin sosiaalisen illanvieton sijaan. Aiemmin valintani olisi kohdistunut viimeksi mainittuun.

Jostain syystä nyt tekee mieli selittää, että en minä nyt niin epäsosiaalinen erakko ole. No en ole, koska eihän oman tilan kaipuu tietenkään sulje sosiaalisuutta pois. Ikävöin lastani joskus jopa päiväuniaikaan ja hypin seinille, jos en ole koko päivänä keskustellut kenenkään kanssa.

Introverttiyttä ei ehkä edelleenkään ymmärretä. Harva sijoittuu ekstrovertti - introvertti -janalla kumpaankaan ääripäähän, vaan liki kaikki taitelevat jossakin välimaastossa. Introvertti ei tarkoita automaattisesti takapulpetin harmaisiin pukeutunutta tuppisuuta, joka vapaa-ajallaan tahdo tehdä muuta kuin neuloa sukkaa.

Tärkeintä olisi tunnistaa oma temperamenttinsa ja tietää, kuinka itse rentoutuu. Sekin voi vaihdella, ja joskus voi yllättyä itsestään.

maanantai 29. helmikuuta 2016

Missä muru olikaan

Lauloin Anselmiinalle eräänä iltana Jenni Vartiaisen tunnetuksi tekemää Missä muruseni on -laulua.

Laulusta tulee muuten elävästi mieleen eräät kesät, kun parvekkeella nukkuminen on oikeasti ollut varteenotettava vaihtoehto. Muutenkin pidän kappaleen mystisestä ja kaipaavasta tunnelmasta.

Lapseni ei kuitenkaan ollut samaa mieltä.

- Mulu on pöyällä, hän totesi ykskantaan.

Toden totta, pöydällä oli paketti Talk-muruja, mitäs muutakaan.


perjantai 26. helmikuuta 2016

Lapsen vaatekaappiin pääsee kierrätetty ja sukupuolineutraali



Lastenvaatteisiin hurahtaneet äidit - miksi muuten aina äidit - huvittivat minua joskus. Enää minulla ei ehkä ole varaa naureskella. Parin viime viikon aikana olen nimittäin etsinyt kuumeisesti tyttärelleni Molon raidallista välikausihaalaria. Mikä tahansa ei kelpaa, vaan sen pitää olla juuri raitakuosinen ja Molo-merkkinen.

Mielestäni olen muutoin säilyttänyt pääasiassa viileän ja rennon lastenvaateasenteen. Pidän luonnonkuiduista, raidoista, yksinkertaisista leikkauksista, hauskoista ja/tai graafisista kuoseista ja väreistä. Lapsen vaate saa näyttää lapselle tarkoitetulta.

Inhoan painokuvioita, piirroshahmoja ja hyvin selkeästi vain toiselle sukupuolelle tarkoitettuja vaatteita. Inhoan, jos kaupassa vaatteet järjestelty sukupuolen mukaan. Mielestäni koon tai käyttötarkoituksen mukaan lajittelu toimii huomattavasti paremmin. Tyttäreni suosikkivaatteita muuten ovat kaikki auto- ja traktorikuvioiset, joita meille on päätynyt melkoinen kasa...

En ole kovin merkkiuskollinen, mutta suosikkejani lastenvaatteissa ovat esimerkiksi Polarn o Pyret, MeandI ja Nosh. Myös Lindexistä ja KappAhlista tekee löytöjä kapeahkolle taaperolle. Ulkovaatteissa olen suosinut Moloa ja Reimaa teknisten ominaisuuksien ja kivojen kuosien takia. Kengissä meillä on ollut ainakin Vikingiä ja Kavaa.

Kannatan kierrätystä, ja Anselmiinan vaatteista valtaosa on kirpputoreilta. Varsinkin vauvalle uusien vaatteiden ostaminen tuntuu tuhlaukselta, koska pienen kasvutahti on niin nopea. Paikoillaan pötköttävällä vaatteet eivät kulu samalla tavalla kuin jo liikkuvalla lapsella. Moderni ihminen taitaa metsästää kirpputoreilla. Voi sitä iloa, kun löytää halvalla jotakin haaveilemaansa! Harmittavan usein hinnat tosin ovat kirpparillakin pilvissä, ainakin Facebookin merkkikirppareilla.

Inhoan tavarapaljoutta, ja pyrin pitämään lapsenkin vaatemäärän kohtuullisena. Inhoan pursuilevia kaappeja ja väärän kokoisia vaatteita viemässä kaappitilaa sopivilta. Liian pienet ja suuret vaatteet ovat laatikoissa häkkivarastossa odottamassa seuraavaa käyttäjää, luopumista tai lapsen kasvamista.

Millainen lastenvaatefilosofia teillä on?



tiistai 16. helmikuuta 2016

Kaksivuotias

Onko tuo lapsi ikinä hiljaa, neuvolan terveydenhoitaja kysyi. On hän joskus, mutta ei kovin usein.

Nyt pälättäjä on jo ehtinyt kaksivuotiaaksi.

Jos vuosi sitten koin ikäkriisiä lapseni puolesta, tuntuu iän karttuminen on vain hyvältä. On ihana huomata, että tänne asti on päästy, ihan täysjärkisinä ja menestyksekkäästi.

Muutama viikko sitten kirjoittelin uhmasta, mutta kovin pahoja raivareita ei ole viime aikoina näkynyt. Tässä kohtaa pitäisi toki koputtaa puuta! Muuten Anselmiina osaa vääntää kasvonsa erittäin, erittäin loukkaantuneeseen ilmeeseen, jos ei saa haluamaansa.

Puhetta tulee jatkuvasti ja se on jo melko sujuvaa. Jotain hassuja omia sanoja on. Hammaspesu tunnetaan edelleen apassulina ja naksut nakasulana. Pieniä tarinoitakin alkaa tulla. Eräänä päivänä hän suunnitteli, mitä tekisi illalla: Isi tulee. Isi ottaa repun ja (r)ahaa. Mennään pootaisiin.

En tiedä, pitäisikö rahan mukaan ottamisesta huolestua.

Suosikkeja tällä hetkellä ovat erityisesti kaikki moottoriajoneuvot. Traktorit, autot, bussit, linja-autot, ambulanssit, poliisiautot ja jopa pizzataksit kiinnostavat erityisesti. Neuvolan terveydenhoitaja aiheutti tässä feministiäidissä muuten lievän tuohtumisen. Hän totesi, ettei tytön autoinnostuksesta nyt ainakaan haittaa ole. Sitä ennen hän oli vielä kysynyt, onko Anselmiina ihan itse kiinnostunut autoista.

No tota, ei toki, kun olemme hänet pakottaneet. Ehkä neuvolajärjestelmää tai ainakin kyseistä työntekijää voisi kehittää hieman sukupuolisensitiivisempään suuntaan.

Muuten kissat, kirjat ja kokkailu innostavat. Ovatkohan ne kyseisen terveydenhoitajan mielestä tyttöjen juttuja?

Neuvolakäynnillä otettiin myös mitat. Anselmiina on aika minikokoinen, mutta kasvu alakäyrillä on ollut tasaista. Nyt hän on vähän reilu 10 kiloa ja 81 senttimetriä. Vaatekoko on yleensä 86 pinnassa tai vähän alle.

Jatkamme erilaisilla kotihoitovariaatioilla ja läpsystä vaihdoilla Anselmiinan hoitoa vielä tämän kevään. Syksyllä lienee uudet kuviot luvassa.


torstai 11. helmikuuta 2016

Kun epäilet anafylaksiaa, soita 112





Tämän päivän päivämäärä on sama kuin Suomen ehkä tunnetuimmalla puhelinnumerolla, 112. Tasan kaksi vuotta sitten 112-päivänä olin synnyttämässä, mutta muistelen sitä myöhemmin. Kahden vuoden takaisen 112-päivän jälkeen olen nimittäin joutunut muutaman kerran soittamaan hätänumeroon. Toivoisin, ettei minun tarvitsisi enää koskaan tehdä niin.

Toiveeni on todennäköisesti turha, sillä tyttäreni on anafylaktisesti allerginen useammalle eri ruoka-aineelle. Allergioista on vaikea keksiä mitään myönteistä enkä halua laittaa eri allergioita inhottavuusjärjestykseen, mutta anafylaktinen allergia on yliherkkyyksien ehkä kauhein ilmentymä. Se on pelottava ja järkyttävä muistutus elämän hauraudesta.

Anafylaksia ei ole mielipidekysymys eikä mikään kivan vaaraton ja pieni kotona seuratta vatila.Se on hengenvaarallinen allergiareaktio, johon voi kuolla. Suomessa anafylaksiaan kuoleminen on harvinaista, mutta vakavassa allergiareaktiossa menettämisen pelko ei ole turha. Anafylaksia uhkaa aina henkeä, ja siksi se pitää hoitaa.

Jos epäilet anafylaksiaa, älä jää pohtimaan. Toimi heti, jos mietit, onko reaktio vakava vai ei.

Anafylaksian oireet voivat olla monimuotoisia. Ne ovat usein samaan aikaan monessa eri elimessä. Voi olla (nokkos)ihottumaa, turvotusta (huulilla, kielessä, korvalehdillä), hengenahdistusta, yskää, nuhaa, ripulia, oksentelua, huulien sinertymistä, verenpaineen laskemista ja velttoutta. Samalla ihmisillä voi olla eri kerroilla eri oireita.

Adrenaliinikynä ja hätänumeroon soitto ovat maallikon keinoja hoitaa anafylaksia. Jos allergisella on adrenaliinikynä, usein merkiltään Epipen tai Jext, noudata pakkauksen ohjeita ja iske kynä reisilihakseen. Adrenaliini ei tapa, vaikka sen antaisi turhaan. Suurin virhe on jättää antamatta.

Sen jälkeen soita 112. Kerro anafylaktisesta allergiareaktiosta mahdollisesta adrenaliinipistoksesta. Adrenaliini on aina vain ensiapu, ja potilas on saatava nopeasti sairaalaan hoitoon tai vähintään seurantaan. Hoitoon on hakeuduttava silloinkin, vaikka vointi näyttäisi parantuvan. Kohtaus voi iskeä uudelleen.

Tilanne on pelottava, joten siksi oikea toimintapa pitää tietää jo ennakkoon. Muistathan, että jokaisella on velvollisuus antaa ensiapua eli anafylaksian tapauksessa pistää adrenaliini ja soittaa hätänumeroon.

Pirkanmaan allergia&astmayhdistyksen tekemiä videoita anafylaksian ensiavusta voi katsoa täältä.

maanantai 25. tammikuuta 2016

Meillä asuu uhmaikäinen



Olen alkanut kasvattaa uhmaikäistä. Jossain vaiheessa kausiflunssan vaihtuessa edellistä räkäisemmäksi taudiksi aloin tajuta, että meillä asuu sellainen. Uhmaikäiselle ei kelpaa mikään, missään, mitenkään. Kaikki on ei tai Anselmiina ite.

Kahden vuoden korvilla  eletään kai useimpien asiantuntijoiden mukaan uhman alkusoittoa. Onneksi  koko ajan tahdot eivät taistele, mutta aiempaan verrattuna ne mittelevät hyvin usein. Tämän perusteella en kuitenkaan välttämättä odota uhman jatko-osia innolla.

Lapsi uhmailee pääasiassa niille, jotka kokee turvalliseksi. Anselmiina kiukuttelee eniten minulle, vaikka osaa hän tuittuilla myös isälleen. Tavallaan se tuntuu turvalliselta. Äidille uskaltaa uhmailla, koska äiti ei milloinkaan jätä.

Uhma on vaihe, jotka pitää elää. Yritän muistaa sen.  Uhma on lapsen kehitykselle välttämätön, ja maailma avautuu hänelle uhmaamalla. Se erottaa hänet omaksi persoonakseen.

Ehkä on parempi uhmata kaksivuotiaana kuin etsiä omaa tahtoaan kolmekymppisenä, yritän ajatella. Jonkinlaista uhmaa on elämässä aina, aikuisenakin, mutta ehkä lapsuuden tahtoiän perustalle on helpompi rakentaa uusia uhmavaiheita.

Huoh. Yritän siis kasvattaa kärsivällisyyttäni ja laskea kymmeneen, kun lapselle kaikki on ei ei ei ei.

lauantai 9. tammikuuta 2016

Poissaoloon ei tarvita mobiililaitteita

Vanhempien roikkuminen somessa on putkahdellut keskustelunaiheeksi viime aikoina. Liika on aina liikaa, eikä jatkuva koneen tai mobiililaitteen tuijotus ole hyväksi lapselle tai vanhemmallekaan. Silti ärsyynnyn somekäytön syyllistämisestä.

Ennenkin nimittäin osattiin.

Henkiseen poissaoloon ei tarvita mobiililaitteita. Siihen tarvitaan vanhempi, joka ei halua, jaksa tai voi olla läsnä. Sosiaalinen media ja uudet laitteet tarjoavat siihen hyvän mahdollisuuden, mitä ei voi kiistää. Samassa laitteessa on kaverit, lehdet, reittien ohjeet, reseptit ja kaikki muu tarpeellinen.

Minä ainakin muistan, kuinka tavoittelin vanhempaani lehden takaa. Joskus saatoin huhuilla myös kirjoihin, käsitöihin, lankapuhelimeen ja puurokattilaan jumittautuneita huoltajiani. Tämä kaikki tapahtui ennen erään kotimaisen matkapuhelinyrityksen läpimurtoa.



Somekäytön miettiminen on totta kai järkevää. Liika on aina liikaa. Poden kroonista morkkista siitä, että saatan selailla sähköposteja hiekkalaation reunalla tai kirjoittaa Facebook-viestejä nukuttaessani. En halua jättää lapselle tunnetta siitä, etten olisi kiinnostunut hänestä. Olenhan minä, kuten varmasti valtaosa täysjärkisistä vanhemmista on.

Toisaalta some on helpottanut elämääni, lapsen kanssa ja muutenkin. Aina kännykän plärääminen ei tarkoita Vauva.fi-palstan lukemista, vaan näytöltä voi tarkistaa vaikka joukkoliikenteen aikatauluja tai pakkasmittarin lukemaa. Samoin olen etsinyt lastenpäivystyksen numeroa ja keventänyt sydäntäni whatsapp-keskusteluilla ystäville lapsen sairaalareissulla.

Ehkä läsnäolo on ajasta riippumatta saattanut olla vanhemmille joskus hieman hankalaa. Minä ainakin huomaan pakenevani some-todellisuuteen eniten silloin, kun en jaksaisi olla läsnä. Katoan, kun olen väsynyt tai jokin askarruttaa minua. Kehoitus itsestään huolehtimiseen ei siis todellakaan ole turha.