sunnuntai 11. lokakuuta 2015

Ihmismäinen taapero pälpättää - muistiinpanoja iästä 1v8kk

Kun on vuoden ja kahdeksan kuukautta, on jo aika ihmismäinen. En lakkaa hämmästelemästä, miten paljon tänään juuri sen ikäpaalun saavuttavan Anselmiinan kanssa voi olla vuorovaikutuksessa. Vuorovaikutus ei ole pelkkiä sanoja, mutta niitä hänen suustaan pulppuaa jatkuvasti. Puhe on jo ymmärrettävää, eikä omaa tahtoa tarvitse ilmaista epämääräisellä kiukulla. Sen sijaan hän osaa kertoa, että lisää leipää, äiti/isi istu, äiti/isi pussaa, kävelee! tai Nanselmiina kukkumaan.

Illalla hän luettelee kaikki rakkaimmat. Heitä ovat äiti, isi, minu pappa, erään taaperokaverin nimi ja panda.

On huimaa ajatella, että taaperoinen osaa jo kertoa mielenliikkeistään. Mitä kaikkea mielessä liikkukaan, selvinnee tulevaisuudessa. Toivon toki, että siellä on vain kauniita mietteitä, ei turhia pelkoja ja huolia.

Hän pitää kirjoista, lauluista, loruista, kotitöissä auttamisesta, kiikkaamisesta ja liukumäessä laskemisesta. Hän inhoaa pottaa, kylpyä ja toppahaalarin pukemista.

Ruoka maistuu vaihtelevasti, ja vastikään havaitsimme uuden allergian, pähkinät. Kuinkas sattuikaan...



Samalla myös minä olen vuoden ja kahdeksan kuukauden ikäinen äiti. Olen jo aiemmin jankuttanut täällä ehkä kyllästymiseen asti sitä, miten olen viime aikoina oikein kaivannut omia juttuja. Niin vain on, ja ehkä tämä vaihe puolentoista vuoden jälkeen on jonkinlaista itsensä uudelleen löytämisen aikaa.

Elinpiirin laajeneminen ei koske vain minua. Samalla taaperon maailma on laajentunut kotipihaa pidemmälle. Puheissa seikkailevat isovanhemmat, ikätoverit ja pehmolelut. Toistaiseksi Anselmiina on hyvin rohkea tyttö, eikä hän valitettavasti arkaile vanhemman näköpiiristä poistumista. Jossain vaiheessa hän kääntyy katsomaan taakseen, mutta henkinen lieka saattaa olla pitkä.

Se aiheuttaa toisinaan sydämentykytystä ja huolta, mutta samalla iloa ja helpotusta. Ihan kaikkeen ei vanhempaa enää kaivata, ja se jos mikä on ristiriitaista.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti