torstai 1. tammikuuta 2015

Vauvanhuuruinen vuosikatsaus, osa 2

Vanhojen kaivelu jatkukoon. Heinäkuussa mieheni vietti lakisääteistä vapaata työstään, mikä tuntui minustakin aivan lomalta. Ajatus kotiäidin vapaasta voi huvittaa: miten kotiäitiydestä nyt muka voisi lomailla? Elämä on kuitenkin yksinkertaisempaa, kun vauvaa hoitavia käsipareja on kaksi.

Tällä kertaa emme lomalla karanneet ulkomaille, vaan tyydyimme kiertelemään lähitienoita kotimaassa. Vierailimme vanhemmillamme ja mökillä sekä kävimme ihanissa kesäkapungeissa Porvoossa ja Tammisaaressa. Usein myös hurautimme julkisilla Helsingin keskustaan.

Lämpötila oli hellelukemissa ja elämä muutenkin helppoa, jos oikein muistan. Jossain vaiheessa heinäkuuta, reilu viisikuukautisena, Anselmiina myös sai ensimmäistä kertaa kiinteää ruokaa.



Elokuussa kotiäitiarki jatkui, ja olin jotenkin vähän kriisissä. Tajuntaan iski täysillä se, ettei minulla ole mitään järkevää tekemistä äitiysvapaan jälkeen.

Anselmiina saavutti puolen vuoden iän, mitä juhlimme pienimuotoisesti. Hän sai ensimmäiset hampaansa, jotka onneksi putkahtivat ilman erityistä kiukkua.

Syyskuussa... jaa-a, arki kotona jatkui. Oli ihan kivaa, mutta ei ehkä niin höttöisen onnellista kuin keväällä. Aloitimme muskarin ja jatkoimme kerhoa, jossa olimme käyneet keväällä. Muuten tapasimme paljon kavereita.

Opiskelin puolitosissani harrastuksena. Se piristi, mutta hieman myös stressasi. Siitä sai kuitenkin mahtavia onnistumisen kokemuksia. Tajusin, että sellaisia olin ehkä kotona ollessa kaivannutkin.

Lokakuussa vanhenin vuodella. Aloin nukuttaa Anselmiina parvekkeella, mikä pidensi hänen ennestään hyvin lyhyitä päiväunia.

Marraskuussa pieni vauvani alkoi enemmän muistuttaa isoa tyttöä. Hän alkoi seisoa ja kävellä tukea vasten. Marraskuut ovat aina jotenkin synkkiä, ja marraskuu tuntui marraskuulta äitiyslomallakin. Aloin silti olla taas ihan onnellinen kotiäiti. Iloitsin lapseni kehityksestä, vaikka sinne tänne sinkoilevaa naperoa ei olekaan enää niin helppo vahtia.

Joulukuussa vanhempainvapaani päättyi. Odotin innolla lapseni ensimmäistä joulua, jota vietimme vanhempiemme luona. Anselmiina oli lievässä flunssassa juuri ennen joulureissua, mutta parani nauttimaan lahjoista. Minäkin podin vuoden toisen oksennustaudin.



Vuosi 2014 oli täysin erilainen kuin mikään aiempi. En ole koskaan ollut työ- ja koulumaailman ulkopuolella, mutta nyt vietin niin koko vuoden tammikuuta lukuunottamatta.

Onnellinen on vuoden tunnelmia parhaiten kuvaava sana. Muistan tämän vuoden taatusti aina. Tuskin koskaan unohdan talvena, jona odotin esikoistani ja oli aina vaan lämmintä; helmikuista yötä, jolloin katsoin synnytyssairaalan ikkunasta lumisadetta; ensihetkiä kotona pienen vastasyntyneen kanssa, kun ulkona oli sinistä; kun kevätaurinko alkoi paistaa ja vaunulenkkeilin muutaman kuukauden ikäisen tyttäreni kanssa.

Tietenkään kaikki ei ole ollut pelkkää aurinkoa. Elämässäni ei ole kaikkea niitä ihmisiä, joita vielä reilu vuosi sitten oli. Se harmittaa, tavallaan. Samalla on tullut uusia ihania tuttavuuksia ja tiivis äitikaveripiiri.

Toisina päivinä olen ollut väsynyt ja suoranainen ihmisraunio, kuten jokainen meistä joskus. Päälimmäisin tunne on silti ollut onnellisuus. Olen siitä kiitollinen, koska kaikkina vuosina niin ei ole ollut.

Kuulun näemmä niihin, jotka pitävät vauvavuoden ensimmäistä puoliskoa toista helpompana. En ole toistakaan kokenut vaikeaksi, mutta paikallaan olevan vauvan kanssa kaikki oli jotenkin yksinkertaisempaa. Ei tarvinnut vahtia vai käskeä. Sen sijaan me vain rauhassa sylittelimme, söimme, vaihdoimme vaippaa ja hymyilimme toisillemme.

Tänään alkanut vuosi on taatusti erilainen, mutta toivottavasti voin vuoden päästä kirjoittaa tyytyväisen katsauksen menneseen. Kiitos lukijoille viime vuodesta! Olkoon 2015 kaikille mainio.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti