sunnuntai 15. helmikuuta 2015

Kun kohtasin av-mamman

20/52

Av-mamma tarkoittaa henkilöä, joka tietää ehdottoman totuuden kaikesta. Nimitys tulee Vauva.fi-sivuston Aihe vapaa -keskustelupalstalta.

Ennakkoluuloistani huolimatta en ole vauvakerhoissa tai muualla kohdannut ehtaa av-mammaa, joten ehdin jo luulla hänenlaisteen olevan urbaania legendaa. Sitten olin Anselmiinan ensimmäisenä syntymäpäivänä vaihtamassa vaippaa kauppakeskuksen lastenhoitohuoneessa, jossa kohtasin aidon av-mamman tai vähintään hänen esiasteensa. Keskustelu meni jotakuinkin näin:

Av-mamma: Minkä ikäinen tyttösi on?
Minä: Täyttää tänään vuoden.
A: Täyttää vuoden! Miksi ette ole juhlimassa?
M: Sen takia me täällä olemme, ja on meillä viikonloppuna juhlat...

Anselmiina on hankalassa vaipanvaihtoiässä. Hän ei lainkaan viihdy hoitoalustalla selällään, mutta ei pysy myöskään seisomassa toimuksen ajan. Vaippapussi oli hautautunut laukkuni uumeniin, joten laskin Anselmiinan lattialle sitä tonkiessani. Se tuntui pöydällä pitämistä helpommalta ja turvallisemmalta vaihtoehdolta.

A: Miten sinä uskallat päästää hänet lattialle? Minä en ikinä tekisi niin! Täällä on niin likaista! Täällä on hirveästi bakteereja joka puolella!
M: .....

Niin, no eivät vaipanvaihtoalustatkaan puhtaita liene.

Vaipassa oli, hmm, kiinteä yllätys, joten jouduin huljuttelemaan Anselmiinaa hanan alla. Av-mamma ei jäänyt sanatta:

A: Miksi sinä peset häntä? Ei aina tarvitse! Peseminen vaipan vaihdon jälkeen on aivan turhaa!

***

Joo. Eipä siinä. Meitä on monenlaisia, ja joskus kohtaamiset voivat olla hämmentäviä. Samaisessa hoitohuoneessa joku kysyi minulta viime syksynä, miten näin pienikokoisella ihmisellä voi olla niin suuri vauva. Olikohan sama tapaus?

torstai 12. helmikuuta 2015

Synnytysjutut ovat äitien armeijajuttuja

Synnytyksistä! Siis ne puhui synnytyksistä. Voitko kuvitella, kerroin kauhistuneena kaverilleni joitain vuosia takaperin. Olin silloin järkyttynyt siitä, että työpaikan kahvipöydässä puheenaiheena oli lapsen maailmaan saattaminen. Puhe ei ollut jäänyt yleiselle tasolle, vaan siinä olivat kätilön sakset sanoneet niks naks ja veri ja kirosanat lentäneet. Siinä oli siis kaikkea, millä synnytyksistä kerrottaessa pelotellaan.

Eilen oli tasan vuosi siitä, kun synnytin elämäni ensimmäisen ja toistaiseksi ainoan kerran. Koko päivän vilkuilin kelloa ja mietin, mitä tapahtui 11.2.2014, lumisena tiistaina. Puhkuin intoa kuuluttaa kaikille, mitä mihinkin aikaan oli. Vuosi sitten mentiin just synnytysosastolle! Tasan vuosi sitten haaveilin epiduraalista! Kohta on vuosi siitä, kun onnistuin vähän torkkumaan!

Olen hieman yrittänyt hillitä jakamisintoani. Kaikki eivät välttämättä ole kiinnostuneita, varsinkaan, jos eivät ole itse koskaan synnyttäneet.



Lapsia saaneiden naisten kohdatessa puhe kääntyy helposti synnytykseen. Osaan joidenkin tuttujeni synnytystarinat ulkoa, mutta silti välillä muistelemme niitä uudelleen ja uudelleen.

Joskus ajattelin, että synnytyksestä puhuminen on suosittua vain vauvavuoden aikana. Ehkä se korostuu silloin, mutta viime aikoina olen oivaltanut jotain. Synnytys ei ole vähäpätöinen tapahtuma. Se voi olla voimauttava, järisyttävä tai traumatisoiva. Siinä on läsnä elämä ja kuolema - ne eivät ole mitään pinnallisia pikkuseikkoja. Ihmiset haluavat puhua elämänsä tärkeistä tapahtumista, jollainen synnytys kiistatta on. Siitä riittänee puhuttavaa moneenkin kahvipöytään vielä senkin jälkeen, kun maailmaan saapunut vauva on kasvanut puberteetti-ikään.

Paitsi että poden intoa kertoa omasta synnytyksestäni, on mielestäni vähintään yhtä mielenkiintoista kuulla toisten kokemuksia. Jokaisella on omanlaisensa kertomus, eikä kukaan voi kertoa samanlaista. Tuskin synnytän elämäni aikana kovin montaa kertaa, mutta toisten tarinoista oppii aina jotain.



Olen kuullut sanottavan, että synnytysjutut ovat äitien armeijajuttuja. Niin taatusti onkin. Puhe synnytyksestä on usein värittynyttä. Varsinkin raskaana ollessani kuulin paljon kauhutarinoita, mutta puheet miellyttävistä synnytyksistä olivat jossain kadoksissa.

Minun synnytykseni oli varsin helppo ja melkein jopa ihana. Välillä huomaan häivytteleväni siitä kertomista. Jos joku kertoo melkein hengen vaatinutta lapsen maailmaanpusertamistarinaa, saatan vaieta omasta vailla komplikaatioita soljuneesta kokemuksestani. Se lienee jonkinlaista empatiaa, vaikka synnytyksen kulkuun ei voi itse vaikuttaa kovin merkittävästi. En ehkä koskaan ole tuntenut itseäni niin vahvaksi kuin synnytyksenjälkeisessä adrenaaliini- ja endorfiinipöllyssä. Sankari en ollut minä. Minä en synnyttänyt, vaan se oli jokin luolanainen minussa.

Puhutteko te mielellänne synnytyksestänne? 

maanantai 9. helmikuuta 2015

Kun vauvasta tulee taapero

Ylihuomenna meillä ei enää asu yhtään nollavuotiasta. Ylihuomenna on tasan vuosi siitä päivästä, kun tyttäreni henkäisi ensimmäisen kerran.

Vauva-aika taitaa oikeasti olla jäämässä taakse. Se tuntuu uskomattomalta. Mietin eilen, pitäisikö syöttötuoliin ostaa tarjoitin. Sitten tajusin, että ehkä se ei enää olisi kovin pitkäikäinen hankinta.Vai olisko? Katsoin Marttojen vauvanruokakurssin ajankohtaa. Mietin, sopisiko sellainen kallenteriin. Sitten tajusin, että vauvanruuat alkaa olla meillä jo aikalailla tehty.

Yhdessä yössä muuttuu paljon. Ylihuomenna olen taaperoimettäjä. Tänään sanoin ehkä viimeisen kerran sisäleikkipuiston kassalla, että lapseni on alle yksivuotias. Ylihuomenna koko perhe voisi teoriassa syödä samaa ruokaa.

19/52


Taaperous tuntuu minulle vieraalta. Mielikuvissani taapero kävelee horjuen, höpöttää sanoja ja nukkuu yhdet päiväunet. Hän pukee ja syö itse.

Anselmiina alkaa muistuttaa isoa tyttöä. Hän haluaa joskus kokeilla itse syömistä ja yrittää vetää itse pipon päähän. Hän kävelee, kun talutetaan. Yhdet päiväunet riittävät useimpina päivinä. Taaperouteen tuntuu olevan matkaa, vaikka kalenterista katsottuna se koittaa muutaman päivän päästä.

Oikeasti en tiedä taaperoista mitään. Olen yhtä tietämätön kuin vuosi sitten, kun luulin viettäväni rentoa äitiyslomaviikkoa, mutta päädyin synnyttämään. Pitäisikö nokkamukista luopua jo? Miten mausteista ruokaa voi antaa? Miten pitkään yksivuotiaasta voi olla erossa? Jäävätkö blogini vauva-arkea ja vauva -tunnisteet jo historiaan?Ihmettelyä riittää.

Siksi tämä blogi jatkuu yhä, vaikka nimi ei ehkä täysin kuvaakaan taaperoelämää.

torstai 5. helmikuuta 2015

Julkinen vs. yksityinen

Syökö hän jo muutakin kuin äidinmaitoa, päivystyksen lääkäri kysyi minulta. Hän tutki 11-kuukautista Anselmiinaa, joka oli muutamaa tuntia aiemmin saanut allergisen reaktion. Olin juuri kertonut lääkärille, että epäilin maitorahkaa syyksi.

Ei hänellä ainakaan flunssaa ole, samainen lääkäri kertoi. Hän ei nähnyt tarpeelliseksi määrätä meille allergialääkettä tai edes -testejä. Muutama tunti seurantaa, ja se oli siinä.

Sen takia olin epäileväinen, kun varasin Anselmiinalle aikaa yksityiselle, lasten allergioihin erikoistuneelle lääkärille. Mitä jos olin vaan vainoharhainen?

Viisi minuuttia vastaanoton alkamisen jälkeen lääkäri oli kirjoittanut reseptin adrenaalinikynä-EpiPeniin, allergialääke Ataraxiin ja soittanut viereisessä huoneessa olevalle hoitajalle, että Anselmiinan allergiat voisi varmistaa prick-testillä.

Testi otettiin heti, vaikka olin varautunut viikkojen odotteluun. Anselmiinalta testattiin maito, kananmuna, soija, vehnä ja kala. Maitoon nousi iso pallura, ja kananmunaan kohosi hieman pienempi. Testi on varsinkin näin pienellä suuntaa antava, mutta maitoa on paras vältellä. Minun ei lääkärin mukaan kannata alkaa maidottomalle imetyksen takia. Täälläkin kertomani maidoton peruuntuu nyt ainakin osittain.



Terveyskeskuspäivystys oli alaikäiseltä ilmainen, mutta yksityisellä käynti vei tililtä noin 160 euroa. Olin varautunut huomattavasti suurempaan summaan, ja lapsivakuutuksen omavastuun jälkeen tuostakin sai hieman takaisin.

Harmittelin jossain vaiheessa, että olimme ottaneet koko vakuutuksen. Täysin terveen lapsen kanssa se tuntui turhalta. Yhden kerran perusteella silti väittäisin, että lähellä sijaitseva yksityinen lasten lääkäriasema toimii kuitenkin loistavasti. Ajan sai nopeasti, ja henkilökunta oli asiantuntevaa ja tehokasta. Samaa en sanoisi terveyskeskuspäivystyksestä.

Julkinen terveydenhuolto tuntuu olevan koko kansan sylkykuppi, enkä tahtoisi osallistua julkinen vs. yksityinen väittelyyn. Olen onnekseni ollut harvinaisen terve: olen tarvinnut terveyspalveluja lähinnä vain oikomishoidon ja raskauden takia. Sen takia minulla on aika hatara kuva siitä, miten sairauksien hoito oikeasti toimii.

En epäile, etteikö terveyskeskuksessa voisi saada hyvää hoitoa ja yksityisellä huonoa. Luulen silti, että seuraavan sairauden Anselmiinalle sattuessa kipaisemme yksityisen kautta. Ainakin sieltä jäänyt mielikuva oli hyvin myönteinen.

Entä miten te toimitte - julkinen vs. yksityinen?

kuva 

sunnuntai 1. helmikuuta 2015

Pihistä ja panosta vauvaan

Lakkasin jossain vaiheessa laskemasta, paljon Anselmiinaan on mennyt rahaa. Silloin hän ei ollut vielä syntynyt, ja häneen oli sijoitettu, tai tuhlattu, näkökulmasta riippuen, nelinumeroinen summa.

Emme ole mielestäni olleet maailman pahimpia törsäilijöitä. Olemme hankkineet käytettynä aika paljon. Anselmiina ei ole syöttötuolinsa, yhdistelmävaunujensa ja pinnasänkynsä ensimmäinen käyttäjä. Minua ei häiritse ajatus siitä, että joku toinen on käyttänyt tavaroitani. Edellytän toki, että tavarat ovat puhtaita ja hyvin säilyneitä. Vauvan tarvikkeita käytetään usein niin vähän aikaa, ettei niiden hankkiminen uutena ole edes ympäristöystävällistä.

18/52

Olen vasta viime aikoina törmännyt ajatukseen, että lapselle hankitaan vain parasta eli sanojan usein tarkoittamana uusinta. Pidin itsestään selvänä, että Anselmiina voi olla jonkun toisen käyttämissä vaatteissa. En saa vilunväreitä ajatuksesta, että lapseni  uinuu jo toista pikkuista  palvelleissa vaunuissa. Ei uusi ole parhaan synonyymi, eikä uutuus ole minulle kaikkein tärkein arvo. Laadukkuus, ekologisuus ja taloudellisuus sen sijaan ovat.

En tosin tiedä, kuinka yleistä käytetyn tavaran välttely on. Ainakin tuttavapiirissäni on huoletta kierrätetty tavaroita. Kun oma lapsi kasvaa ulos jostakin, sen voi myydä tai lahjoittaa jollekulle toiselle. Tavaran mukana ei siirry pahoja henkiä eikä likaakaan, ainakin, jos pesusta on huolehdittu.



Vaatetus, niin oma kuin tyttärenikään, ei ole minulle yhdentekevää. Se ei tarkoita, että olisin lumoutunut tietyistä merkeistä tai käyttäisin sievoisen summan vuodessa vaatteisiin. Anselmiinan vaatekaap... ok, -hylly, on monin tavoin sekainen: siellä on Lindexiä, Noshia, Cirafia, Tutta ja ties mitä. Valtaosa väreistä on perinteisen tyttömäisiä, mutta en varsinaisesti kaihda mitään sävyä. Mustaa en tahdo pukea noin pienelle, koska mielestäni vauva mustissa muistuttaa lähinnä palanutta piparia.

Pidän raidoista, veikeistä, söpöistä ja graafisista kuoseista ja pirteistä väreistä. Luonnonkuidut on minulle välttämättömyys. Suosin kierrätystä. En valitse vaatteita merkin perusteella, vaikka tietyissä merkeissä yhdistyvät minulle tärkeät ominaisuudet. Siinä taitaa olla vaatefilosofiani tiivistettynä.




Auton kaukaloista ja istuimista emme ole halunneet tinkiä. Anselmiina tuskin pahastuisi käytetystä kaukalosta, mutta minä olen hieman epäileväni kolhitun kaukalon kolariturvallisuudesta. Luotettavalta tutulta saattaisin uskaltautua ostamaan käytetyn istuimen, mutta netin myyntipalstoihin en luottaisi.

Olemme säästäneet kaiken Anselmiinan vauvatavaran mahdolliselle seuraavalle lapselle, mutta kaukalo saanee nyt siirtyä jonnekin muualle - niin, en tiedä, minne.


Moni miettii shoppaillessaan jälleenmyyntiarvoa. Se on varmaan osin ihan järkevä perustelu, ja olen itsekin perustellut sillä jotain valintojani. Toisaalta alan kallistua sille kannalle, että yleensä kannattaa ostaa ensisijaisesti käyttöön. On vaikea ennustaa, mistä ollaan vuosien päästä valmiita maksamaan lähes uutta vastaavia summia. Tällä hetkellä sellaisia taitavat olla Mannamaan perhosimut kestovaippoihin ja Meandin sydänpylly-housut. Mitkähän ovat kolme vuoden päästä arvonsa säilyttäneitä tuotteita?