maanantai 22. joulukuuta 2014

Vauvanhuuruinen vuosikatsaus, osa 1

Vauva on vuoden 2014 sana. Vauva-vauva-vauva-vauva-vauva! Siitä ei ole epäilystäkään. Tässä lyhyehkö, kahteen osaan jaettu katsaus vauvavuoteen:

Tammikuu oli viimeinen kokonainen kuukauteni lapsettomana. Tein paljon töitä, ja iltaisin kävin usein uimassa. Raskaudesta huolimatta olin virkeä. Oli vaikea uskoa, että elin oikeasti odotukseni viimeistä kolmannesta. Odotin lähestyvää synnytystä kauhulla, vaikka toisaalta en olisi malttanut varttua vauvan saamista syliin.



Helmikuun ensimmäinen maanantai oli viimeinen työpäiväni. Olo oli haikea, helpottunut, odottava ja hieman surumielinen. Mieli seikkaili varsin ristiriitaisissa tunnelmissa siis. 

Läksiäisiä töissä viettäessä en osannut aavistaa, että viikon päästä olisin sairaalassa ennenaikaisen lapsivedenmenon takia. Meille tulee keskosvauva, meille tulee keskosvauva, keskosvauva, vauva! hoin kauhuissani. Seuraavana päivänä, tiistaina 11.2. minusta tuli äiti, haikaran lukihäiriön takia tasan kuukauden etuajassa. Synnytys oli helpohko.

Anselmiinan varhainen maailmaansaapuminen oli täysi yllätys, ja helmikuun loppu meni toisin kuin luulin. Lapsettoman äitiyslomailun sijaan minut paiskattiin keskelle maidonhuuruista vauvaelämää. Anselmiina oli lievästä ennenaikaisuudestaan huolimtta varsin tomera pikkuneiti, emmekä joutuneet viettämään sairaalassa kuin yhden ylimääräisen yön sinivalohoidossa. En ollut koskaan ennen hoitanut vauvaa, joten opettelemista riitti vaipanvaihdoissa ja navanpuhdistuksissa, imetyksestä puhumattakaan.

Koin välillä polttavaa mahaikävää. Tuntui, että raskauteni oli jäänyt aivan kesken.

Helmikuussa menimme myös naimisiin. Se saattoi jäädä hieman vauvaelämän varjoon, sillä melkein unohdin koko rouviintumisen tästä muistelosta. Suuret häät eivät kuuluneet haaveisiimme, joten meille kolmin maistraatissa piipahdus sopi mainiosti.

Maaliskuussa vauvaelämä alkoi tuntua hieman varmemmalta. Hieman ennen yksikuukautissyntymäpäiväänsä Anselmiina saavutti kunniakkaan kolmen kilon painon, joten saimme aloittaa vaunulenkkeilyn. Se laajensi elinpiiriämme, ja pyrin työntelemään Bugiksiamme ainakin kerran päivässä ulkona. Pikku-Anselmiina nukahti välittömästi, kun hänet laskettiin vaunuihin. Muutenkin hän nukkui aika paljon ja oli kaikin tavoin helppo vauva. Mietin, voiko peloteltu pikkuvauvavaihe olla niin mutkaton. Voi olla, tiedän nyt.



Huhtikuussa aloimme käydä lähistön vauvakerhossa. Se oli sopiva lisä viikko-ohjelmaan. Pääsiäisenä teimme ensimmäisen matkamme kolmihenkisenä perheenä, kun vierailimme vanhempiemme luona satojen kilometrien päässä. Matka meni hyvin, ja mieli oli edelleen suorastaan ällöttävän onnellinen vauvasta.

Toukokuussa kotonamme oli kylpyhuoneremontti, joten muutimme kaupungin laidalle väliaikaisasumukseen. Siellä kökötimme sisällä Anselmiinan kanssa päivät, kirjaimellisesti: bussi kulki kerran tunnissa, mutta en rohjennut lähteä mihinkään. Kaikki paikat olivat sen verran pitkän ajelun päässä, etten uskaltanut viedä rytmitöntä pikkuvauvaa niihin. Hänhän olisi voinut vaikka alkaa huutaa. Pelkkä oleilu oli toisaalta ihanan rentoa, mutta toisaalta se kävi jo hieman tylsäksikin.

Vietimme Anselmiinan nimiäiset tai ristiäiset korvaavaa tervetulojuhlaa vanhempieni luona. Sinne matkasimme muutenkin viikonloppuisin, koska väistöasumuksessa oleilu ei houkuttanut.

Kesäkuussa palasimme kotiimme. Vierailimme toisella puolella Suomea sukulaisten lakkaisissa, joten Anselmiinalla alkoi olla ajokilometrejä enemmän kuin äidillään 7-vuotiaana. Aloimme kestovaippailla toden teolla, kun käytössämme oli taas pesukone. Muuten vaunuilimme pitkin lähiötä ja tapasimme kavereita. Arki sujui omalla painollaan, helposti ja kevyesti. Odotin silti innolla miehen kesälomaa, koska se takaisi kotiäidillekin hieman enemmän vapauksia.



Jälkiviisastellen tuntuu, että vauvavuoden ensimmäinen puolikas on ollut melkoista opettelua ja haparointia, mutta onneksi olen ollut koko ajan hyvin onnellinen. Tuntuu hassulta, että äsken kirjaamistani tunnelmista on vain puoli vuotta tai hieman yli. Niin paljon on muuttunut sen jälkeen, puhumattakaan siitä tosiasiasta, että vuoden alussa meitä oli vain kaksi.

Kakkososa on siis vielä tulossa.

2 kommenttia:

  1. Ihanat muistelot! Nauratti vähän toi rouviintumisen unohtaminen ;) :D Onneksi tommoiset remppajutut on aina ohimeneviä ja tekin selvisitte aika lyhyellä jaksolla. Me oltiin putkirempan aikoihin pari kuukautta miehen äidin luona, huh huh :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo piti ihan miettiä, mitäs minä olenkaan tänä vuonna tehnyt ja sit tuli mieleen :D Remontit on tosiaan ikäviä, vaikka lopputulos (yleensä) palkitseekin. Se varmaan jo helpotti, että pääsi tuttuun paikkaan eikä tarvinnut erikseen etsiä väistökämppää. :) Tosin vähän haaveilin, että oltaisiin remontin ajaksi muutettu johonkin Kaivopuistoon... tosi realistinen suunnitelma näillä hinnoilla. :D

      Poista