torstai 31. joulukuuta 2015

Ei tule ikävä, 2015

Jotkin vuodet mullistavat kaiken. Tällä vuosikymmenllä minulla on ollut aika monta sellaista vuotta. Elämä on mennyt eteenpäin kuin hyöryjuna, ja uusia asuntoja, työpaikkoja, haasteita on vaan putkahdellut jostain. Uuden vuoden aattona on voinut sanoa, ettei olisi voinut aavistaakaan vuoden tapahtumia. Luonnollisesti on voinut lisätä, että muutokset ovat olleet ainoastaan hyvästä.

Siihen verrattuna tämä vuosi on ollut paljon rauhallisempi. Huomattavaa on toki taaperon kehitys, jonka mukana en ole aina ollut pysyä. Vuosi sitten aloimme jättää hyvästejä vauvavuodelle, mutta joskus kesällä Anselmiina alkoi oikeasti muistuttaa pikkutyttöä. Nyt häntä voi kutsua jo uhmaikäiseksi.

Pitää myöntää, ettei 2015 jää mieleen minään elämäni vuotena. Toki elämä on aina arvokasta ja aina oppii, mutta tulevaisuudelta toivoisin hieman enemmän onnistumisia ja aika paljon vähemmän sairasteluja. Viimeisten kolmen kuukauden aikana taapero on ollut ehkä jopa enemmän kipeä kuin terve, ja luonnollisesti myös minä olen saanut jokusen tartunnan. Vieno toiveeni on myös se, ettei ensi vuonna - eikä toivottavasti tulevinakaan - tarvitsisi todistaan yhtään ainutta lapsen anafylaktista allergiareaktiota. Vuoden loppupuoli jää mieleen lähinnä suuresta huolesta, mutta tiedättekös, että siitäkin selvittiin!

Täysin miinuksen puolella ei onneksi olla, vaikka muistiin piirtyi suuria pettymyksiä ja valtaisaa pelkoa. Vietin paljon mukavia hetkiä ihanien ystävien kanssa; tutustuin moniin uusiin ihmisiin; valmistuin vihdoin maisteriksi; sain tehdä innostavaa ja inspiroivaa työtä; viimein oli mahdollisuus antaa puolisoni olla pieni pätkä kotona; kukaan läheiseni ei kuollut.

Ei ollut elämän paras vuosi, mutta ei taatusti kaikkien aikojen huonoinkaan. Varmaa on, että ensi vuonna on muutoksia tulossa. Nyt voin vain odottaa ja toivoa.