tiistai 23. kesäkuuta 2015

Hän ei syö

Kaik män!

Ennen lasta minulle muistuteltiin, että vanhemmat tekevät aina takinkääntöjä. Varoiteltiin, että omista periaatteista joutuu mitä todennäköisimmin luopumaan. Pahimmat skeptikot manasivat, ettei kannata tehdä mitään suunnitelmia. Ne eivät kuulemma kuitenkaan pitäisi.

Olen ehkä päässyt aika helpolla, mutta ennakko-odotuksissani ja todellisuudessa lapsen saamisen jälkeen ei ole ollut suurta ristiriitaa. Yksi kuuluisa paitsi on: lapsen ruokavalio.

Jälkeläiseni syö terveellisesti, oli itsestään selvä ajatus ennen lasta. Yritän itsekin elää terveellisesti. Herkkujen napsimisesta huolimatta pyrin siihen, että aterioin lautasmallin mukaan ja nautin paljon kasviksia. Ajattelin, että Anselmiina syö samoin.

No niin no...

Nyt reilu yksivuotiaana hän syö kyllä ihan terveellisesti. Syöminen on vain aika valikoivaa. Leipä, mandariini, (äidin- tai kaura)maito, (kaura)jogurtti ja puuro maistuvat poikkeuksetta. Valitettavasti listalle voisi lisätä myös talk-murut ja maissinaksut, nuo joka ipanan takuuvarmat hiljentäjät.

Missä vihannekset?!?!?!? tekisi mieli huudahtaa.

Porkkanat ja omenat uppoavat suuhun yleensä. Jonain päivinä, kuten tänään, kaikki tarjotut ateriat maistuvat. Ruokaa ei mene kerralla paljon, mutta sen tähteillä ei tarvitse kuormittaa biojäteämpäriä.

Vihannesten puute huolestuttaa minua, luonnollisesti. Kasviksia on onneksi helppo kätkeä ruokiin. Koska leipä maistuu, on uunistamme tullut ulos niin linssejä, porkkanaraastetta kuin palsternakkasosettakin kätkevät leipäsiä. Hienoa raastetta voi myös piilottaa ruokaan, mutta tietysti silloin ruuan päätyminen mahaan olisi toivottavaa.

Syömättömyys tuntuu välillä suorastaan epätoivoiselta. Se herättää jonkin alkukantaisen tunteen, jonka vallassa pohtii, selviääkö jälkeläiseni ollenkaan hengissä.

Selviää, ja kasvaa käyrien sisällä, välillä ehkä hitaahkosti. Tiedän sen, mutta epäilykset valtaavat mielen, kun viidettätoista kertaa yritän työntää kalapataa kiinni pysyvään suuhun.

Ruuan jatkuva pois heittäminen turhauttaa. Jauhelihakastiketta taas kerran biojätteseen kipatessaan ymmärtää, miksi lisääntymistä kuvataan ekologisena katastrofina. Kokkailukaan ei inspiroi, kun tietää ruuan lopullisen päätepisteen.

Onko kenelläkään samaa? Luotan siihen, että ehkä tämä tästä. Sitä odotellessa kaipaisin hieman vertaistukea.

4 kommenttia:

  1. Niin tuttua tuo syömättömyys! Tänään meillä lensi puurolusikka, leipäpala ja banaaninpala lattialle, joten yksivuotiaan mahaan mahtui iltatissillä maitoa normaalia enemmän.. Ehkä se tästä taas uusin voimin. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi ei ja niiii-iiin tutulta kuulostaa! Jospa huomenna olisi parempi - tai viimeistään kolmen vuoden päästä :D

      Poista
  2. Täällä menee myös vaihtelevasti :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva kuulla että muillakin :) Tänään aamu-, ilta- ja välipalat maistuivat, muut eivät niinkään.

      Poista