tiistai 30. kesäkuuta 2015

Juuret



Osaan kertoa, mistä olen kotoisin. Kaikki eivät osaa.

Jotta voisin suojella yksityisyyden vähäisiä rippeitä, en paljasta tässä juurieni alkuperää. Se ei kuitenkaan ole se, missä asun nyt. Ensin päädyin tänne opiskelemaan, ja sitten löysin parisuhteen, töitä ja kavereita. Jäin, tai jäimme.

Lapseni on syntynyt täällä. Hän saattaa asua täällä ainakin täysi-ikäisyyteensä asti. Välillä mietin, missä hän ajattelee juurisensa olevan.

En varsinaisesti ikävöi kaupunkia, jossa vartuin. Silti saattaisin hetken surra, jos minulla ei olisi enää syytä käydä siellä. Kotikaupungin mikään nurkka ei ole neutraali. Kaikissa on muistoja. Tuota tietä pyöräilin kuvataidekouluun; tuolla kävimme lakkiaispäivänä; tuolla olin päivähoidossa.

Sanotaan, että ihmisellä olisi hyvä olla juuret, historia. Ihmisoikeusaktivisti Malcolm X on verrannut juuretonta puuta historiaa vailla olevaan ihmiseen. Onneksi juurien ei ole pakko olla jossakin fyysisessä paikassa. Ehkä juuria voi olla myös muistot, laulut, tuoksut, kirjat, kaikki, mikä muistuttaa menneestä.

kuva Unsplash

sunnuntai 28. kesäkuuta 2015

Mielenrauha sai puremajäljen



Ostin tänään mielenrauhan. Sain sen yksityislääkäriltä, jonka mukaan Anselmiinalla ei ole borrelioosia. Joku on puraissut tyttäreni jalkaa, mutta lääkärin mukaan syyllinen saattoi olla esimerkiksi itikka. Viikon kestäneitä puremajälkiä oli muuallakin kuin jalassa, joten ilmeisesti Anselmiina on yliherkkä hyttysillekin.

Vietin eilisillan googletellen punkin puremaa. Osa kuvahaun tuloksista näytti samalta kuin Anselmiinan jalka. Huolta lisäsi se, että viikko sitten olimme lomailleet punkkivaara-alueella. Borrelioosi ei ole leppoisa vaiva: se voi aiheuttaa neurologisia ongelmia, kasvohermohalvauksen ja jopa kuoleman. Pienellä puraisulla voi olla elämää suuremmat seuraukset.

Kaiken hysteriani keskellä olisin voinut muistaa, että lapset selviät usein hengissä ja vammoitta esimerkiksi punkkien kyllästämässä saaristossa. Toisaalta epäonnen epätodennäköisyys ei lohduta silloin, kun se osuu kohdalle.

Jos minulta kysytään, mikä vanhemmuudessa on vaikeinta, on vastaus helppo. Oman jälkeläisen terveydentila huolettaa herkästi. En haluaisi olla liian hysteerinen. Se kuluttaa itseä ja voi tartuttaa lapseen turhaa huolta. Samalla liika huolettomuus voi kostautua. En kestäisi, jos puremajälki olisikin borrelioosia, enkä olisi edes yrittänyt tehdä asialle mitään.

Tämä ei ole mikään vakuutusyhtiön maksettu mainos, mutta lapsivakuutus on ollut paras ostokseni hetkeen. Se sopii loistavasti hypokondriaan taipuvalle vanhemmalle.

kuva: Unsplash

tiistai 23. kesäkuuta 2015

Hän ei syö

Kaik män!

Ennen lasta minulle muistuteltiin, että vanhemmat tekevät aina takinkääntöjä. Varoiteltiin, että omista periaatteista joutuu mitä todennäköisimmin luopumaan. Pahimmat skeptikot manasivat, ettei kannata tehdä mitään suunnitelmia. Ne eivät kuulemma kuitenkaan pitäisi.

Olen ehkä päässyt aika helpolla, mutta ennakko-odotuksissani ja todellisuudessa lapsen saamisen jälkeen ei ole ollut suurta ristiriitaa. Yksi kuuluisa paitsi on: lapsen ruokavalio.

Jälkeläiseni syö terveellisesti, oli itsestään selvä ajatus ennen lasta. Yritän itsekin elää terveellisesti. Herkkujen napsimisesta huolimatta pyrin siihen, että aterioin lautasmallin mukaan ja nautin paljon kasviksia. Ajattelin, että Anselmiina syö samoin.

No niin no...

Nyt reilu yksivuotiaana hän syö kyllä ihan terveellisesti. Syöminen on vain aika valikoivaa. Leipä, mandariini, (äidin- tai kaura)maito, (kaura)jogurtti ja puuro maistuvat poikkeuksetta. Valitettavasti listalle voisi lisätä myös talk-murut ja maissinaksut, nuo joka ipanan takuuvarmat hiljentäjät.

Missä vihannekset?!?!?!? tekisi mieli huudahtaa.

Porkkanat ja omenat uppoavat suuhun yleensä. Jonain päivinä, kuten tänään, kaikki tarjotut ateriat maistuvat. Ruokaa ei mene kerralla paljon, mutta sen tähteillä ei tarvitse kuormittaa biojäteämpäriä.

Vihannesten puute huolestuttaa minua, luonnollisesti. Kasviksia on onneksi helppo kätkeä ruokiin. Koska leipä maistuu, on uunistamme tullut ulos niin linssejä, porkkanaraastetta kuin palsternakkasosettakin kätkevät leipäsiä. Hienoa raastetta voi myös piilottaa ruokaan, mutta tietysti silloin ruuan päätyminen mahaan olisi toivottavaa.

Syömättömyys tuntuu välillä suorastaan epätoivoiselta. Se herättää jonkin alkukantaisen tunteen, jonka vallassa pohtii, selviääkö jälkeläiseni ollenkaan hengissä.

Selviää, ja kasvaa käyrien sisällä, välillä ehkä hitaahkosti. Tiedän sen, mutta epäilykset valtaavat mielen, kun viidettätoista kertaa yritän työntää kalapataa kiinni pysyvään suuhun.

Ruuan jatkuva pois heittäminen turhauttaa. Jauhelihakastiketta taas kerran biojätteseen kipatessaan ymmärtää, miksi lisääntymistä kuvataan ekologisena katastrofina. Kokkailukaan ei inspiroi, kun tietää ruuan lopullisen päätepisteen.

Onko kenelläkään samaa? Luotan siihen, että ehkä tämä tästä. Sitä odotellessa kaipaisin hieman vertaistukea.

torstai 18. kesäkuuta 2015

Negaation kautta

Unelmista totta -blogissa haastettiin jatkamaan "minä en"-alkuisia lauseita. Hmm, koitetaanpas hahmottaa itseä negaation kautta.

Minä en...

...katso televisiota melkein ollenkaan.

...ole niin hyvässä kunnoissa kuin ennen raskautta eli kaksi vuotta sitten. Hurjaa.

...jaksa käyttää aivojani kello 23 jälkeen.

...tiedä varmasti, mitä teen syksyllä.

...kaipaa kovin paljon omaa aikaa, mistä olen ollut todella yllättynyt.

...ole vauvakuumeessa.

...malta mennä ajoissa nukkumaan.

...erityisesti pidä kiinalaisesta ruuasta. Hapanimeläkastike on poikkeus.

...ole muuten kovin nirso.

...lue aina kaikkia lainaamiani kirjoja.

...ole enää oikeistolainen.

...osaa rentoutua, jos mieltäni vaivaa jokin. Pitäisi opetella.



...halua olla hiljaa, jos jotakuta kohdellaan väärin.

...ole vielä heittänyt talviturkkiani.

...ole käynyt salilla helmikuun jälkeen.

...ole syönyt Subwayssa muuta kuin kanapatonkia.

...uskalla mennä Linnanmäellä muuhun laitteeseen kuin Kotkotiin.'




Mitkä kohdat sopivat myös teihin? 

torstai 11. kesäkuuta 2015

Vauva-taapero

Valjasreppu on muuten loistava keksintö säntäilevän taaperon kanssa.
Liekan päässä on hyvä purkaa ylimääräiset energiat.


Kun emme ole kotona, Anselmiina vaikuttaa isolta tytöltä. Rattaissa istumisen sijaan hän tahtoo kävellä itse, eikä häntä saa välttämättä edes talutttaa. Omaa tahtoa on jo. Hän ilmoittaa oitis, jos ei saa haluamaansa.

Kotona hän sen sijaan on usein pieni vauva, jonka mielestä äidin pitäisi jatkuvasti olla ilman paitaa.

Voi vauva-taaperoa. Tänään hän täytti jo vuoden ja neljä kuukautta.

maanantai 8. kesäkuuta 2015

Kaikki vapaus ei ole menetetty



Nauti vapaudesta vielä, kun voit, moni kehotti ennen lapsen saamista. Kehotus ei yllätä individualismin kyllästämässä ajassa. Lapsen saaminen ei istu kovin hyvin tavoitteeseen oman hyödyn maksimoimisesta. Jos ryhtyy uuden ihmisen vanhemmaksi, on ainakin jonkin verran kavennettava vapauttaan.

Kirjoitin blogiini melkein puolitoista vuotta sitten oivalluksesta, jonka sain matkalla taloyhtiömme häkkivarastoon. Tajusin silloin, etten ainakaan hetkeen pääsisi mieheni kanssa viemään varastoon mitään. Arkisessa oivalluksessa konkretisoitui vapauden menetys. Siitä minua oli varoiteltu, ja sitä jännitin.

Vapaus on aina ollut minulle tärkeää. Ennen äitiyslomaani en ollut täysin vapaaherratar, mutta rajoitteeni olivat vähänlaisia. Töissäni tärkeintä oli saada valmista määräaikoihin mennessä, ja opintoni olivat pääasiassa koostuneet kirjatenteistä. Velvollisuuksista huolimatta sain itse suunnitella päiväohjelmani. Jos halusin karata jonain talvisena keskiviikkona Pariisiin, se mitä todennäköisimmin onnistui.

Sen takia lapsen saaminen kauhistutti minua. Mietin, mistä kaikesta joutuisin luopumaan. En voisi lähteä salille extempore, enkä, hyvänen aika sentään, mennä hetken mielijohteesta edes häkkivarastoon.

Nyt voin jo hymyillä ajatuksilleni. En tietenkään voi enää olla niin spontaani kuin ennen lasta, mutta oloni ei silti ole kahlehdittu. Vapaus on varsin tulkinnanvarainen käsite.

Lapsen myötä menetin ehkä vapauteni ex-tempore-matkoihin, mutta toisaalta myös sain vapauksia. Minulla on lapsi -kortti on helppo vetää esiin. Joskus siihen on syytä ja toisinaan taas ei. Pienen vauvan vanhemman ei välttämättä tarvitse miettiä työntekoa kodin ulkopuolella, ja vastasynnyttäneelle äidille hyväksytään usein normeista poikkeava habitus. Maha saa pullottaa ja olkapäällä saa olla puklua.

Toki vapaudesta kannattaa nauttia, kun vielä voi. On kuitenkin hyvä muistaa, että yleensä menetetyn tilalle saa jotain muuta. Oman jälkeläisen hyvinvoinnista huolehtiminen voi olla spontaania kesäterassi- tai uimahallireissua vahvempi, ja lapsenkin kanssa voi vaikka lähteä junamatkalle hetken mielijohteesta.