maanantai 31. elokuuta 2015

Marttyyroi vähemmän

Omaan ajan ottaminen oli uudenvuodenlupaukseni. Nyt vuoden kääntyessä ehtoopuolelle on hyvä tarkastella, mitä lupaukselle kävi.

No, aluksi ei käynyt kovin hyvin. Vuoden alussa Anselmiina oli hieman vajaa vuoden ja olin hänessä vielä aika kiinni. Vähän jopa ihailin niitä, jotka noin vaan reteästi laittoivat taaperonsa hoitoon. Useimmiten ero Anselmiinasta kuristi kurkkuani. Ehkä syynä oli imetys, joka jatkui THL:n suosittaman yhden vuoden rajapyykin jälkeen.

Töiden ja muiden velvollisuuksien takia jouduin joskus hieman olemaan erossa, eikä se tuntunut niin pahalta kuin kuvittelin. Pakollisen erossaolon jälkeen en kuitenkaan todellakaan olisi halunnut käyttää vapaa-aikaani mihinkään omaan huvitukseen, enkä niin tehnytkään.

En kadu sitä, etten keväällä osannut tehdä omia juttuja niin paljon kuin ajattelin. Pyrin toimimaan vaiston varassa, ja toisaalta yksivuotias on vielä todella pieni. Jos intuitio pitää minut lapseni luona, on sitä hyvä kuunnella.

Nyt järki sanoo, että voin hyvin olla erossa jo hetken. Samaa mieltä on intuitio, tunne, mikä lie. Oikeastaan kaipaan omaa aikaa ihan todella. Olen nimittäin viime aikoina alkanut huomata itsessäni marttyyrin piirteitä, mikä on ollut varsin järkyttävää. On tehnyt mieli valittaa, että kyllähän minä tahtoisin, mutta kun enhän minä millään voi... Voinpas!


Siispä, tänään  aloitin itseni muistamisen. Olen nyt yhdistetyn kuntosali- ja uimahallikortin onnellinen omistaja. Se ei tullut niin kalliiksi kuin hienot kuntokeskukset eikä sinne ole niin pitkä matka kuin hienoihin kuntokeskuksiin.

Illalla kävin jo kokeilemassa, onko lihaksissani voimaa. Jaksoin nostaa aika lailla samoja painoja, joita heiluttelin viimeeksi kuntosalilla käydessäni. Siitä on puoli vuotta. Nyt ei saa tulla niin pitkää taukoa.

Kunnon rapautuminen ei ole suurin huolenaiheeni. En edelleenkään voi kiistää sitä, mitä liikunta tekee pääkopalle. Se saa ideat sinkoilemaan vaikka minne. Aluksi altaassa kauhominen tuntui tylsältä, mutta varttitunnin jälkeen jo pohdin lennokkaita ajatuksia.

Ehkä ne alkavat joskus versoa tai sitten eivät. Kunhan en vaan marttyyroi.

4 kommenttia:

  1. Hei! Mulla on jäänyt teidän kuulumisten seuraaminen väliin pitkäksi aikaa, niin kuin lähes kaikkien muidenkin blogien joita aiemmin luin säännöllisesti. Mutta palaan nyt takaisin lueskelemaan, ainakin silloin tällöin!

    Mulla olisi sulle Liebster Award -haaste uudessa blogissani: http://luovimista.blogikoti.fi/2015/09/01/liebster-award-kysymyksia-ja-vastauksia/ Tervetuloa seurailemaan muutenkin!

    T. Pau - Luovimista / Tuttitangon Lilleri78

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oi kun kiva kuulla sinusta :) Olenkin miettinyt, mitä teille kuuluu. Kiitos myös haasteesta, aloin jo vastailla kysymyksiin.

      Poista
  2. Oma aika on ollut mulle henkireikä jo syntymästä asti. Ensin vain päiväuniaika riitti, nyt tarvitsen jo pari kertaa kuussa hengähdystauon, kokonainen päivä ystävän kanssa tai vastaavaa. Ada oli vuoden ikäinen kun olin ekaa kertaa vuorokauden poissa näkyvistä. Imetys tietysti meilläkin rajoitti, mutta vuoden ikäisenä lähes tasan rv 20 maitoa ei enää tullut ja lopetus mahdollisti yön erillään olon :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Enää ei kyllä päikkäriaika riitä mihinkään, varsinkaan, kun se on myös työaikaa. Puuh. Minä en ole vielä ollut yötä pois, ja pisin poissaolo taitaa olla jotain 8 h, mutta henkisesti alkaisin jo olla valmis vähän pidempäänkin retkeen. :D

      Poista