sunnuntai 25. lokakuuta 2015

"Ei sillä mikään ole"

Äidinvaisto on pitkään tuntunut minusta joltain henkimaailman mysteeriltä, vaikka kuvailisin itseäni melko intuitiiviseksi ihmiseksi. Olen jopa pitänyt puhetta siitä täytenä hömppänä. Viime aikoina olen kuitenkin alkanut tajuta, että olen vaientanut erään hyvin tärkeän äänen, juuri sen äidinvaiston, jonka olemassaoloa epäilin.

On ihan taatusti hysteerisiä äitejä. On ylivarovaisia tyyppejä, jotka epäivät lapsensa jokaista näppyä vesirokoksi. Joskus pientä ja hiljaista mutta sitäkin sisukkaampaa äidinvaistoa kannattaisi kuitenkin kuunnella.



Paitsi että äidin itse olisi hyvä olla sille herkkä, myös ympäristö voisi olla laittamatta suukapulaa äidinvaiston suulle. Se koskee tietysti terveydenhuollon ammattilaisia, mutta myös erilaisten vertaisryhmien jäsenten olisi hyvä muistaa äidin yleensä olevan lapsensa paras tuntija.

Olen itse ollut luultavasti sekä äidinvaiston häiritsijä että sen häirinnästä kärsijä. Monesti olen sanonut lapseellaan sairautta epäilevälle kaverille, ettei mitään varmasti ole - ja sitten onkin ollut. Se on ollut tyhmää, koska mistä minä voisin taata kenellekään terveyttä? Jos äiti epäilee jotain, on se hyvä ainakin ottaa tosissaan. Neuvomisen ja turhan lupaamisen sijaan voisi tarjoutua olkapääksi ja korvaksi.

Minullekin usein vakuuteltiin, että Anselmiinan ihottumasta voi syyttää vain atooppista ihotyyppiä. Hyväntahtoisina ohjeina tuli eri voidemerkkejä ja kertomuksia siitä, miten ei meidänkään Joosepilla ollut allergiaa, vaikka oli posket ihan ruvella. Ehkä niillä kertomuksilla ei tarkoitettu mitään pahaa, mutta tehokkaasti ne vaiensivat päässäni piipittävän äidinvaiston. Punaposket ja helottavat nilkat eivät nimittäin parantuneet Aqualan L:llä, vaan ruokavalion karsimisella. Siihen ei tosin olisi ryhdytty ilman muita oireita.
Punaposki.

Kuunnelkaa siis äidinvaistoanne, ja antakaa toistenkin kuunnella omaansa. Äidinvaisto ei ehkä ole henkimaailman juttuja, mutta lapselle läheisin hoitaja usein tuntee lapsensa parhaiten.


keskiviikko 21. lokakuuta 2015

Isi on kohta kotona

Kotiäitiyteeni on tulossa pieni tauko, vaikka se ei ehkä vielä pääty lopullisesti. Loppuvuodesta puolisoni siirtyy koti-isäksi, ja minä olen onneksi onnistunut sopimaan aikuisten juttuja eli töitä.

En voi kieltää, ettenkö odottaisi innolla. Olen puuhannut lapsen uniaikaan opintoja ja töitä kohta vuoden eli en ole nauttinut ihan täysipäiväisestä kotiäitelystä, mutta nyt voin hetkeksi heittää hyvästit rattaiden keinuttamiselle työsähköpostia kirjoittaessa. Olohuoneen lattialla koneella tehtyjä kuuden tunnin yövuoroja en luultavasti jää ikävöimään, vaan iloissani heilutan niille hetkeksi heipat.

Luultavasti tosin näemme niiden kanssa vielä. Alunperin Anselmiinan oli tarkoitus mennä osa-aikaisesti hoitoon vuoden alussa, mutta viime aikojen tapahtumat ovat saaneet minut toisiin aatoksiin. En vastusta päivähoitoa, päin vastoin, mutta ajatus hengenvaarallisesti allergisen ja ehkä jopa kuumekouristeluun taipuvaisen lapsen laittamisesta hoitoon kodin ulkopuolelle riipii. Minulla on periaattessa mahdollista vielä hoitaa häntä kotona ja tehdä samalla töitä. Voin siis poimia rusinat pullasta. Lopullinen ratkaisu on kuitenkin vielä auki, sillä siinä on monta muuttujaa.



Koti-isyys, edes hetkellinen, ei ollut meille itsestään selvä ratkaisu. Meillä on valitettavasti aika perinteinen työtilanne. Miehelläni on vakituinen kokopäiväinen työ, kun taas minun määräaikainen työsuhteeni tyssäsi äitiysvapaaseen. Niinpä olen pitänyt äitiys- ja vanhempainvapaat ja sen jälkeen ollut kotihoidontuella, jonka ohella minulla onnekseni on ollut tuloja freelancerina tekemistäni töistä. Lienee selvää, että minulla on ollut parisuhteessamme huomattavasti pienemmät tienestit.

Talous tuntui olevan suurin kompastuskivi perhevapaita jaettaessa. Mieheni käyttää nyt siis hänelle korvamerkityt vanhempainvapaat, ja pitkään ajattelin sen kaatavan taloutemme. Sitten istuin laskemaan, mitä se oikeasti tarkoittaa. Miehen vanhempainvapaapätkä tuntuu budejetissa, mutta se ei ole mahdoton kuluerä. Emme joudu leipäjonoon eikä katto katoa päidemme päältä, vaikka elämme hetken totuttua pienemmällä euromäärällä. Kelan isälle merkitty vanhempainraha on ansiosidonnainen, joten vakituisessa kokopäiväisessä työssä olevan taloutta se ei ainakaan meillä kaada.

Tasa-arvo on silti suurin syy isälle varattujen vanhempainvapaiden pitämiseen. Mieheni kotipätkä ei ole suuren suuri, mutta toivottavasti edes sillä voi hieman edistää tasa-arvoa. Olen viime vuosina harmikseni joutunut havaitsemaan, ettei nuoria naisia ja miehiä kohdella tasavertaisesti työelämässä. Toivoisin, että mies olisi samanlainen riskirekrytointi. Tahtoisin, että molempia uskallettaisiin palkata. Ihannemaailmassani lapset nähtäisiin elämään luonnollisesti kuuluvana osana, joiden vanhemmat hetkellisestä kotonaolovaatimuksesta huolimatta palaavat ajallaan takaisin sorvin ääreen.

Meidän olisi ehdottomasti aiemmin pitänyt harkita muunlaista vanhempainvapaiden jakoa. Imetyksen takia olin varsin kiinni vauvassa ensimmäiset puoli vuotta, mutta sen jälkeen vuoronvaihto olisi jo voinut olla hyvä idea. Teen kuitenkin valtaosan töistäni kotona eli ainakin haavekuvissani olisin voinut saada perheaikaa ja kotiaikaa. 

Työtilanteidemme suurin ero on nimittäin siinä, että puolisoni palaa vapaansa jälkeen vanhaan, tuttuun työpaikkaansa. Minä olen aloittanut puhtaalta työpöydältä, eikä sen täyttäminen ole tässä taloustilanteessa ollut helppoa. Ei tunnu kovin tasa-arvoiselta.

perjantai 16. lokakuuta 2015

Kauhujen päivät

Sinisiä huulia, liikaa limaa, hehkuvan punainen taapero, nokkosihottumaa, kuumeen nousu. Aika viime viikon torstaista eiliseen eli keskiviikkoon ei mene kategoriaan elämäni parhaat viikot. Viimeksi kuluneen seitsemän päivän aikana olen kahdesti päätynyt taaperon kanssa sairaalan päivystykseen. Ensin oli allerginen reaktio pähkinästä, ja sitten ilmeisesti jonkinlainen kuumekouristus.

Taatusti pahemminkin voisi olla, mutta minulle jo ensimmäinen sairaalavisiitti oli liikaa. Toinen oli todella paljon liikaa. Ehkä ensimmäisenkin olisi kestänyt jotenkuten paremmin, jos mielessä ei olisi samassa paikassa käynti viime talvena. Olisi helpottavaa ajatella, että emme taatusti enää koskaan joudu tänne kiireellä. Kukaan ei vaan voi luvata sitä.

Pari viimeistä päivää on siis kulunut täristessä ja kaikkea tulkitessa. Onko tuossa näppy, hengittääkö taapero oudosti, onko kuume noussut. Mitään hätää ei ole ollut, mutta alitajunta ei vielä käsitä sitä. Se rauhoittunee ajallaan ja tottunee siihen, että päiväunilta nousee iloisesti höpöttävä taapero henkeään haukkovan pikkulapsen sijaan.

Mietin, haluanko mainita tapahtunutta täällä blogissa. Sitten mietin, että ehkä joku on kokenut tai kokee samaa. Pohdin myös, mitä haluaisin sanoa samaa kokeneille.

1. Älä arkaile hakeutua hoitoon. Olen joutunut viimeisen vuoden aikana menemään lapsen kanssa kolmesti nopeasti sairaalaan, ja joka kerran olisimme voineet mennä jo aikaisemmin. Onneksi mitään peruuttamatonta ei ole koskaan tapahtunut. Luota itseesi. Jos sinusta tuntuu, että jokin on pielessä, olet luultavasti oikeassa.

2. Älä googleta liikaa liian varhain - tämä tosin pätee aika moneen muuhunkin.

3. Käsittele läheltä piti -tilanteet, jotta ne eivät jää mieleen möröiksi. Minun tapani käsitellä on ehkä ollut puhuminen, puhuminen ja puhuminen. Enempää en osaa vielä kertoa.



sunnuntai 11. lokakuuta 2015

Ihmismäinen taapero pälpättää - muistiinpanoja iästä 1v8kk

Kun on vuoden ja kahdeksan kuukautta, on jo aika ihmismäinen. En lakkaa hämmästelemästä, miten paljon tänään juuri sen ikäpaalun saavuttavan Anselmiinan kanssa voi olla vuorovaikutuksessa. Vuorovaikutus ei ole pelkkiä sanoja, mutta niitä hänen suustaan pulppuaa jatkuvasti. Puhe on jo ymmärrettävää, eikä omaa tahtoa tarvitse ilmaista epämääräisellä kiukulla. Sen sijaan hän osaa kertoa, että lisää leipää, äiti/isi istu, äiti/isi pussaa, kävelee! tai Nanselmiina kukkumaan.

Illalla hän luettelee kaikki rakkaimmat. Heitä ovat äiti, isi, minu pappa, erään taaperokaverin nimi ja panda.

On huimaa ajatella, että taaperoinen osaa jo kertoa mielenliikkeistään. Mitä kaikkea mielessä liikkukaan, selvinnee tulevaisuudessa. Toivon toki, että siellä on vain kauniita mietteitä, ei turhia pelkoja ja huolia.

Hän pitää kirjoista, lauluista, loruista, kotitöissä auttamisesta, kiikkaamisesta ja liukumäessä laskemisesta. Hän inhoaa pottaa, kylpyä ja toppahaalarin pukemista.

Ruoka maistuu vaihtelevasti, ja vastikään havaitsimme uuden allergian, pähkinät. Kuinkas sattuikaan...



Samalla myös minä olen vuoden ja kahdeksan kuukauden ikäinen äiti. Olen jo aiemmin jankuttanut täällä ehkä kyllästymiseen asti sitä, miten olen viime aikoina oikein kaivannut omia juttuja. Niin vain on, ja ehkä tämä vaihe puolentoista vuoden jälkeen on jonkinlaista itsensä uudelleen löytämisen aikaa.

Elinpiirin laajeneminen ei koske vain minua. Samalla taaperon maailma on laajentunut kotipihaa pidemmälle. Puheissa seikkailevat isovanhemmat, ikätoverit ja pehmolelut. Toistaiseksi Anselmiina on hyvin rohkea tyttö, eikä hän valitettavasti arkaile vanhemman näköpiiristä poistumista. Jossain vaiheessa hän kääntyy katsomaan taakseen, mutta henkinen lieka saattaa olla pitkä.

Se aiheuttaa toisinaan sydämentykytystä ja huolta, mutta samalla iloa ja helpotusta. Ihan kaikkeen ei vanhempaa enää kaivata, ja se jos mikä on ristiriitaista.

sunnuntai 4. lokakuuta 2015

Kuka olikaan laiska




Maailmassa ei ole mitään sellaista lapsiin liittyvää, josta ei saisi tehtyä ongelmaa, Anna Perho kirjoittaa Ilta-Sanomien kolumnissaan Vauva päättää, äiti uupuu.* Hän tahtoo provosoivasti esittää, että sormiruokailu, raskausaikana stressaaminen, kantoliinailu, luomusynnytys ja imetys ovat vanhemmille ongelmia. Ne nimittäin vaativat kohtuuttomasti, ja vanhemmat musertuvat vauvan vaatimusten alle.

En enää provosoidu vanhemmuusaiheista niin herkästi, mutta Perhon kolumnia lukiessa hieman kohottelin kulmiani. Kirjoituksesta välittyi ajatus, että sormiruokailu, kantaminen ja muut niin kutsutut hippihenkiset vaihtoehdot ovat jotenkin vaativia - toinen keskustelunaihe on toki se, onko vaikka kantoliinailu aito vaihtoehto vaunuja vihaavan vauvan kanssa. Minä olen nimenomaan kokenut monen Perhon mainitsevan tapan olleen lähinnä helpottavia, eivät todellakaan kuormittavia.

Emme ole tehneet kaikkea niin vaihtoehdottomasti kuin Perho esittää. Olemme sormiruokailleet ja syöneet soseita, ja synnytin yhden loppuvaiheessa saadun epiduraaliannoksen voimin. Imetin puolitoistavuotiaaksi, mutta sairaalan kotiutumispapereissa lukee äiti imettää osittain eli ei sekään tainnut olla oppikirjamainen täysimetys. Kantaminen repulla tai liinalla on ollut kätevää, mutta myös vaunut ja rattaat ovat olleet ahkerassa käytössä.

Elämä yleensä sujuu eri vaihtoehtoja yhdistelemällä. Harvoin mikään on täysin joko-tai; siitä ei vaan saa provosoivaa tekstiä. Kotona saatetaan puhua suomea ja välillä vaihtaa englanniksi; lukea kirjoja ja sitten taas vilkuilla videoita; kokkailla itse luomuraaka-aineista ja välillä tilata pizzaa.
Silti suurin osa Perhon mainitsemista ongelmista on ollut meille nimenomaan helpotuksia. 

Anselmiina ei sormiruokaillut vauvana paljon, mutta mahdollisen seuraavan lapsen kanssa luultavasti kokeilisin enemmän omin sormin syöntiä. Keittämisen ja soseuttamisen sijaan vauvan ruuat pitäisi vain pilkkoa ehkä höyryyttää. Sitten vielä pieni ruokailija työntäisi ne suuhunsa itse! Eikö se olisi laiskan unelma?

Anselmiina sai ensimmäisen kuukautensa ajan lisämaitoja niin luovutettuna, pumpattuna kuin korvikkeena, enkä mainostaisi pullonpesuja ja maidon lämmittämisiä laiskojen vanhempien vaihtoehtoina. Kaiken pullorallin jälkeen imetys oli ihanan rentouttavaa. Sen onnistuminen ei ollut itsestään selvää, joten olen siitä onnellinen.

Kantaminenkin on tietyissä tilanteissa laiska ratkaisu, kun ei tarvitse etsiä liuskoja, hissejä tai vaununmentäviä koloja. Lapselle ei edes kantessa tarvitse pukea niin paljon kuin vaunuihin. Eikö siinä pääse aika helpolla?

En tiedä, kuka tässä on oikeasti laiska. Helpolla pääsemiseen on monta tapaa, eikä vähällä vaivalla selviämisessä ole mitään vikaa.

*Otsikko oli muutettu jossain vaiheessa, ja alun perin se oli jotain tyyliin Ei ihme, että pienten lasten vanhemmat vihaavat elämäänsä.