torstai 31. joulukuuta 2015

Ei tule ikävä, 2015

Jotkin vuodet mullistavat kaiken. Tällä vuosikymmenllä minulla on ollut aika monta sellaista vuotta. Elämä on mennyt eteenpäin kuin hyöryjuna, ja uusia asuntoja, työpaikkoja, haasteita on vaan putkahdellut jostain. Uuden vuoden aattona on voinut sanoa, ettei olisi voinut aavistaakaan vuoden tapahtumia. Luonnollisesti on voinut lisätä, että muutokset ovat olleet ainoastaan hyvästä.

Siihen verrattuna tämä vuosi on ollut paljon rauhallisempi. Huomattavaa on toki taaperon kehitys, jonka mukana en ole aina ollut pysyä. Vuosi sitten aloimme jättää hyvästejä vauvavuodelle, mutta joskus kesällä Anselmiina alkoi oikeasti muistuttaa pikkutyttöä. Nyt häntä voi kutsua jo uhmaikäiseksi.

Pitää myöntää, ettei 2015 jää mieleen minään elämäni vuotena. Toki elämä on aina arvokasta ja aina oppii, mutta tulevaisuudelta toivoisin hieman enemmän onnistumisia ja aika paljon vähemmän sairasteluja. Viimeisten kolmen kuukauden aikana taapero on ollut ehkä jopa enemmän kipeä kuin terve, ja luonnollisesti myös minä olen saanut jokusen tartunnan. Vieno toiveeni on myös se, ettei ensi vuonna - eikä toivottavasti tulevinakaan - tarvitsisi todistaan yhtään ainutta lapsen anafylaktista allergiareaktiota. Vuoden loppupuoli jää mieleen lähinnä suuresta huolesta, mutta tiedättekös, että siitäkin selvittiin!

Täysin miinuksen puolella ei onneksi olla, vaikka muistiin piirtyi suuria pettymyksiä ja valtaisaa pelkoa. Vietin paljon mukavia hetkiä ihanien ystävien kanssa; tutustuin moniin uusiin ihmisiin; valmistuin vihdoin maisteriksi; sain tehdä innostavaa ja inspiroivaa työtä; viimein oli mahdollisuus antaa puolisoni olla pieni pätkä kotona; kukaan läheiseni ei kuollut.

Ei ollut elämän paras vuosi, mutta ei taatusti kaikkien aikojen huonoinkaan. Varmaa on, että ensi vuonna on muutoksia tulossa. Nyt voin vain odottaa ja toivoa.

torstai 12. marraskuuta 2015

Allekirjoita adressi laadukkaan päivähoidon puolesta

Päivähoito on ollut kuuma puheenaihe taas kerran. Subjektiivista oikeutta hoitoon halutaan rajata, ja lapsiryhmiä pitäisi suurentaa. Osa kunnista on jo ilmoittanut, ettei tee muutoksia. Osa taas tekee, kuten armas kotikuntani Vantaa suunnittelee.

...ellei sitä estetä. Täällä voi allekirjoittaa adressin.

Tämä postaus tulee jopa myöhässä, mutta nyt on mahdollisuus vaikuttaa. Aiheesta olisi hyvä kiinnostua muidenkin kuin vantaalaisten lapsiperheiden, sillä mitä yksi edellä, sitä toinen perässä... tiedättehän. Kalliiksi tulevien säästöjen vaikutukset myös maksavat kaikki, koska niitä ei kuitata pelkällä kunnallisverolla.

Suunnitelman vastustamiseen on monta syytä. Subjektiivisesta päivähoito-oikeudesta puhuttaessa mainitaan usein latteäidit, mutta olen aivan järkyttävän huolestunut rajauksen vaikutuksesta naisten työllisyyteen. Muiden kuin kokopäivätyöläisten tai opiskelijoiden lasten hoitoaika rajattaisiin 20 tuntiin viikossa.

Kaltaiseni silpputyöläisen korviin rajaus kuulostaa pelottavalta, epätasa-arvoiselta ja byrokraattiselta. Työaikani voi olla mitä tahansa nollan ja kuudenkymmenen tunnin välillä viikossa. Todistelenko joka viikko päivähoidolle, miten paljon aion työskennellä? Entä jos en tiedä sitä ennalta? Tietämättömyys onkin ongelma - tai ei ole, koska oikeus 20 tuntiin päivähoitoa viikossa rajaa mahdollisuutta tehdä töitä. Kaikilla ei ole pelastavia mummoja ja naapureita, jotka mahdollistavat työpäivän jatkumisen lapsen hakemisen jälkeen. Tästä voisin paasata vaikka miten paljon, mutta tyydyn linkkaamaan heinäkuussa tekemäni tekstin silpputyöläisen lapsen oikeudesta päivähoitoon.

Lapsiryhmien suurentaminen on myös listalla. Yli 3-vuotiaiden ryhmiä kasvatetaan yhdellä lapsella per kasvattaja eli 21 lapsen ja kolmen kasvattajan ryhmistä tulee 24 lapsen joukko.

Se ei kuitenkaan riitä, sillä osa-aikaisten lasten hoitoa koskevat väljemmät henkilökuntamitoitukset. Tällöin yhdellä kasvattajalla voi olla ryhmässä 13 lasta. Pahimmillaan siis lapset voivat muodostaa yli 30 lapsen ryhmiä, kun osa-aikaiset ovat samaan aikaan paikalla. Tässä kannattaa muistaa se, että aiemmin kokoaikainen saattaa uudistuksen takia joutua osa-aikaiseksi eli ryhmät paisuvat edelleen.

Adressi luovutetaan valtuuston käsittelyyn ensi maanantaina 16.11. eli lisääthän allekirjoituksesi pian!




sunnuntai 25. lokakuuta 2015

"Ei sillä mikään ole"

Äidinvaisto on pitkään tuntunut minusta joltain henkimaailman mysteeriltä, vaikka kuvailisin itseäni melko intuitiiviseksi ihmiseksi. Olen jopa pitänyt puhetta siitä täytenä hömppänä. Viime aikoina olen kuitenkin alkanut tajuta, että olen vaientanut erään hyvin tärkeän äänen, juuri sen äidinvaiston, jonka olemassaoloa epäilin.

On ihan taatusti hysteerisiä äitejä. On ylivarovaisia tyyppejä, jotka epäivät lapsensa jokaista näppyä vesirokoksi. Joskus pientä ja hiljaista mutta sitäkin sisukkaampaa äidinvaistoa kannattaisi kuitenkin kuunnella.



Paitsi että äidin itse olisi hyvä olla sille herkkä, myös ympäristö voisi olla laittamatta suukapulaa äidinvaiston suulle. Se koskee tietysti terveydenhuollon ammattilaisia, mutta myös erilaisten vertaisryhmien jäsenten olisi hyvä muistaa äidin yleensä olevan lapsensa paras tuntija.

Olen itse ollut luultavasti sekä äidinvaiston häiritsijä että sen häirinnästä kärsijä. Monesti olen sanonut lapseellaan sairautta epäilevälle kaverille, ettei mitään varmasti ole - ja sitten onkin ollut. Se on ollut tyhmää, koska mistä minä voisin taata kenellekään terveyttä? Jos äiti epäilee jotain, on se hyvä ainakin ottaa tosissaan. Neuvomisen ja turhan lupaamisen sijaan voisi tarjoutua olkapääksi ja korvaksi.

Minullekin usein vakuuteltiin, että Anselmiinan ihottumasta voi syyttää vain atooppista ihotyyppiä. Hyväntahtoisina ohjeina tuli eri voidemerkkejä ja kertomuksia siitä, miten ei meidänkään Joosepilla ollut allergiaa, vaikka oli posket ihan ruvella. Ehkä niillä kertomuksilla ei tarkoitettu mitään pahaa, mutta tehokkaasti ne vaiensivat päässäni piipittävän äidinvaiston. Punaposket ja helottavat nilkat eivät nimittäin parantuneet Aqualan L:llä, vaan ruokavalion karsimisella. Siihen ei tosin olisi ryhdytty ilman muita oireita.
Punaposki.

Kuunnelkaa siis äidinvaistoanne, ja antakaa toistenkin kuunnella omaansa. Äidinvaisto ei ehkä ole henkimaailman juttuja, mutta lapselle läheisin hoitaja usein tuntee lapsensa parhaiten.


keskiviikko 21. lokakuuta 2015

Isi on kohta kotona

Kotiäitiyteeni on tulossa pieni tauko, vaikka se ei ehkä vielä pääty lopullisesti. Loppuvuodesta puolisoni siirtyy koti-isäksi, ja minä olen onneksi onnistunut sopimaan aikuisten juttuja eli töitä.

En voi kieltää, ettenkö odottaisi innolla. Olen puuhannut lapsen uniaikaan opintoja ja töitä kohta vuoden eli en ole nauttinut ihan täysipäiväisestä kotiäitelystä, mutta nyt voin hetkeksi heittää hyvästit rattaiden keinuttamiselle työsähköpostia kirjoittaessa. Olohuoneen lattialla koneella tehtyjä kuuden tunnin yövuoroja en luultavasti jää ikävöimään, vaan iloissani heilutan niille hetkeksi heipat.

Luultavasti tosin näemme niiden kanssa vielä. Alunperin Anselmiinan oli tarkoitus mennä osa-aikaisesti hoitoon vuoden alussa, mutta viime aikojen tapahtumat ovat saaneet minut toisiin aatoksiin. En vastusta päivähoitoa, päin vastoin, mutta ajatus hengenvaarallisesti allergisen ja ehkä jopa kuumekouristeluun taipuvaisen lapsen laittamisesta hoitoon kodin ulkopuolelle riipii. Minulla on periaattessa mahdollista vielä hoitaa häntä kotona ja tehdä samalla töitä. Voin siis poimia rusinat pullasta. Lopullinen ratkaisu on kuitenkin vielä auki, sillä siinä on monta muuttujaa.



Koti-isyys, edes hetkellinen, ei ollut meille itsestään selvä ratkaisu. Meillä on valitettavasti aika perinteinen työtilanne. Miehelläni on vakituinen kokopäiväinen työ, kun taas minun määräaikainen työsuhteeni tyssäsi äitiysvapaaseen. Niinpä olen pitänyt äitiys- ja vanhempainvapaat ja sen jälkeen ollut kotihoidontuella, jonka ohella minulla onnekseni on ollut tuloja freelancerina tekemistäni töistä. Lienee selvää, että minulla on ollut parisuhteessamme huomattavasti pienemmät tienestit.

Talous tuntui olevan suurin kompastuskivi perhevapaita jaettaessa. Mieheni käyttää nyt siis hänelle korvamerkityt vanhempainvapaat, ja pitkään ajattelin sen kaatavan taloutemme. Sitten istuin laskemaan, mitä se oikeasti tarkoittaa. Miehen vanhempainvapaapätkä tuntuu budejetissa, mutta se ei ole mahdoton kuluerä. Emme joudu leipäjonoon eikä katto katoa päidemme päältä, vaikka elämme hetken totuttua pienemmällä euromäärällä. Kelan isälle merkitty vanhempainraha on ansiosidonnainen, joten vakituisessa kokopäiväisessä työssä olevan taloutta se ei ainakaan meillä kaada.

Tasa-arvo on silti suurin syy isälle varattujen vanhempainvapaiden pitämiseen. Mieheni kotipätkä ei ole suuren suuri, mutta toivottavasti edes sillä voi hieman edistää tasa-arvoa. Olen viime vuosina harmikseni joutunut havaitsemaan, ettei nuoria naisia ja miehiä kohdella tasavertaisesti työelämässä. Toivoisin, että mies olisi samanlainen riskirekrytointi. Tahtoisin, että molempia uskallettaisiin palkata. Ihannemaailmassani lapset nähtäisiin elämään luonnollisesti kuuluvana osana, joiden vanhemmat hetkellisestä kotonaolovaatimuksesta huolimatta palaavat ajallaan takaisin sorvin ääreen.

Meidän olisi ehdottomasti aiemmin pitänyt harkita muunlaista vanhempainvapaiden jakoa. Imetyksen takia olin varsin kiinni vauvassa ensimmäiset puoli vuotta, mutta sen jälkeen vuoronvaihto olisi jo voinut olla hyvä idea. Teen kuitenkin valtaosan töistäni kotona eli ainakin haavekuvissani olisin voinut saada perheaikaa ja kotiaikaa. 

Työtilanteidemme suurin ero on nimittäin siinä, että puolisoni palaa vapaansa jälkeen vanhaan, tuttuun työpaikkaansa. Minä olen aloittanut puhtaalta työpöydältä, eikä sen täyttäminen ole tässä taloustilanteessa ollut helppoa. Ei tunnu kovin tasa-arvoiselta.

perjantai 16. lokakuuta 2015

Kauhujen päivät

Sinisiä huulia, liikaa limaa, hehkuvan punainen taapero, nokkosihottumaa, kuumeen nousu. Aika viime viikon torstaista eiliseen eli keskiviikkoon ei mene kategoriaan elämäni parhaat viikot. Viimeksi kuluneen seitsemän päivän aikana olen kahdesti päätynyt taaperon kanssa sairaalan päivystykseen. Ensin oli allerginen reaktio pähkinästä, ja sitten ilmeisesti jonkinlainen kuumekouristus.

Taatusti pahemminkin voisi olla, mutta minulle jo ensimmäinen sairaalavisiitti oli liikaa. Toinen oli todella paljon liikaa. Ehkä ensimmäisenkin olisi kestänyt jotenkuten paremmin, jos mielessä ei olisi samassa paikassa käynti viime talvena. Olisi helpottavaa ajatella, että emme taatusti enää koskaan joudu tänne kiireellä. Kukaan ei vaan voi luvata sitä.

Pari viimeistä päivää on siis kulunut täristessä ja kaikkea tulkitessa. Onko tuossa näppy, hengittääkö taapero oudosti, onko kuume noussut. Mitään hätää ei ole ollut, mutta alitajunta ei vielä käsitä sitä. Se rauhoittunee ajallaan ja tottunee siihen, että päiväunilta nousee iloisesti höpöttävä taapero henkeään haukkovan pikkulapsen sijaan.

Mietin, haluanko mainita tapahtunutta täällä blogissa. Sitten mietin, että ehkä joku on kokenut tai kokee samaa. Pohdin myös, mitä haluaisin sanoa samaa kokeneille.

1. Älä arkaile hakeutua hoitoon. Olen joutunut viimeisen vuoden aikana menemään lapsen kanssa kolmesti nopeasti sairaalaan, ja joka kerran olisimme voineet mennä jo aikaisemmin. Onneksi mitään peruuttamatonta ei ole koskaan tapahtunut. Luota itseesi. Jos sinusta tuntuu, että jokin on pielessä, olet luultavasti oikeassa.

2. Älä googleta liikaa liian varhain - tämä tosin pätee aika moneen muuhunkin.

3. Käsittele läheltä piti -tilanteet, jotta ne eivät jää mieleen möröiksi. Minun tapani käsitellä on ehkä ollut puhuminen, puhuminen ja puhuminen. Enempää en osaa vielä kertoa.



sunnuntai 11. lokakuuta 2015

Ihmismäinen taapero pälpättää - muistiinpanoja iästä 1v8kk

Kun on vuoden ja kahdeksan kuukautta, on jo aika ihmismäinen. En lakkaa hämmästelemästä, miten paljon tänään juuri sen ikäpaalun saavuttavan Anselmiinan kanssa voi olla vuorovaikutuksessa. Vuorovaikutus ei ole pelkkiä sanoja, mutta niitä hänen suustaan pulppuaa jatkuvasti. Puhe on jo ymmärrettävää, eikä omaa tahtoa tarvitse ilmaista epämääräisellä kiukulla. Sen sijaan hän osaa kertoa, että lisää leipää, äiti/isi istu, äiti/isi pussaa, kävelee! tai Nanselmiina kukkumaan.

Illalla hän luettelee kaikki rakkaimmat. Heitä ovat äiti, isi, minu pappa, erään taaperokaverin nimi ja panda.

On huimaa ajatella, että taaperoinen osaa jo kertoa mielenliikkeistään. Mitä kaikkea mielessä liikkukaan, selvinnee tulevaisuudessa. Toivon toki, että siellä on vain kauniita mietteitä, ei turhia pelkoja ja huolia.

Hän pitää kirjoista, lauluista, loruista, kotitöissä auttamisesta, kiikkaamisesta ja liukumäessä laskemisesta. Hän inhoaa pottaa, kylpyä ja toppahaalarin pukemista.

Ruoka maistuu vaihtelevasti, ja vastikään havaitsimme uuden allergian, pähkinät. Kuinkas sattuikaan...



Samalla myös minä olen vuoden ja kahdeksan kuukauden ikäinen äiti. Olen jo aiemmin jankuttanut täällä ehkä kyllästymiseen asti sitä, miten olen viime aikoina oikein kaivannut omia juttuja. Niin vain on, ja ehkä tämä vaihe puolentoista vuoden jälkeen on jonkinlaista itsensä uudelleen löytämisen aikaa.

Elinpiirin laajeneminen ei koske vain minua. Samalla taaperon maailma on laajentunut kotipihaa pidemmälle. Puheissa seikkailevat isovanhemmat, ikätoverit ja pehmolelut. Toistaiseksi Anselmiina on hyvin rohkea tyttö, eikä hän valitettavasti arkaile vanhemman näköpiiristä poistumista. Jossain vaiheessa hän kääntyy katsomaan taakseen, mutta henkinen lieka saattaa olla pitkä.

Se aiheuttaa toisinaan sydämentykytystä ja huolta, mutta samalla iloa ja helpotusta. Ihan kaikkeen ei vanhempaa enää kaivata, ja se jos mikä on ristiriitaista.

sunnuntai 4. lokakuuta 2015

Kuka olikaan laiska




Maailmassa ei ole mitään sellaista lapsiin liittyvää, josta ei saisi tehtyä ongelmaa, Anna Perho kirjoittaa Ilta-Sanomien kolumnissaan Vauva päättää, äiti uupuu.* Hän tahtoo provosoivasti esittää, että sormiruokailu, raskausaikana stressaaminen, kantoliinailu, luomusynnytys ja imetys ovat vanhemmille ongelmia. Ne nimittäin vaativat kohtuuttomasti, ja vanhemmat musertuvat vauvan vaatimusten alle.

En enää provosoidu vanhemmuusaiheista niin herkästi, mutta Perhon kolumnia lukiessa hieman kohottelin kulmiani. Kirjoituksesta välittyi ajatus, että sormiruokailu, kantaminen ja muut niin kutsutut hippihenkiset vaihtoehdot ovat jotenkin vaativia - toinen keskustelunaihe on toki se, onko vaikka kantoliinailu aito vaihtoehto vaunuja vihaavan vauvan kanssa. Minä olen nimenomaan kokenut monen Perhon mainitsevan tapan olleen lähinnä helpottavia, eivät todellakaan kuormittavia.

Emme ole tehneet kaikkea niin vaihtoehdottomasti kuin Perho esittää. Olemme sormiruokailleet ja syöneet soseita, ja synnytin yhden loppuvaiheessa saadun epiduraaliannoksen voimin. Imetin puolitoistavuotiaaksi, mutta sairaalan kotiutumispapereissa lukee äiti imettää osittain eli ei sekään tainnut olla oppikirjamainen täysimetys. Kantaminen repulla tai liinalla on ollut kätevää, mutta myös vaunut ja rattaat ovat olleet ahkerassa käytössä.

Elämä yleensä sujuu eri vaihtoehtoja yhdistelemällä. Harvoin mikään on täysin joko-tai; siitä ei vaan saa provosoivaa tekstiä. Kotona saatetaan puhua suomea ja välillä vaihtaa englanniksi; lukea kirjoja ja sitten taas vilkuilla videoita; kokkailla itse luomuraaka-aineista ja välillä tilata pizzaa.
Silti suurin osa Perhon mainitsemista ongelmista on ollut meille nimenomaan helpotuksia. 

Anselmiina ei sormiruokaillut vauvana paljon, mutta mahdollisen seuraavan lapsen kanssa luultavasti kokeilisin enemmän omin sormin syöntiä. Keittämisen ja soseuttamisen sijaan vauvan ruuat pitäisi vain pilkkoa ehkä höyryyttää. Sitten vielä pieni ruokailija työntäisi ne suuhunsa itse! Eikö se olisi laiskan unelma?

Anselmiina sai ensimmäisen kuukautensa ajan lisämaitoja niin luovutettuna, pumpattuna kuin korvikkeena, enkä mainostaisi pullonpesuja ja maidon lämmittämisiä laiskojen vanhempien vaihtoehtoina. Kaiken pullorallin jälkeen imetys oli ihanan rentouttavaa. Sen onnistuminen ei ollut itsestään selvää, joten olen siitä onnellinen.

Kantaminenkin on tietyissä tilanteissa laiska ratkaisu, kun ei tarvitse etsiä liuskoja, hissejä tai vaununmentäviä koloja. Lapselle ei edes kantessa tarvitse pukea niin paljon kuin vaunuihin. Eikö siinä pääse aika helpolla?

En tiedä, kuka tässä on oikeasti laiska. Helpolla pääsemiseen on monta tapaa, eikä vähällä vaivalla selviämisessä ole mitään vikaa.

*Otsikko oli muutettu jossain vaiheessa, ja alun perin se oli jotain tyyliin Ei ihme, että pienten lasten vanhemmat vihaavat elämäänsä.

keskiviikko 30. syyskuuta 2015

Kaveruus päättyi kakkavaippoihin

Perheellistyminen ei ole vaikuttanut kaverisuht... Ei kun. Olisi ihana sanoa noin, mutta se ei ole täysin totta. Lapsen saaminen on muokannut lähipiiriäni. Se on muuttunut hyvässä ja pahassa, karsiutunut ja laajentunut. Luonnollisesti kaverisuhteet vaihtelevat elämäntilanteen mukaan ja usein ilman draamaa, mutta lapsellistuminen on ollut ainakin minulla selkeä jakaja. On ihmisiä ennen lasta, ja on ihmisiä hänen jälkeensä.

Olin kaikkein lähimmässä kaveripiirissäni ensimmäinen, joka sai lapsen. Nyt puolitoista vuotta myöhemmin tuttavani poksahtelevat tämän tästä. Lisäksi olen saanut monta uutta, lapsellista ystävää. Olen lähentynyt joidenkin vanhojen, jo lapsia saaneiden puolituttujen kanssa.

Edelläkävijänä ei aina ole helppoa. Tienraivaajan vaikeuksia ei auta se, että on hormonien takia lievästi sanottuna hiukan herkässä tilassa. Enää en provosoidu "Vain tyhmät tekevät lapsia" tai "En aio onnitella, koska vihaan lapsia" -tyylisistä kommenteista. Toisaalta lähipiiristäni ovat karsituneet moisten älynväläysten laukojat. En tajua, miksi minun edes pitäisi kuunnella urpoilua.

Aika harva todella kommentoi lapsen saamista typerästi päin naamaa. Ikävät sutkautukset kuitenkin tuntuivat erityisen satuttavilta siksi, koska niiden kohteena oli uusi, maailmaan saapuva ihminen. Kukaan ei halua kantaa kohdussaan jälkeläistä, jota ympäristö ei toivo tähän maailmaan. Synnytyslaitoksella katsoin pientä nyyttiäni ja sydäntäni viilsi ajatus, että jonkun mielestä hän ei saisi olla olemassa.

Tyhmillä kommenteilla ei välttämättä aina tarkoiteta, että lapsen pitäisi jättää syntymättä. Niiden tarkoituksena saattaa olla lähinnä arvostella tulevia vanhempia. Joka tapauksessa minusta jokainen voisi harkita, kaataako vauvainhonsa toisen niskaan. On täysin hyväksyttävää haluta lapsia ja aivan yhtä hyväksyttävää olla haluamatta - tai saada ja olla saamatta. Toivoisin suvaitsevaisuutta toisten elämää kohtaan.

Voin muuten vain kuvitella, miten pahasti huomattavan nuorten tai vanhojen tai poikkeuksellisessa parisuhteessa elävien lisääntymistä kommentoidaan. Jokaisella pitäisi kuitenkin olla oikeus iloita raskaudestaan ja lapsestaan ilman kaikkitietävien tuomioita.



Nyt pahimmasta vauvakuplasta päästyäni olen hieman alkanut ymmärtää, miksi kaverin lisääntyminen voi tuntua pahalta. Toisen vauva voi tuoda pintaan niin vaikeita traumoja kuin kevyempääkin harmia. Olen välillä ollut ikävissäni, kun raskaana oleva ystävä katoaa johonkin kuplaan. Siihen hänellä on kuitenkin kaikki oikeus maailmassa. Hänen elämänsä on muuttunut, ja se näkyy ja tuntuu. Niin saa olla, koska minä en määrää kenenkään toisen elämän suuntaa.

Ennen lapsen saamista ja vauva-aikana mietin, olenko lainkaan kiinnostavaa seuraa. Siinä missä muut puhuivat surffausmatkoistaan ja työhuolistaan, olivat minun kuulumiseni pääasiassa juuri sitä itseään, vauvaa. Pelkäsin, että olisin toisten mielessä vain lapsensa kakasta jauhava tylsä mamma. Ehkä jonkun mielestä olinkin, vaikka yritin aina kysellä toisten kuulumisia ja keksiä yhteisiä puheenaiheita.

Nyt ajattelen, että jokainen saa puhua itselleen ajankohtaisista ja tärkeistä aiheista, olivat ne kakkavaippoja tai kauluspaitoja. Ne eivät sulje toisiaan pois, ja suurin osa ihmisolennoista kohtaa molempia jossain vaiheessa elämäänsä.

Ystävyys punnitaan siinä, miten haluaa ymmärtää toisen elämää.


sunnuntai 27. syyskuuta 2015

Älä hamstraa

Möin tänään kirpputoritapahtumassa omaisuuttani. Halvoista hinnoista huolimatta kiikutin aika monta laatikkoa takaisin kotiin. En ihmettele sitä, koska maailmassa on liikaa tavaraa. Sitä saa kaikkialta ja se on halpaa. Olo on turhautunut ja epätoivoinen. Mihin kukaan tarvitsee kaikkea tätä kaapinkäytettä?

Ahdistun liiasta tavarasta. Ajatukset pysähtyvät sukkakekoon, ja viimeistään koriste-esinelaatikko pysäyttää kaiken energian. Kun kaikkea on liikaa, ei mikään mahdu mihinkään.

Tavaroista luopuminen on elitististä. Kun ei tarvitse laskea jokaista penniä, on varaa ostaa pois heitettyjen suksien tilalle tarvittaessa uudet. Kirpparikamoja lajitellessani mietin monesti, tarvitsisinko jotakin sittenkin. Pitäisikö antaa mahdollisuus pois heitettävien kasassa viisi vuotta lojuneelle paidalle? Mitä jos tarvitsisin sitä joskus, enkä raaskisi ostaa uutta? Jos olisin todella köyhä ja minun pitäisi valita edustavan paidan ja lasten ruuan väliltä?

Möin sen tai yritin myydä silti. Jos en ole tarvinnut jotain viiteen vuoteen, en mitä todennäköisimmin tarvitse sitä enää. Jos äkillinen tarve iskisikin, voisin ehkä yrittää etsiä sellaisen taas kirpparilta.

Näin tavarakielteinen en ole ollut aina. Lapsuudessa koettu puute voi ajaa hamstraamaan, mutta minulla oli tarpeeksi kaikkea. Silti pieni paljouteen pyrkimisen siemen kylvettiin ala-asteella. Eräs luokkalaiseni totesi, että minulla on aina samat housut. Hän päätteli, että perheeni on köyhä.

Arvatkaa, pidinkö sen jälkeen samoja housuja monta päivää peräkkäin. Meni vuosikymmen ennen kuin rohkaistuin käyttämään samaa alaosaa viikon jokaisena päivänä ilman, että selittelin kenellekään. Nyt olen kai jo niin nolo ja mammautunut, etten edes havainnoi pöksyjäni.

Mitä minimalistisempaan elämään pyrin, sitä turhemmalta keräily alkaa tuntua. En ole tänä vuonna tainnut osaa itselleni muita vaatteita kuin yhdet tennarit. Anselmiinan vaatekaappia olen sen sijaan luonnollisesti kartuttanut, mutta suurimman osan ostoksista olen tehnyt niin ikään kirpputoreilta.

Pääkaupunkiseudun asuntojen hinnoilla hamstraus alkaa tuntua älyttömältä. Kalliissa neliöissä tahtoisi asua sen sijaan, että niissä säilöö turhaa roinaa.

Sitä itseään.
Lahjoista luopuminen on tuntunut minusta ongelmalliselta. Aina minun ja jonkun sukulaismummon kukkaruukkumaut eivät kohtaa. Lahja voi olla epämieluisa, mutta sen antaja on ajatellut saajaa. Luultavasti hän ei ole tarkoittanut mitään pahaa. Yritän kuitenkin ajatella niin, että eivät muistot ole pelkästään tavaroissa. Ne voivat olla kuvissa, kirjoituksissa ja muistossa. Lahjasta voi napata vaikka valokuvan.

Tärkeimmät lahjat olen silti ajatellut säilöä johonkin laatikkoon. Ei tässä niiin vähän tilaa ole, etteikö jotain voisi säästää. Samaan jemmaan ajattelin sujauttaa jotain muistoja Anselmiinan vauva-ajalta.

Jottei muistolaatikko paisuisi, aion silti edelleen ostaa harkiten ja laadukasta. Vähän on todellakin enemmän.

lauantai 26. syyskuuta 2015

Ai mitä sanoit

Tittu tittu! Tittu tittu! Anselmiina huuteli innoissaan rattaissaan. Korvani alkoivat jo punoittaa ja mietin, että nyt on viimeinen tilaisuus lopettaa minkäänlainen kiroilu. Kauhukuvissani joku valistunut kansalainen päivittelisi, että no on tuonkin teiniäidin lapsen kielenkäyttö melkoista.

Ai näitkö sinä rakas ketun, yritin kysellä Anselmiinalta. Tittu! oli vastaus, kuinkas muutenkaan.

Kun tituttelu jatkui kotona, tajusin sen merkityksen. Sehän on tietenkin lintu, mikäs muukaan! (Hmm, no onneksi ei ollut mikään muu.)




keskiviikko 23. syyskuuta 2015

Hirveä mökä ja muita väittämiä lapsiperheistä

Parisuhdeongelmia, taloushuolia, jatkuvaa sotkua ja riitelyä. Ne mainitaan usein, kun puhutaan lapsiperhe-elämästä. Project mama -blogin Katja Lahti teki ruuhkavuosibarometrin. Siinä esitetään yleisiä väittämiä lapsiperheistä, ja asteikolla 0-2 arvioidaan niiden osumista omaan elämään.

En ehkä ole ihanteellinen vastaaja, koska minulla on yksi, yksivuotias kotihoidossa oleva lapsi. Lasten kinastelusta tai päiväkodista saaduista oksennustautiputkista en tiedä mitään. Joka tapauksessa oli mielenkiintoista täyttää kysely, koska siinä tuli samalla mietittyä omaa elämäänsä. Ajattelin vielä täällä kertoa, mitä väittämistä ajattelin.

1. Lapset heräävät aina kukonlaulun aikaan.
Pari kuukautta sitten olisin vastannut, että ei herää. Yöimetysten lopettamisen jälkeen Anselmiina kuitenkin ponkaisee ylös viimeistään seitsemän tienoilla. Auts. Muistissa on vielä vauvavuoden hitaat aamut, kun torkuin vauva kainalossa kymmeneen...

2. Lapsiperheessä on aina hirveä mökä. 
Ei meillä ole, mutta yhden lapsen vanhempana olen huono vastaamaan tähän. Ainokaisesta ei ehkä niii-iiiin paljon lähde ääntä, vaikka Anselmiina onkin kova pälpättämään ja laulamaan ja hihkumaan ja joskus vähän kiukuttelemaankin. Voin toki vain kuvitella, millainen älämölö kahdesta yhtä touhukkaasta taaperosta lähtisi.

3. Lasten kanssa on pakko syödä lastenruokaa. Mitä on lastenruoka? Onko se peruna-porkkanasoseita ja blederissä surruteltua italianpataa? Syömme pääasiassa kaikki samaa, ihan maistuvaa ja ravitsevaa ruokaa. Sitä hieman rajoittavat nirson taaperon allergiat, joskus aikuisilla ja lapsella on eri ruuat. Yleensä lisään omalle lautaselle vielä ripauksen suolaa tai mausteita.
Eli öö, ei kai ole pakko syödä lastenruokaa. Se riippuu tietysti omista aika- ja keittiöresursseista.

4. Lapsiperheen kodissa on koko ajan sotkuista. 
No joo. Taapero levittelee kaikkea leluista ja hiekasta ruokaan, joten joka päivä saa siivota ja järjestellä. En tajua, miten ennen asunto oli siisti pelkän viikkosiivouksen voimin.
Toisaalta meillä on aika vähän tavaraa ja pienehkö asunto, joten putsaus ja järjestely käyvät nopeasti ja näppärästi.

5. Lapset vain riitelevät keskenään. 
Yhden lapsen perheessä en uskalla vastata tähän. Jos meillä joskus on useampi lapsi, toivon, että elämä ei ole pelkkiä riitoja. Sisaruksen kanssa on tietysti helppoa ja turvallista harjoitella eri mieltä olemista.

6. Parisuhde on kuralla. 
Ei ole. Moni eroaa vauvavuonna, enkä ihmettele sitä. Jälkeenpäin ajateltuna tuntuu, että varsinkin intesiivisimmän vauva-ajan keskellä parisuhde voi olla hieman katkolla. Se ei kuitenkaan kestä ikuisesti, ja vauva on myös mukava, läheisyyttä lisäävä yhteinen projekti. Keskustelulla, avoimuudella ja suhteellisuudentajulla selvinnee.

7. Lapsiperheessä sairastetaan jatkuvasti.
Anselmiina ei ole vielä päivähoidossa, joten hän ei ole altistunut pöpöille niin pahasti. Hän on potenut pari lievää flunssa elämänsä aikana.

8. Vanhemmilla ei ole koskaan omaa aikaa.
"Ei koskaan" tuntuu tällä hetkellä liioitellulta ilmaisulta. Tosiasia kuitenkin on, että töissä käyvälle ja/tai opiskelevalle vanhemmalle ei ihan hirveästi omaa aikaa jää. Vauvavuonna vielä laskin työt omaksi ajaksi, mutta nyt jo kaipaan omalta ajalta kirjaa, kaveria, lenkkikenkiä tai ihan vaan yksinäisyyttä.
Meillä ei ole lasta hoitavia isovanhempia tai muita - erittäin arvokkaita - tukiverkkoja, joten oma aika menee usein perheajan kustannuksella. Tavallaan omaa aikaa on sopivasti, mutta en pahastuisi hieman suuremmastakaan määrästä.

9. Vanhemmat hössöttävät vain lapsistaan.
Mielestäni en hössötä lapsesta ylenmäärin, mutta en halua myöskään peitellä häntä puheissani. Lapset ovat aika herkkä puheenaihe. Olen aika varovainen, jos tiedän jonkun kokevan lapsettomuutta tai vaikka menettäneen juuri lapsensa. En kuitenkaan ole jälkikasvustani hiljaa vain jonkun lapsivihan takia.
Ihmiset yleensä hössöttävät siitä, mikä on heidän elämässään ajankohtaista. Vauvan syntyminen on aika kokonaisvaltainen muutos. Jossain puolen vuoden kohdalla Anselmiinan syntymästä aloin kiinnostua maailmasta hieman enemmän, ja tosi tosi kiinnostavaksi se on muuttunut tässä puolentoistavuoden rajapyykin luona. Jokatapauksessa on kohteliasta kysellä toisilta kuulumisia ja omien juttujen kertomisten lisäksi keskustella yhteisistä aiheista.

10. Lapsiperheessä on talous tiukalla.
Tähän mennessä lapsi on vaikuttanut tilin saldoon yllättävän vähän, vaikka etukäteen pelkäsin katastrofia. Emme ole joutuneet laittamaan taloudellisten syiden takia Anselmiinaa vielä hoitoon. Sitä on tietysti helpottanut se, että minun on ollut aiemman työkokemukseni takia mahdollista työskennellä kotona päivä- ja yöuniaikoihin.
Toisaalta kulutuksemme on lapsettomiin aikoihin verrattuna aika vähäistä. Emme matkustele tai syö ulkona niin paljon. En muista, milloin olisin viimeeksi ostanut itselleni uusia vaatteita. Teen paljon itse ja suosin kirpputoreja. Harrastuksemme ovat myös aika huokeita. Tilihälytykset voisivat piristä, jos olisi kalliimpi maku.

torstai 17. syyskuuta 2015

Liikunta ennen ja nyt

Kaksi vuotta sitten olin elämäni kunnossa. Sitten tulin raskaaksi. Sen jälkeen elämä tuntui ruuhkaiselta, ja nyt vasta olen tehnyt hidasta paluuta säännölliseen lenkkeilyyn.

Samalla olen miettinyt tavoitteitani. Eniten olen pohtinut sitä, onko harrastuksellani päämäärää. Rakastan lenkkeilyä. Ulkona kirmaaminen saa ajatukset suuntautumaan uusille uurille ja ehkäisee terveysongelmia. Juosta voi omaksi huvikseen ja hyödykseen tai osallistua juoksutapahtumiin.
Ennen lasta harrastin puolimaratoneja, ja juoksuohjelma rytmitti viikkoja. Lenkille ei aina huvittanut mennä, mutta harvoin jätin ohjelmaan merkittyjä juoksuja väliin.

Lapsellisena on suunniteltava ja priorisoitava. Harrastaminen ei toki ole mahdotonta, mutta oman ajan järjestäminen ei välttämättä ole helppoa. Lapsettomana elin välillä ähkystä kärsivän kalenterin kanssa, mutta nyt en tahtoisi hukata kovin montaa hetkeä mahdollisuudesta olla jälkeläiseni kanssa.

Välillä tunnen pientä kutkutusta puolimaratonennätyksen tekemisestä. Sitten taas mietin ajankäyttöä. Ehkä juoksen nyt vain omaksi huvikseni ja kuntoni kohotukseksi. Eilen yritin kirmailla reippaammin, mutta melkein tukehduin. Siinä on jo tavoitetta, että hengästyisi vähemmän.

Kaksi vuotta sitten olisin ajatellut, että onpas ikävää uhrata noin. Nyt olen alkanut tajuta ajan rajallisuuden ja arvokkuuden. Minä en ole urheilija. Olen tavallinen harrastelijalenkkeilijä, joka keksii usein syitä sohvalle jäämiselle ja jolla on hieman höllyvät reidet. Ärsyynnyn nykyisin kaikesta mikä on sinun tekosyysi sille, ettet näytä fitnessmallilta -jankutuksesta. Ihan jokainen saa näyttää siltä, miltä näyttää. On ihan okei treenata ilman, että tavoitteena on maraton tai fitnessmallikisat.

Miten teidän harrastuksenne ovat muuttuneet sen jälkeen, kun olette saaneet lapsen?


maanantai 14. syyskuuta 2015

Välikausi yllättää

Meidän välikausivaattemme -otsikolla on ollut postauksia monessa blogissa hetki sitten. Kauppojen valikoimasta päätellen kuumin välikausivaatteiden myyntisesonki meni jo, sillä tarjolla on lähinnä toppaa ja villaa. Ei siis kannattaisi olla myöhäisherännyt.

Olen aika välikausityhmä. Viime syksynä tutustuin välikauden käsitteeseen jossain äitiryhmässä, jossa oli kuvaketju lasten välikausitamineista. Kysyin hölmönä, onko välikausihaalari topaton haalari. On se. 

Ostin sitten Anselmiinalle yhden välikausihaalarin, jossa oli kevyt fleece-vuori. Käytimme sitä ehkä kaksi kertaa, ja muun ajan hänen päälleen päätyi äitiyspakkauksen vanupuku. "Yllättäen" juuri ja juuri puolivuotias vauva köllötteli onnellisena rattaissa lämpöpussissa eikä ollut väliä, onko hänen haalarinsa vedenpitävä.

Tiedoksi siis välikausityhmille vauvan vanhemmille: jopa äitiyspakkauksen varusteilla saattaa pärjätä välikauden. Meillä ei muuten viime talvenakaan ollut muuta pukua kuin pakkauksesta saatu toppahaalari. Monelle yksivuotiaalle se saattaa olla jo pieni, mutta Anselmiinalla sai melkein koko talven pitää lahkeet käännettynä.

Keväällä syksyllä ostettu välikausihaalari pääsi jo kunnolla käyttöön, kun aloimme ulkoilla enemmän. Nyt haalari näyttää sen verran lyhyeltä, että se pitänee siivota varastoon odottamaan jotakuta toista käyttäjää, oli se meidän perheessämme tai vaikka vastaanottokeskuksessa.

Välikausikengät sentään tajusin viime viikolla ostaa. K-kengässä oli jopa yksi Anselmiinalle sopiva koko. Kai meillä on tarpeeksi sormikkaita ja myssyjä.

Välikausifiksu varmaan hankkisi tarvittavat tamineet jo hyvissä ajoin, mutta lapsen koon ennustaminen on vaikeaa. En osaa lainkaan sanoa, ovatko Anselmiinan tämän syksyn välikausikengät liian pienet ensi keväänä. 

Onneksi keväällä hankittu 80-kokoinen haalari menee edelleen, mutta ehkä se kaipaisi jonkun varahaalarin rinnalleen. En tiedä.

Sen ainoa metsästyspaikka saattaa olla kirpputori, koska kaupoissa on myynnissä eioota. Sitten ihmetellään, miksi ihmiset tilaavat ostoksensa netistä perinteisten kauppojen sijaan. 








torstai 10. syyskuuta 2015

Tippa voi tappaa



Allergiat ovat joskus turhankin jänniä kavereita. Jos väärä suupala voi tappaa, on oltava valpas.

Anselmiina sai alkuvuodesta melko pahan allergisen kohtauksen maidosta, ja pari seuraavaa kuukautta olin jatkuvasti varuillani. Jokainen näppy herätti minussa hetkellisen huolen. Apua missä meidän Epipen on apua onko se kotona apua kasvaako tuo näppy apua oho no se hävisikin.

Viime kuukausina pahin hysteria on mennyt ohi, mitään ei ole käynyt. Ei ole tullut edes näppyjä.

Valppaus ja huoli ovat silti jääneet. Laukussani on aina Epipen, tuo muuten kallis mutta vakuutuksen ansiosta halvahko henkivakuutus.

Katson aina tarkkaan, että Anselmiinan ruokailuvälineet ovat puhtaat. Tuoteselosteet tavaan huolellisesti. Onneksi niissä on  yleisimmät allergeenit tummennettuna. Maitoallergia on kenkku seuralainen, koska maitoa voi olla melkein missä tahansa. Kenelle tuli mieleen, että suurustamiseen käytettävä vaalea Maizena sisältää maitoproteeinia? Minä en olisi voinut kuvitella, mutta nyt onneksi tiedän senkin.

Kotihoidossa olevan lapsen ruokavaliosta on helppo olla tarkka. Jossain vaiheessa hänen on kuitenkin pakko mennä hoitoon kodin ulkopuolelle, ja hoitopäivän aikana on sattuneista syistä ruokailtava. Maito on aika keskeinen osa suomalaista ruokavaliota.

Välillä ihmisten allergiatietämys tai paraemmin sanottuna -tietämättömyys järkyttää minua. Maitoallergia ei todellaakaan ole sama kuin laktoosi-intoleranssi, ja laktoosittomat maitotuotteet eivät missään tapauksessa sovi maitoallergiselle. Maidoton on aina laktoositon, mutta laktoositon ei ole välttämättä maidoton. Sopii toivoa, että lasten kanssa työskentelevät ymmärtävät allergioiden vakavuuden.

Onneksi pikkulapsten allergioilla on taipumus mennä ohi. Valtaosa maitoallergioista paranee 2-3-vuoden iässä. Takuuta paranemisesta ei tietenkään ole, mutta allergiaa on mahdollista myös siedättää. Silloin vahingossa saatu tippa allergiaa ei tappaisi.

Nyt ajateltuna elämä olisi silloin melkein huolentota.

tiistai 8. syyskuuta 2015

Taaperoimettäjä siirtyi telakalle




Jauhan imetyksestä täällä koko ajan, tai siltä ainakin tuntuu. Nyt se loppuu, sillä imetin toissapäivänä viimeisen kerran. Ehkä.

Miltä nyt tuntuu? No, ei oikein kummemmalta. Ennen nukahtamista nautittu iltamaito säilyi ohjelmassamme kaikista unikouluista ja vieroituksista huolimatta. Se oli viimeinen ja ainoa imetyskerta, josta Anselmiina tahtoi pitää kiinni. Muut häipyivät hänen muististaan ällistyttävän nopeasti.

En ole surullinen, mutta en koe mitään huumaavaa vapautta. Imetys ei ole vaikuttanut vaatevalintoihini enää pitkään aikaan, vaan olen huoletta voinut kiskoa ylleni vaikka selästä napitettavan, kaulaan asti ulottuvan mekon.

Jonkinlaista pientä vapautumisen tunnetta aiheuttaa tosin se, että nyt kehoni on oikeasti aivan minun ikiomani. Sitä se ei ole ollut yli kahteen vuoteen. Ensin olin raskaana kahdeksan kuukautta ja sitten imetin puolitoista vuotta. Enää ei tarvitse miettiä, olenko omilla syömisilläni aiheuttanut Anselmiinalle allergiaoireita tai aiheuttaisiko päivän kolmas kahvikupillinen levottomuutta.

Taaperoimetystä en kokenut mitenkään rasittavana, vaan päinvastoin imetyshetket olivat leppoisaa rentoutumista. Saatoin myös olla Anselmiinasta erossa ilman, että aloin muistuttaa Dolly Partonia. Ihmisen maidontuotantolaitos on siitä fiksu, että sen tarjonta toimii yleensä kysynnän mukaan.

Taaperoimetys herättää ihmisissä tunteita, mutta en kokenut sosiaalista painetta imetyksen lopettamiseen. Aika harva välttämättä tiesi, että Anselmiina sai edelleen rintamaitoa. Taaperoimetys ei näy samalla tavalla kuin pikkuvauvan ruokailu. Taaperot ovat yleensä varsin uteliaita ja puuhakkaita, eikä omani ainakaan enää rauhoittunut tissille muualla kuin täydellisen rauhallisuuden ympäröimänä. Tämän voin siis kertoa tiedoksi niille, joiden mielestä taaperoimettäjä pakottaa lapsen rinnalleen. Ei taapero ime, jos ei halua.

Toiset kaihtavat ajatusta siitä, että lapsi osaisi itse pyytää rintamaitoa. Jokainen saa toki vetää rajan haluamaansa kohtaan, mutta minusta taaperon tiiiisssii tiiiisssii -pyyntö ei tuntunut sen kummemmalta kuin veden tai perunan pyytäminen. Anselmiina alkoi huhuilla mammaa ja repiä paitaani jo reilusti alle vuoden ikäisenä, eikä sekään saanut imetystä tuntumaan luonnottomalta.

Joskus se on silti lopetettava. Ehkä nyt oli hyvä hetki. Nyt taapero on saanut maidosta tarvitsemaansa ravintoa, vastutuskykyä ja läheisyyttä. Ilmeisesti minäkin olen pienentänyt riskiäni sairastua tiettyihin naisten syöpiin ja esimerkiksi kakkostyypin diabetekseen.


sunnuntai 6. syyskuuta 2015

Kestovaipat imevät aikaasi



Kestovaippailu nielee minuutteja. Niin sanotaan usein. Sen takia toteutin pienimuotoisen kokeen selvittääkseni, paljon kestoihin oikeasti saa viikon aikana käytettyä aikaa.

Kestovaipan paikalleen laittamiseen ei mene sen kauemmin kuin kertakäyttövaipan, mutta vaippojen täyttäminen ja kuivumaan ripustaminen sen sijaan kestävät. Viikon ajan napsautin puhelimen sekuntikellon päälle aina, kun aloin täyttää vaippoja tai ripustaa niitä kuivumaan. En laskenut mukaan vaippojen koneeseen laittoa, käytetyn vaipan kuivumaan purkamista tai vaipan pukemista, koska en usko niiden vievän niiiiin paljon aikaa.

Viikon aikana pesin yhteensä kolme vaippakoneellista: pyykkikone pyöritti kestovaippoja tiistaina, torstaina ja sunnuntaina. Vaipat täytin pääasiassa pesua seuraavana päivänä, sillä paksuimmilla imuilla menee kylpyhuoneessamme kuivamiseen vajaa vuorokauasi.

Yhden koneellisen kuivumaan ripustamiseen meni kymmisen minuttia kerrallaan, ja vaippojen täyttö vei kerralla suunnilleen 15 minuuttia. Ripustan vaipat pääasiassa illalla suihkun jälkeen, jolloin Anselmiina on nukkumassa. Imujen laittaminen vaippoihin tapahtuu yleensä joko Anselmiinan päiväuniaikaan tai päivällä, jolloin pieni assistentti tahtoo "avustaa"  vaippojensa täyttämisessä.

Vaippojen ripustamiseen menee siis viikossa puolisen tuntia (10min x 3 = 30min), ja täyttäminen vie viikossa 45 minuuttia (15min x 3 = 45min). Yhteensä kestoilu siis vie viikossa 75 minuuttia (45 min + 15 min = 75 min) eli tunnin ja vartin päälle.

Onko se paljon vai vähän? Kestoilu ei tunnu liian rankalta, vaikka kertakäyttövaipat olisivat taatusti helpompia. Pitää vaan ostaa paketti kaupasta, kantaa se kotiin, pukea vauvalle, heittää roskiin ja viedä roskat. Siihen ei varmasti saa kulumaan tuntia viikossa, vaikka olisi kuinka hidas.

Ekologisuus ja jälleenmyyntiarvo taas ovat kestojen hyviä puolia. Vaippoja ei tarvitse heittää yhden lapsen vaippaiän loppumisen jälkeen roskikseen, vaan ne voi kierrättää vielä vaikka kuinka monelle vaippapepulle. Tunti viikossa ei tunnu suurelta, jos sitä miettii ekotekona.

keskiviikko 2. syyskuuta 2015

Kuumia paljastuksia

Eräs blogituttuni palasi verkkoon uudella blogillaan eli Tuttitangon Lilleri aloitti Pau-nimimerkillä uuden Luovimista-blogin. Hauskaa! Pau myönsi minulle Liebster Award -haasteen. Kiitos!



Haasteen säännöt ovat
1. Kiitä sinut nimennyttä bloggaajaa ja linkkaa hänen blogiinsa.
2. Vastaa sinut nimenneen bloggaajan 11 kysymykseen.
3. Nimeä ja linkkaa 11 Liebster Awardin ansaitsevaa blogia, joilla on alle 200 lukijaa.
4. Keksi 11 uutta kysymystä nimetyille.

Tässä ovat minun vastaukseni:
  1. Mitä bloggaaminen merkitsee sinulle, miksi bloggaat?
    Tällä hetkellä minulla on monta syytä blogata: ammattitaidon ylläpito ja kehittäminen, ajatusten ja tapahtuminen taltiointi, vertaistuki ja jakaminen.
    Alun perin aloitin blogin, koska lähipiirissäni kukaan ei ollut samassa tilanteessa eli raskaana. Nyt minulla on monta ystävää ja tuttua, joilla on samanikäisiä lapsia. Blogi ei ole enää niii-iiin tärkeä vertaistukipaikka kuin alussa, mutta varsinkin silloin oli ihan mieletöntä pohtia kaikkea muiden samassa tilanteessa olevien kanssa. Edelleen seuraan mielelläni vanhemmuusblogeja, ja moni blogituttu tuntuu melkein jo ystävältä.
  2. Mitä rakastat?
    Läheisiä, ja yritän rakastaa koko elämää. Olipas kliseistä...
  3. Mitä muuttaisit elämässäsi – nykyhetkessä tai menneessä – jos voisit?
    Pyrin elämään niin, etten jossittele. Otan opiksi ja toimin fiksummin seuraavalla kerralla. Jos kuitenkin voisin muuttaa mennyttä, luottaisin enemmän intuitiooni ja olisin rohkeampi. Jos jokin tuntuu epäoikeudenmukaiselta, pyrin muuttamaan sen. Jos ei onnistu, lähden. Minulla on oikeus vaatia.
    Nykyhetkeen toivoisin enemmän tukiverkkoja. Olisi ihanaa, jos tarvittaessa saisin lapsen jonnekin hoitoon, ihan vaikka hammaslääkärikäynnin ajaksi.
  4. Mitä et voi sietää?
    Minun on nyt viitattava viimeaikaisiin somekeskusteluihin ja sanottava, että en ymmärrä ilkeää, toisen ihmisarvon kieltävää puhetta. Yksisilmäisyys ja suvaitsemattomuus tekevät minut aina todella surulliseksi.

  5. Mikä saa sinut innostumaan?
    Innostun todella paljon keskustellessani energisten ihmisten kanssa. En ehkä itse ole niin maaninen, mutta minusta on ihana puhua todella ekstroverttien persoonien kanssa.
    Innostun myös tyhjistä kalenterin lehdistä, jotka nähtävästi onnistun täyttämään tilanteessa kuin tilanteessa. Se lienee kuitenkin ihan jees!
  6. Mitä pelkäät?
    Kuolema ja terveyden menettäminen ovat tällä hetkellä pahimmat pelkoni, ja lapsen saamisen jälkeen niistä on tullut entistä karmivampia.

  7. Lempiherkkusi?
    Nyt voin taas vastata, että sipsit! Imetyshormonien vallassa olisin sanonut, että suklaa on lempiherkkuni.
  8. Mihin maahan haluaisit syntyä, jos voisit valita? Miksi?
    Olen kiitollinen siitä, että olen syntynyt Suomeen. Toisaalta olisin ihan mielelläni voinut syntyä myös johonkin eurooppalaiseen sivistysvaltioon.
  9. Mikä musiikkikappale sopii parhaiten tämän hetken elämääsi tai tunnelmiisi? Miksi?
    Tätä piti ihan pohtia! En miettimisen jälkeen keksinyt yhtään kappaletta, joka kuvaisi elämääni. Tuntuu, että monet laulut kertovat joko parisuhdekriisiseistä tai voittamattomasta onnistumisen tunteesta. Ensin mainitut eivät onneksi ole tällä hetkellä ajankohtaisia, ja sattuneista syistä olen viime aikoina joutunut epäilemään omia kykyjäni. Viimeksi mainitutkin tuntuvat siis jotenkin sopimattomilta, siltä, etten voi täysin ottaa niitä omikseni.
    Olen viime aikoina mieltynyt Juha Tapion Toistemme pelastajaksi -lauluun, vaikka se ei ehkä minua tällä hetkellä kuvaakaan. Sanat ovat kuitenkin taitavasti tehdyt.
  10. Mikä taiteenlaji on sinulle läheisin?
    Kirjallisuus ehdottomasti on minulle läheisin. Rakkaus siihen on ja pysyy. Se on ainoa taiteenlaji, joka on kulkenut mukanani ihan koko elämäni. Muut ovat olleet kausittaisia.
  11. Millaisissa tilanteissa olet parhaimmillasi?
    Hih, ihana työhaastattelukysymys! :) Olen parhaimmillani, kun voin ideoida ja luoda jotakin uutta.

...en valitettavasti enää keksi enempää!

Tässä kuitenkin teille kysymyksiä:
1. Mikä on paras muistosi kesältä 2015?
2. Mikä on mielenkiintoisin paikka, jossa olet nukkunut?
3. Mitä puoluetta olet yleensä äänestänyt?
4. Missä sosiaalisen median sivustoilla sinulla on profiili?
5. Oletko koskaan tienannyt bloggaamisella?
6. Milloin olit viimeeksi verikokeessa?
7. Millainen olet, kun tapaat uusia ihmisiä?
8. Mitä täytteitä pizzassasi on?
9. Millainen on ollut hämmentävin työnhakukokemuksesi?
10. Mitä söisit, jos saisit syödä ihan mitä vaan?
11. Minkä vaatteen ostit viimeeksi?


maanantai 31. elokuuta 2015

Marttyyroi vähemmän

Omaan ajan ottaminen oli uudenvuodenlupaukseni. Nyt vuoden kääntyessä ehtoopuolelle on hyvä tarkastella, mitä lupaukselle kävi.

No, aluksi ei käynyt kovin hyvin. Vuoden alussa Anselmiina oli hieman vajaa vuoden ja olin hänessä vielä aika kiinni. Vähän jopa ihailin niitä, jotka noin vaan reteästi laittoivat taaperonsa hoitoon. Useimmiten ero Anselmiinasta kuristi kurkkuani. Ehkä syynä oli imetys, joka jatkui THL:n suosittaman yhden vuoden rajapyykin jälkeen.

Töiden ja muiden velvollisuuksien takia jouduin joskus hieman olemaan erossa, eikä se tuntunut niin pahalta kuin kuvittelin. Pakollisen erossaolon jälkeen en kuitenkaan todellakaan olisi halunnut käyttää vapaa-aikaani mihinkään omaan huvitukseen, enkä niin tehnytkään.

En kadu sitä, etten keväällä osannut tehdä omia juttuja niin paljon kuin ajattelin. Pyrin toimimaan vaiston varassa, ja toisaalta yksivuotias on vielä todella pieni. Jos intuitio pitää minut lapseni luona, on sitä hyvä kuunnella.

Nyt järki sanoo, että voin hyvin olla erossa jo hetken. Samaa mieltä on intuitio, tunne, mikä lie. Oikeastaan kaipaan omaa aikaa ihan todella. Olen nimittäin viime aikoina alkanut huomata itsessäni marttyyrin piirteitä, mikä on ollut varsin järkyttävää. On tehnyt mieli valittaa, että kyllähän minä tahtoisin, mutta kun enhän minä millään voi... Voinpas!


Siispä, tänään  aloitin itseni muistamisen. Olen nyt yhdistetyn kuntosali- ja uimahallikortin onnellinen omistaja. Se ei tullut niin kalliiksi kuin hienot kuntokeskukset eikä sinne ole niin pitkä matka kuin hienoihin kuntokeskuksiin.

Illalla kävin jo kokeilemassa, onko lihaksissani voimaa. Jaksoin nostaa aika lailla samoja painoja, joita heiluttelin viimeeksi kuntosalilla käydessäni. Siitä on puoli vuotta. Nyt ei saa tulla niin pitkää taukoa.

Kunnon rapautuminen ei ole suurin huolenaiheeni. En edelleenkään voi kiistää sitä, mitä liikunta tekee pääkopalle. Se saa ideat sinkoilemaan vaikka minne. Aluksi altaassa kauhominen tuntui tylsältä, mutta varttitunnin jälkeen jo pohdin lennokkaita ajatuksia.

Ehkä ne alkavat joskus versoa tai sitten eivät. Kunhan en vaan marttyyroi.

lauantai 29. elokuuta 2015

Odotas vaan

Iloitseminen ei aina ole sosiaalisesti hyväksyttyä. Liian usein on joku mörökölli muistuttamassa, että odotas vaan. Moni viime aikoina kuulemani odotas vaan on liittynyt lapsiin, mutta toki pessimistiset tokaisut taidetaan muutenkin.

Odotas vaan, kohta olet täysin kyllästynyt äitiyslomaan.

Odotas vaan, kohta lihot muodottomaksi.

Odotas vaan, sitten et pääse mihinkään ennen kuin lapsi on kolme.

Odotas vaan, kun niitä on kaksi.

Odotas vaan, kun se liikkuu.

Odotas vaan, itku pitkästä ilosta.

Miksi kukaan ei sen sijaan sano, että odotas vaan mahtavaa tulevaisuutta? Kaikki voi mennä hyvin tai huonosti tai jotenkin siltä väliltä. Ongelmat voivat odottaa kalenterin seuraavalla sivulla, mutta etukäteen manaaminen on ikävää. Entä jos eläisimme hetkessä ja mukana toisten iloissa ja harmeissa?

Odotas vaan, kun niistä on seuraa toisilleen.

Odotas vaan, kuinka kiva on seurata kasvua.

Odotas vaan, miten hyvin päiväkodissa menee.

tiistai 25. elokuuta 2015

Hauvat, kisshat ja auttttot eli taaperon kiinnostuksenkohteet

Taaperoikä on ihan paras ikä! Vauvavuoden loppuessa koin suoranaista ikäkriisiä lapseni puolesta. Nyt se tuntuu jo hassulta, koska elämä taaperon kanssa on suorastaan kutkuttavaa. Koko ajan tulee jotain uutta hauskaa. On ihana nähdä, miten pikkuvauvasta on kehittynyt ihan oikea ihminen, tyyppi, jolla on mielenkiinnonkohteita.

Kiinnostuksenkohteet ovat huvittaneet minua viime aikoina. Vauvavuoden lopulla, joskus viime jouluna, Anselmiina ihastui koiriin eli omalla kielellään hauvoihin. Hauvasta tuli eniten käytetty sana, ja äiti katosi sanavarastosta koirainnostuksen tieltä. Koirat olivat hauvoja, mutta samoin hän kutsui kaikkea sukista ja kissoista naapurinpoikaan.

Jossain vaiheessa keväällä hän kiinnostui kissoista eli kissshoista. Hauvat olivat edelleen hauvoja eli ihania, mutta kissat vasta rakastettavia olivatkin. Kaikesta innostuksesta huolimatta Anselmiinalla kesti muuten keskikesään asti oppia, mitä kisssha sanoo. Hän tajusi nopeasti, että hauva sanoo hau. Kisssha sen sijaan sanoo... ...kisssh! Se on tietysti sinänsä loogista, mutta nyt kisshakin jo sanoo mau.

Eläimet ovat alkaneet painua unholaan. Nyt tyttönen on innostunut autoista eli autttoista. Auttto sanoo hur hur (paitsi meidän automme sanoo antipollution fault, mutta se näyttää olevan taaperon käsityskyvylle liikaa). Auttto-innostuksessa on muuten se ihana puoli, että autttoja näkyy enemmän kuin hauvoja ja kissshoja. Esimerkiksi bussissa on siis helppo pitää taapero keskittyneenä, kun ykköskiinnostuksenkohteita näkyy kaikkialla. Autto auttto hur hur hur!

Sama kiinnostuksenkohteiden vaihtelu pätee aikuistenkin elämässä. Olen hurahtamisherkkä, ja elämässäni on usein kiinnostuksenkohde ylitse muiden. Parin viime kuukauden aikana olen huomannut, että olen kiinnostunut paljon muustakin kuin vauvajutuista. Esimerkiksi feminismi ja pakolaisuus ovat mietityttäneet viime aikoina.

Mitkä teillä ovat kiinnostaneet - siis vanhempaa ja lasta - viime aikoina?

sunnuntai 23. elokuuta 2015

Älä totuta vauvaa

Ei kannata totuttaa lasta siihen ja siihen, on moni neuvonut. Aluksi muiden neuvot olivat minulle kuin jumalan sanaa, mutta nyt puolitoistavuotiaan äitinä osaan jo hieman kyseenalaistaa. Lapset ja tilanteet ovat tietysti aina erilaisia ja ainutlaatuisia, mutta ajattelin pilke silmäkulmassa pohtia joitakin saatuja neuvoja.

Totuta nukkumaan metelissä.
Aluksi yritin tätä, ja yllättäen parikuukautinen nukkui ruohonleikkurin suristessa vieressä. Nykyisin meillä on Anselmiinan päiväuniaikaan oltava hipihiljaista. Hän on joskus herännyt jopa vesihanaan, mutta toisaalta kerran palohälytin ei havahduttanut häntä. Ehkä kyse on totuttamisen sijaan unenlahjoista tai niiden puutteesta.

Älä totuta nukahtamaan rinnalla.
Niin, Anselmiina tosiaan alkoi pyristellä irti tästä tavasta 1,5 vuoden kypsässä iässä. Pari yötä itkettiin, mutta sitten alkoi sujua. Vieroitus ei ole ollut yhtään niin kauheaa kuin etukäteen pelkäsin.
Luultavasti antaisin mahdollisen seuraavankin lapsen tottua tähän tapaan, koska todistettavasti siitä pääsee eroon ennen teini-ikää. Tietysti voi olla, että vauva nro 2 boikotoisi tissiä nukutuskeinona. Ei siitä haittaa olisi.

Totuta nukkumaan vaunuissa/rattaissa.
Tämä sen sijaan on ollut hyvä neuvo! Anselmiina nukkuu päiväunet aina rattaissa, joten meidän ei ole pakko olla kotona päikkäriaikaan. Toisaalta hän kotona ollessamme uinuu päivittäin pari tuntia rattaissaan eteisessä, mikä tuntuu hieman tyhmältä... no kunhan jossain nukkuu.

Totuta toisiin lapsiin.
Anselmiina rakastaa ihmisiä, ja hän on nähnyt ikätovereitaan säännöllisesti vauvaiästä asti. Jakaminen ei häneltä vielä luonnistu, mutta se lienee normaalia näin pienelle. Ehkä tässäkin on kyse ensisijaisesti luonteesta.
Suositan toki etsiytymään vanhempi-lapsi-seuraan, jos sellaista on vailla. Lisäksi mielestäni lapsen on hyvä viimeistään leikki-ikäisenä nähdä, miten ystävyyssuhteita solmitaan ja ylläpidetään.

Totuta olemaan muiden hoidettavana.
Tätä emme ole oikein treenailleet. Anselmiina ei ole ollut pitkiä aikoja muiden kuin vanhempiensa kanssa. Se ei ole täysin ollut oma valintamme, sillä lastenhoitoverkostomme on aika olematon - ja uskallukseni rekrytoida babysittereita vielä olemattomampi.
En kuitenkaan usko, että ainakaan vauvaikäistä pitäisi mitenkään totuttaa olemaan toisten kanssa. En tällä tarkoita, että hoidossa oleminen olisi lähtökohtaisesti väärin. Tilateita on monenlaisia. Uskon siihen, että vanhempiinsa turvallisesti kiintynyt lapsi osaa olla muidenkin kanssa.
Pikkuhiljaa tahtoisin kuitenkin lisätä muiden osuutta Anselmiinan elämässä, ettei hän ole yllättävän hoidontarpeen iskiessä aivan kummissaan.

Totuta syömään kaikkea.
Hahhah, tätä olen ihan todella yrittänyt! Anselmiina on pienestä saakka saanut niin avokadoa ja linssipataa kuin kiwanoakin. Silti hän on aivan järkyttävän nirso.

Älä totuta lasta makeaan.
Tätä olen myös noudattanut, ja ainoan lapsen kanssa se onkin ollut helppoa. Anselmiina on pari kertaa saanut pienen annoksen kaurajäätelöä. Nyt hän melkein sekoaa, kun muut herkuttelevat jätskillä. Eli no, ei jäätelö tapa, mutta olisi voinut väliinkin jättää.

Totuta käyttämään aurinkolaseja.
Anselmiina on pienestä saakka saanut aurinkolasit nenälleen, ja nykyisin ne pysyvät päässä vaihtelevasti. En tiedä, onko syynä totuttaminen, aurinkolasien mukavuus vai henkivallat.



Voi kun ongelmien syynä olisikin aina totuttaminen tai sen puute. Omia tapojaan on toki hyvä miettiä, mutta silti kaikki ei aina suju niin kuin toivoisi. Kaikista tarjoilluista sushipalleroisista huolimatta lapsi voi olla nirsoilun kuningatar. Ehkä riittää, kun yrittää parhaansa.

Millaisia totuta tai älä totuta -neuvoja te olette saaneet? Mikä on toiminut ja mikä ei?

torstai 20. elokuuta 2015

Seilaa taaperon kanssa

Teimme kolmehenkisen perheemme ensimmäisen ulkomaanmatkan, kun risteilimme päiväksi Tukholmaan - niin, ulkomailla sekin on, vaikkei etäisyys ole mittava. Mukaamme saimme kaksi ystäväperhettä, joissa on samanikäiset taaperot.

Muutamia hajanaisia havaintoja ja ehkä vinkinpoikasia lapsen kanssa seilaamisesta:

- Lapsen kanssa laivalla aika suorastaan liitää. Ei paljon huilittu hytissä. Miten ennen laivalla saattoi olla jopa vähän tylsää?

- Laivan leikkihuone on hitti. Siellä voi piirtää, leikkiä kotia, paijata pehmoleluja, rakentaa palikoilla ja ennen kaikkea telmiä pallomeressä. Sinne tosin eräs minikokoinen taapero meinasi hukkua...

- Ville Viking lähietäisyydeltä pelotti taaperoita.

- Maitoallerginen ja nirso taapero söi buffetista jopa kurkkua, hedelmäsalaattia ja kauramaitoa. (Muitakin erityismaitoja ja gluteenittomia tuotteita oli muuten tarjolla.)
Lisäksi olin varustautunut matkaan leivillä, smoothieilla, Talk-muruilla ja parilla purkkiruualla. Pikapuurojauheesta ja teevedestä sai maidottoman aamupuuron. Rohkea allergialapsen vanhempi olisi varmaan tarjonnut kaiken seisovan pöydän antimista, mutta itse en uskaltanut ottaa riskiä. "Laktoositonhan käy" ja "Oho, tämä olikin paistettu voissa" eivät ole lauseita, joita tahtoisin kuulla meren päällä.

- Laiva sopii näemmä huonouniselle taaperolle, koska hän uinui kaksi yötä liki heräämättä. Unikoulukin on saattanut alkaa toimia. Oi!

- Omaan sänkyynsä vastikään koulutettu Anselmiina nukkui hytissä kanssamme samassa sängyssä. Olin etukäteen huolissani tästä ja mietin, olisiko pitänyt pyytää laivan infosta matkasänky. Pelko takapakista unikoulusta osoittautui kuitenkin täysin turhaksi. Ihanaa!

- Kestovaippailin koko matkan öitä lukuunottamatta. Pakkasin mukaan 11 vaippaa, joista yksi jäi käyttämättä. Hyvin mitattu puolentoista vuorokauden reissuun siis! 
Mukaan otin kaksi suurta vetoketjullista pul-pussia, jotka pitivät hajut ja kosteuden sisällään. Toiseen laitoin vaipat laivalla ja toiseen Tukholma-pyörähdyksen aikana käytetyt vaipat.
- Laivan hissit olivat usein varattuja, joten rattaiden kanssa liikkuminen olisi saattanut olla työlästä. Anselmiinan kanssa ei merellä juuri rattaita tarvinnut, sillä hän nohevana minä itse -henkisenä tyttösenä tahtoi kävellä itse, etenkin portaissa.
Pienemmän tai vähemän kävelystä kiinnostuneen lapsen kanssa olisin ottanut ehkä mukaan jonkinlaisen ergonomisen kantovälineen.
- Talutusreppu muuten pelasti (taas) monta hetkeä. Suosittelen!
Ehkä tämän kokemuksen jälkeen rohkenisi matkustamaan muuallekin. 

perjantai 14. elokuuta 2015

Terveisiä vieroitushelvetistä

Vieroitushelvetti. Sillä sanalla kaverini kuvasi vieroitusta. Aluksi sana hymyilytti minua, mutta vieroituksen aloittamisen jälkeen se itketti. Vieroitus on niin helvetti.

Nyt 1,5 vuoden kypsässä iässä Anselmiinaa vieroittaessa olen tajunnut, että olen päässyt vanhemmuudessa todella helpolla. Olen pääasiassa toiminut intuitioni varassa. En ole joutunut tekemään mitään, mitä sisäinen ääneni tai mikä lie kieltäisi.

Epätoivoista itkua keskellä yötä kuunnellessa sisäinen ääneni sen sijaan huusi, että ei näin. En minä halua huudattaa! Toisaalta en minä halua yöimettää montaa vuotta enää.

Tarkennan tähän väliin, että emme ole pitäneet mitään varsinaista huudatusunikoulua. Anselmiinan ilman maitoa viettämää pätkää yössä on yö yöltä pidennetty. Paniikkihuudon iskiessä hänet on otettu sängystä syliin, mutta muuten häntä on silitelty tai pidetty kättä hänen päällään.

Moni on sanonut, että ehkä saisin nukuttua unikoulun jälkeen paremmin. Minua yösyötöt eivät kuitenkaan ole väsyttäneet. Päinvastoin: imetyshormonit ovat auttaneet pääsemään uneen nopeasti. Se ei ole ollut minulle normaalia. Muistan liian hyvin vuosia, viikkoja ja hetkiä, kun olen nukkunut aivan järjettömän huonosti. On nurinkurista sanoa, että nimenomaan lapsen saamisen jälkeen olen nukkunut hyvin. Niin vaan on.

Joskus yösyömisestä silti pitäisi päästä eroon. Ehkä ruoka päivällä maistuisi paremmin, jos ei tankkaisi maitoa yöllä. Perhepetikään ei enää oikein toimi. Perheen pienin havahtuu heti, kun joku yrittää huomaamattomasti kivuta samaan sänkyyn. Miten perhe mahtuisi perhepetiin, olemme naureskellen miettineet.




Nyt vieroitushelvettiöitä on nyt takana melkein viikon verran. Yöheräilyistä ei ole todellakaan päästy, mutta viimeiseen muutamaan yöhön ei ole koettu puolentoista tunnin itkuputkia. Uskaltaisiko jo sanoa, että parempaan ollaan menossa? Takapakkia voi tulla ja taatusti tuleekin, koska tytärtäni on nähtävästi siunattu yhtä surkeilla unenlahjoilla kuin minua.

Enää en silti mieti, että unikoulu on maailman huonoin idea.En ole koskaan vauvavuonna ollut näin väsynyt, jos aivan ensiviikkoja ei huomioida. Uskon silti, että parempia unia on luvassa kaikille, niin perheellemme kuin naapureillekin.

tiistai 11. elokuuta 2015

Touhutaapero on 1,5-vuotias

Paaaljooon onneaaa vaaan! Anselmiina on tänään 1,5-vuotias. Nyt hän ei ole hetkeäkään paikoillaan eikä kovin montaa hetkeä hiljaa.

Puhuminen on kehittynyt huimasti viime kuukausina. Uusia sanoja putkahtelee niin paljon, etten enää pysy perässä. Sanoja on ainakin äiti, isi, kakka, kukka, kakkuun (karkuun), napa, tukka, pukka (sukka), hauva, kissssa, tissi, ota, kiitti, akku (saukko), leip, ei, joo, vappa (vaippa), pappa, hiirrri, anna, hahhahhahaa (ihhahhaa), tyttö, kala, auto, api (apina), nalllle, popha (potta), lamppu, kur kur (kurkku)... Omaa kieltään hän pälpättää paljon, varsinkin puhelimessa tai puhelimelle, ja ymmärtää puhetta pelottavan paljon.

Lauseita ei vielä kuulu. Kerran hän tosin sanoi Anna tissi, mutta luulen sen olleen vain sattumaa.

Niin, tissi. Siitä eroon pääseminen on nyt ajankohtaista. Kuten olen kertonut, päiväsyötöt katosivat päiväohjelmasta jo kesäkuussa. Ilta-, aamu- ja yösyömisestä nyt kovasti pyristellään eroon. Viime yönä oli vieroitusyö nro 2, ja oi kyllä, kauheaa on. Kaikille, varmaan naapureillekin. Ehkä tämä tästä.

Etukäteen ajattelin, että imetyksen lopettaminen tuntuisi haikealta. Ehkä vähän tuntuukin. Enimmäkseen alan kuitenkin olla sitä mieltä, että 1,5 vuotta imetystä on meille tässä vaiheessa tarpeeksi. Vuoden iässä en vielä olisi raaskinut lopettaa, ja silloin Anselmiinakin pyysi usein maitoa.

Nyt en kuitenkaan enää osaa edes kuvitella, että imettäisin päivisin. Nopeasti siihen nähtävästi tottuu.

Hyvästä ruokahalusta ei Anselmiinaa voi kehua. Imetyksen vähentäminen ei ole saanut muuta ruokaa maistumaan paremmin, vaikka moni niin veikkaili - toki toisilla voi ruoka alkaa maistua, kun ei enää saa entiseen tapaan maitoa.

Jotkin ruuat sentään maistuvat. Leipä menee suuhun takuuvarmasti. Samoin aamu- ja iltapuurolautaset tyhjenevät aina, joten välillä teen puuroa lounaaksi tai päivälliseksin. Porkkana ja kurkku menevät sormiruokana, ja samoin liha maittaa barbaarisesti käsin syötynä. Hyvää ruokaa hän syö itse, mutta paha ruoka on syötettävä.

Huonon ruokahalun takia painonnousu on ollut huolenani, taas kerran ja vaihteeksi. Kun Anselmiinan istuttaa kotivaa'alle, on lukema hyvällä tuurilla noin yhdeksän kiloa. Se on varsin vähän 1,5-vuotiaalle, vaikka toisaalta hän on myös sopusuhtaisen lyhyt. Neuvola on kuun lopussa, joten siellä viimeistään näkee lukemat.

Vaatekoko on noin 74 tai 80. Jokunen 86-kokoinen on jo käytössä. Kestovaipat ovat yleensä M-kokoa tai sitten vanhoja tuttuja yhden koon vaippoja, joita meillä on käytetty jo yli vuoden. Yöllinen kertakäyttövaippa on Muumien nelonen, edelleen.

Liikkumisessa Anselmiina on kehittynyt huimasti. Hän lähti kävelemään kunnolla kiirastorstaina, hieman vajaa 1 v 2 kk ikäisenä. Nyt hän taapertaisi kävellen kaikkialle. Portaiden laskeutuminen on vielä aika huteraa, mutta ylös kapuaminen onnistuu.

Leikeissä alkaa jo olla ideaa. Anselmiina pussailee pehmoleluja ja nukkeja ja syöttää heitä lusikalla.

Kotihoito jatkuu edelleen tämän syksyn. Teen jonkin verran töitä, jotka voin pääasiassa tehdä vaikka keskellä yötä päälläni seisoen. Sen takia emme ole vielä nähneet hoitopaikkaa tarpeelliseksi.

Hoidosta voisin joskus tehdä kunnon merkinnän. Siinä todella riittää pohdintaa, kun pitää miettiä niin perheen hyvinvointia, taloutta, ammatillista kehittymistä - ja kaikkea tätä rajaa yleinen taloustilanne, joka näkyy niin työ- kuin hoitopaikkojen saatavuudessa.

Oikein kivaa elämä on silti 1,5-vuotiaan kanssa, onneksi.

sunnuntai 9. elokuuta 2015

Pinnasänky muuttui turhakkeesta hyödykkeeksi



Kops ja riipaisevaa itkua.

Kukaan ei tahtoisi kuulla sellaista huoneesta, jossa lapsi nukkuu. Joskus niin käy.

Meille niin on käynyt viimeisen kuukauden aikana kolme kertaa. Se on kolme kertaa liian paljon, vaikka jokaisesta putoamisesta on selvitty itkuilla ja hämmästyttävän vähillä mustelmilla.

Vauvatarvikkeiden pahin turhake oli erään luonnoksiin jääneen blogimerkintäni otsikko. Merkinnän aiheena oli pinnasänky, jonka olin kokenut kaikkein turhimmaksi lapsiperhehankinnaksi. Anselmiina ei ollut koskaan nukkunut siellä lyhyitä pätkiä lukuunottamatta.

Alussa hän nukkui äitiyspakkauksen laatikossa ja meidän sängyssämme, ja hieman kasvettuaan hän on poikkeuksetta nukkunut päiväunet rattaissaan ja yöunet meidän välissämme. Usein hän on nukkunut ensimmäisen unipätkän omassa pinnasängyssään, josta hän on ensimmäisen heräämisen jälkeen poimittu sänkyymme. Siinä olemme kaikki uinuneet samassa pedissä, joskus loistavasti, joskus heräillen.

Imetyksestä vieroittaminen ja levoton nukkuminen ovat alkaneet uhata perhepetiä. Kun on aika usein vaipunut uneen tissi suussa, on ymmärrettävästi vaikea muuttaa tottumuksiaan. Lisäksi on alkanut tuntua, ettei Anselmiina nuku kanssamme enää niin hyvin. Hän on alkanut heräillä herkästi, kun tulemme hänen viereensä nukkumaan.

Sen takia ehdin jo ajatella, että voisimme heivata vähän käytetyn pinniksen pois ja siirtää Anselmiinan lastensänkyyn. Anselmiina oli hyvin kestänyt meidän sängyssämme. Hän oli uinunut siinä jo vuoden ja viisi kuukautta ilman, että oli pudonnut kertaakaan.

Paitsi sitten kuului kops, kun hän pyörähti laidan yli. Ja toisen kerran. Ja kolmannen.

Lastensängyn etsintä loppui putoamisiin. Nyt Anselmiina, ylihuomenna 1,5 vuotta, nukkuu pinnasängyssä. Siellä ei saa tissimaitoa, mutta pinnan välistä mahtuu äidin tai isän käsi rauhoittamaan. Mikä parasta, sieltä ei pääse putoamaan.

Onpas ihanaa. Ja haikeaa ja kauheaa.


tiistai 4. elokuuta 2015

Se on Kertun äiti

Ennen lasta ihmettelin, miksi vanhemmat puhuvat toisista äiteinä tai isinä. Se kuulosti typerältä, aivan kuin aikuinen ihminen ei olisi mitään muuta kuin jonkun vanhempi.

Hän on Peetun isä. Ellin äidillä on kaunis mekko. Soitan Yrjön äidille.

Nyt minulla on yli vuoden ollut tuttuja, joiden nimiä en tiedä. Heidän lapsensa nimet sen sijaan tiedän. Heistä on tullut sen-ja-sen vanhempia.

Käytännön ongelma tästä tulee ainakin silloin, jos tahtoisi etsiä töihin kadonneet kerhokaverit sosiaalisesta mediasta. Siellä kukaan ei sattuneista syistä ole Annan äiti Kumpulasta.

Ja tiedättehän - jos jonkun kanssa on keskustellut yli vuoden ajan muun muassa navanalusjutuista, on noloa kysyä tämän nimeä. Tiedän kaiken synnytyksestäsi ja lapsesi vatsan toiminnasta, mutta mikäs sinun nimesi olikaan?

Ehkä tulevaisuudessa yritän pysyä tietoisena toisten vanhempien nimistä. Olen huomannut, että usein lasten tapahtumissa pyydetään kertomaan lapsen nimi ja ikä. Ne ovat toki tarpeellisia tietoja, mutta yhtä hyödyllistä olisi kertoa myös vanhemman oma nimi.

Kuka sinä olet? kysyn ehkä seuraavan kerran, kun tapaan hiekkalaatikolla jonkun uuden. Sitä kannattaa rohkaistua kysymään vanhoiltakin tuttavuuksilta.

sunnuntai 2. elokuuta 2015

Yksivuotias maksaa



Lapseen menee sitä enemmän rahaa, mitä vanhemmaksi hän kasvaa, sanotaan. Tottahan se lienee, sillä peruskoulun päättävällä on taatusti eri suuruiset menot kuin kaksivuotiaalla.

Yllättävä hyppäys tapahtuu kuitenkin jo silloin, kun lapsi muuttuu vauvasta taaperoksi. Ilmiö näkyy varsinkin sisäleikkipuistossa: aikuisen lipuun sisältyy usein vauvan sisäänpääsy, mutta yli 1-vuotias tarvitsee jo oman lipun. Pomppaus nollamaksuluokasta voi olla suuri. Helsinkiläisessä Snadi Stadissa alle yksivuotias pääsee ilmaiseksi, mutta 1-3-vuotias maksaa jo 12 €. Hoplopissa alle 1-vuotias on ilmainen, mutta 1-2-vuotiaan sisäänpääsy on kympin.

Ennen ilmaiset Skidit-festarit olivat tänä vuonna maksulliset. Jälleen alle 1-vuotias pääsi ilmaiseksi, mutta muilta hinta oli 12,50 €. Aiheesta kirjoitti myös Kolmistaan-blogin Karoliina täällä.

En väitä, että lasten pitäisi päästä joka paikkaan ilmaiseksi. Festarit eivät järjesty pyhällä hengellä, eikä turvallinen sisäleikkipuisto pysy pystyssä sponsorivoimin.

Silti hinnat tuntuvat välillä huimilta. Jätimme eiliset festarit väliin siksi, ettei hinta mielestäni täysin vastannut liki 1,5-vuotiaan tapahtumasta saamaa hyötyä. Ehkä sitten emme olleet kohderyhmää. En luota siihen, että yli yksivuotias taapero jaksaisi seurata nukketeatteriesitystä, osaisi osallistua katutanssitunnille tai äänityöpajaan. Toisaalta hän olisi luultavasti ollut mielissään muumiperheen lauluhetkestä. Minä taas olisin ollut kiinnostunut ainakin vaatteista.

Mietin, voisiko hintoja porrastaa entistä enemmän. Voisko taaperon eli 1-2-vuotiaan pääsymaksu olla yksinumeroinen? Käsittääkseni 1- ja 3-vuotiaan taidoissa ja kyvyssä hyötyä leikkipuistosta tai festareista on suuri ero. On hassua maksaa 14 kuukauden ikäisestä yli kympin enemmän kuin 11 kuukauden ikäisestä, joka usein menee vauvojen nollamaksuluokkaan.

perjantai 31. heinäkuuta 2015

Vapauduin sokerikoukusta eli vieroituskuulumisia

Saa hän hieman äidinmaitoakin vielä, kerroin tänään farmaseutille, kun etsin apteeksissa Anselmiinalle kalkkitabletteja. Kesän yhtenä tavoitteenani on ollut taaperon vieroitus imetyksestä. Kuten jokainen tajunnee, maitobaari ei ole vielä täysin sulkeutunut.

Imetys ei kuulu enää päiväohjelmaamme, kerroin melkein kuukausi sitten. Päiväsyöttöjen poisjäänti sujui kuin itsestään ilman suuria vastusteluja, mutta ilta- ja aamusyönnistä vieroittaminen on vaikeampi pala. Olen kuitenkin päivällä usein vähintään 12 tuntia imettämättä ja yölläkin tavallisesti ainakin monta tuntia (krhm). Mitä siitä on seurannut?

Näin lopettamisen jälkeen värit paremmin!,  ystäväni sisko kertoi. Moni muukin on julistanut imetyksen lopettamisen aikaansaamista myönteisistä muutoksista. Minä en vielä ole lopettanut imetystä, mutta joitakin muutoksia olen jo huomannut.

Ehkä suurin on yllättäen ollut se, että piinaava makeanhimoni on poistunut. Ennen lasta en ollut suuri sokerinystävä. En todellakaan kieltäytynyt makeista herkuista, mutta pidin suklaata hieman yliarvostettuna. Ihmettelin, miksi valtaosa naisista oli hulluna tuohon kaakaoiseen herkkuun.

Sitten olin raskaana, ja ymmärsin hieman paremmin. Sitten imetin, ja sitten vasta ymmärsinkin. Ehkä jankkaus siitä, että naiset rakastavat suklaata ei ole vain urbaanilegendaa. Ainakin minun yhden naisen pseudotieteellinen kokeeni todistaa, ettei hormonien ja suklaamieltymyksen yhteyttä voi täysin sivuuttaa.

Nyt vaan mietin, että joo joku suklaa, ihan hyvää, mutta... Ehkä se on ihan hyvä suuntaus, kun huomioi kohonneen diabetesriskini. Minulla oli siis raskausdiabetes, joka lisää tutkitusti riskiä sairastua kakkos- tai jonkin muun tyypin diabetekseen myöhemmin.

Toisia imetys laihduttaa ja toisia lihottaa, ja minä olen ehdottomasti kuulunut ensimmäiseen ryhmään. Jossain vaiheessa käväisin alipainon puolella kaikesta herkuttelusta huolimatta. Nyt paino on hieman kivunnut ylöspäin, kohti normaalilukemia. Ei siitä varmaan haittaakaan ole.

Värit näyttävät samoilta kuin ennenkin. Ehkä ne muuttuvat sitten, kun lopetan oikeasti.

keskiviikko 29. heinäkuuta 2015

Laula lapselle



Musikaalinen ei ole minua kuvaava adjektiivi. En edes kuuntele musiikkia erityisen paljon. Moni mainitsee sävelet elinehdokseen, mutta minulle ne ovat jokseenkin yhdentekeviä.

Vauvalle saa laulaa, neuvolantäti kehotti, kun Anselmiina oli ehkä 20 viikkoa vanha sikiö. Nyökyttelin vastaukseksi. Oikeasti ajattelin, että no ihan tasan en laula. En minä osaa, eikä se tunnu mitenkään luontevalta!

En laulanut mahalleni ainakaan säännöllisesti. Aina joskus saatoin niin tehdä, vähän salaa ja häpeillen. Oli kutkuttavaa ajatella, että sikiö kuulee. Silti edes sille puhuminen ei tuntunut luontevalta.

Laulan Anselmiinalle päivittäin nyt, kun hän on liki 1,5-vuotias. Lauluääneni ei edelleenkään liene hyvä tai soinnillinen, mutta oikeastaan en välitä siitä. Anselmiina nimittäin rakastaa lauluja ja loruja. Kun hän oli pikkuvauva, lurittelu oli takuuvarma keino rauhoittaa hänet. Enää sen toimimiselle ei ole takuita, mutta usein kiukkuava taapero virkistyy laulusta. Joskus hän yrittää laulaa mukana.

Vuosi sitten aloimme käydä muskarissa. Aluksi mietin, onko siinä mitään järkeä. Koin itseni urpoksi, kun olisi pitänyt laulaa lastenlauluja ja ehkä jopa heiluttaa marakassia. Alun skeptisyydestäni huolimatta muskari kuuluu ehdottomasti ensi syksyn suunnitelmiimme. Muskarivuoden aikana Anselmiina kasvoi vauvasta taaperoksi, ja jokaisesta kerrasta hän näytti nauttivan. Talvella hän saattoi jo tanssia ja laulaa musiikin mukana.

Vanhemmillekaan muskari ei ole turhaa, sillä siellä oppii lapsen kanssa luriteltavia lauluja ja saa uusia, usein samalla alueella asuvia kavereita.

Jo vauvalle kannttaa laulaa, jos ei ole antanut sulosointujen kantautua sikiön korviin. Lääkärilehden muutaman vuoden takaisen artikkelin mukaan laulaminen kehittää lapsen aivoja. Artikkelin mukaan tosin paljon musisoivien perheiden lasten aivot olivat pelkkiä muskarinkävijöitä kehittyneempiä, mutta uskoisin vähänkin musisoinnin olevan hyödyllisempää kuin jatkuvan hiljaisuuden. Musisointi muun muassa parantaa tarkkaavuutta ja kielitaitoa.

Onneksi ainakaan tuossa artikkelissa ei puututtu musisoinnin laatuun. Äänellään variskin laulaa, vai miten se meni.

Rohkeasti siis lallattamaan!

sunnuntai 26. heinäkuuta 2015

Minulla on oma tahto

Tahto on Anselmiinan sanavaraston uusin putkahdus. Hän hokee sitä, vaikka ei luultavasti ymmärrä sanan todellista merkitystä. Tahto tahto tahto.

Tahto ilmenee muuallakin kuin sanoissa. Iloinen ja sosiaalinen taapero on oppinut kiukuttelemaan. Huudot ilmaisevat, ettei hän halua syödä, olla rattaissa tai pysyä pois parkkipaikalta.

En sano, että odottaisin varsinaista uhmaikää innolla. Välillä mietin kauhulla, millaisia ensi syksyn kotipäivät ovat. Tuleekohan niistä pelkkää korvissa soivaa kiukuttelua? Siitä huolimatta on ilahduttavaa nähdä, kun lapsi alkaa kasvaa omaksi persoonakseen. Oma tahto on sen osoittamista, että minä en ole sinä, äiti.

Samalla olen huomannut, että vauvakupla on alkanut puhjeta. Tein vauvavuonnakin omia juttuja, mutta tällä hetkellä mielessä alkaa olla tilaa muillekin ajatuksille kuin sille, ovatko kestovaipat parempia nepeillä vai tarroilla - ei sillä, että niissäkään pohdinnoissa olisi ollut mitään vikaa.

Kun lapsella alkaa olla omaa tahtoa, on hänestä helpompi olla erossa. Joskus sitä jopa toivoo.

Nähtävästi Anselmiinakin toivoo joskus eroa minusta. Sen verran tarmokkaasti hän välillä sulkee oven naamani edestä ja suuttuu, jos avaan sen.

perjantai 24. heinäkuuta 2015

Koskas teille tulee toinen

Prinsessa Madeleinen esikoinen, prinsessa Leonore, on Anselmiinaa kaksi viikkoa nuorempi. Nyt Leonore on jo isosisko. Anselmiina taas... ...no imetän häntä edelleen pari kertaa vuorokaudessa. Päätelkää siitä.

Lähipiirissäni on vieraillut haikara ahkerasti viime aikoina. Moni minun kanssani samaan aikaan esikoisen saanut on raskaana toistamiseen, ja osa elää jo monilapsisena perheenä.

Ennen lasta en uskaltanut edes ajatella, millaista ikäeroa toivoisin tai toivoisinko minkäänlaista. Vauvan saamisen suunnittelu tuntui täysin absurdilta, ja sitä se on osin edelleen. Tiesin, ettei lapsia tule aina silloin, kun tahtoisi, ja tietysti sama toimii toisinpäin.

Sen tiesin, ettei kovin pieni ikäero kuuluisi suunnitelmiin. Joskus Anselmiinan ollessa parikuukautinen koin hetkellisen vauvakuumeen, jota epäilen hormonien aiheuttamaksi. Katsoin kaihoten toisten vauvamahoja ja ikävöin jopa synnytystä.

Aika pian ajatus toisesta lapsesta alkoi lähinnä tuntua kauhistuttavalta. Syypäänä ei ole ollut vauvavuoden rankkuus tai munasolujen vanheneminen vaan kotikulmien neliöhinnat, alani työtilanne ja reikäiset tukiverkot.

Moni muistelee vauvavuotta kauhulla, mutta minusta se sen sijaan oli yksi elämäni ihanimmista ajanjaksoista - kuulostaa ällöttävän siirappiselta, mutta en ehkä koskaan ole ollut niin onnellinen. Sen takia en ajattele, että pikkulapsiaika pitäisi äkkiä vaan kärsiä pois. On ihana ajatus, että samanlainen ihana vuosi ehkä vielä odottaisi joskus.

Mitään takuuta ei ole millekään. En välttämättä koskaan saa toista lasta. Vielä en osaa sanoa, surisinko sitä.

Ympäristön paine tuntuu välillä kannustavan pieneen ikäeroon. Kaksilapsisuus tuntuu olevan jonkinlainen normi. Ihmiset muistuttavat, että pitää säästää vauvatarvikkeet seuraavalle ja kyselevät, koska teille tulee toinen. Samalla joku tahdittomasti muistuttaa, että kahteen kannattaa sitten lopettaa se lapsenteko, hehheh. Toinen normi tuntuu olevan kahden vuoden ikäero. Muistutellaan, että pitäishän sillä sitten samanikäinen kaveri olla.

Koen välillä olevani poikkeava, koska en esikoiseni 1,5-vuotispäivien lähestyessä ole raskaana tai haaveile siitä aktiivisesti. Nyt on hyvä näin. Uskon Anselmiinan saavan kavereita ilman, että minun on välttämättä synnytettävä hänelle niitä. Sisarusten välillä on ikäerosta huolimatta erityinen side, ja sen vahvuus riippunee luonteista ja perheen vuorovaikutuksesta.

Kaksi lasta kahden vuoden ikäerolla sopinee monille, enkä osaa vielä sanoa, voisiko se ehkä sittenkin sopia meillekin. Nimittäin ehtiihän tässä vielä ihan hyvin, teoriassa.



Yksi asia minua surettaa hieman. En ehkä koskaan saa maailman ihanimpia tuplavaunuja, Bugaboo Donkeyta.

maanantai 20. heinäkuuta 2015

Se on vain vaihe

Vaihe kuuluu vauvasanastoon. Sitä toistellaan neuvolassa, kerhossa ja vanhemmuusryhmissä. Se on vain vaihe, se on vain vaihe, se on vain vaihe.

Viimeistään nyt olen alkanut tajuta, että toden totta, varsinkin kasvavan lapsen kanssa vaiheita on monenlaisia.

Oikeastaan minäkin olen vaiheilija. Voin erottaa elämässäni monta vaihetta: on tiettyjen kavereiden, harrastusten, tuoksujen, ruokien, melkein minkä vain vaiheita. Ne kestävät hetken, mutta sitten taas elämä täyttyy jollakin muulla.

Tiesin toki, että kaikki muuttuu. Lapsen kanssa olen oppinut, että muutos voi olla nopea. Eilen kontannut voi tänään jo kävellä. Tieto hetkellisyydestä auttaa jaksamaan ja muistuttaa elämään hetkessä. Viime syksynä olin ärsyyntynyt Anselmiinan huonoista päiväunista, mutta nyt ehdin tehdä hänen uniaikaansa vaikka mitä. Keväällä jauhelihakastike oli Anselmiinan suosikkiruoka, mutta nyt hän ei söisi sitä yhtään.

Tänään mietin, miksi en matkustellut kaksin pikkuvauvan kanssa. Se jos mikä olisi nimittäin ollut helppoa. On aivan toista tehdä kaksin matkaa vilkkaan taaperon kanssa, joka ei pysy hetkeäkään paikoillaan.

Syöminen on tällä hetkellä Anselmiinalle vaikeaa ja minä olen ahdistunut yleisestä taloustilanteesta, mutta ehkä nämäkin ovat vain vaiheita. Ehkä elämä on sitten tätä, huomaan joskus ajattelevani. Ei se ole. Se muuttuu, vaihtelee.