tiistai 16. joulukuuta 2014

Kiitos 4.2.-15.12.2014

Vanhempainvapaani viimeinen päivä oli eilen. Imetysteknisistä ja taloudellisista syistä minä omin koko Kelan vanhemmille suoman ansiosidonnaisen jakson itselleni.

Eikä tämä muuten yhtään pöllömpi ajanjakso ollut.



Äitiyslomalle jäin aika ristiriitaisissa tunnelmissa. Pelkäsin etukäteen, että tuntisin itseni turhaksi ja tylsistyisin. Ensimmäisinä lomapäivinä oli ehkä hetken mälsää, mutta sitten saavillinen lapsivettä raskausviikolla 35+6 muutti suunnitelmat.

Kevät meni sumussa, onnellisessa sellaisessa. Kotona oleskelu ja imetysmaratonit tympivät hieman, mutta pääasiassa koin pikkuvauva-ajan onnellisena ja harmonisena. En aluksi tuntenut muita äitejä, mutta Anselmiinan ollessa kaksikuukautinen aloimme käydä seurakunnan vauvakerhossa. Sieltä saimme uusia kavereita ja tekemistä päiviin. Joskus kevään kuluessa aloin myös osallistua Facebookin lasketun ajan mukaan muodostetussa ryhmässä olleiden tapaamisiin. Saimme jälleen uusia tuttavuuksia.

Kesä oli ihana ja lämmin. Vauvan kanssa oli helppo liikkua helteillä: vaunuun vaan ja menoksi. Ruoka kulki mukana, eikä pukemisista tarvinnut huolehtia. Mies lomaili reilun kuukauden, mikä tuntui kotiäidin lomalta.



Syksyllä miehen palattua töihin koin pienen kotiäitikriisin. Aloin kaivata töitä, joita minulla ei ole. Harrastin hieman opiskelua, josta sai mukavaa uutta ajateltavaa. Jonkin verran se tuotti stressiäkin.

Jossain vaiheessa ajattelin, etten ole mikään luontainen kotiäiti. Kotipäivät ahdistivat, ja yritin joka päivälle järjestää jotain ohjelmaa omien seiniemme ulkopuolella.

Kriiseillä on tapana mennä ohi, ja niin kävi tällekin. Nyt vanhempainvapaani loputtua sanoisin olevani ihan onnellinen kotiäiti. Minulla on kunnianhimoa ja tavoitteita muuallakin, mutta tällä hetkellä tahdon hoitaa 10-kuukautistamme kotona.




Nyt tuntuu, että kotiäitinäkin saa hyvin täytettyä päivät. Meillä on paljon äiti- ja vauvakavereita, ja käymme kerhossa ja muskarissa. Välillä pidän ihan tietoisesti päiviä, jolloin olemme Anselmiinan kanssa kahden kotirouvana ja -neitinä.

Tietysti tämä muuttuu, kun aikaa kuluu. Kaverit eivät enää ole kotona, ja minä ja Anselmiina alamme kaivata jotain muuta. Silti nyt olen tässä, kotona, eikä se yllättäen tunnu yhtään pahalta. Vuosi tai pari on koko elämän mittakaavassa häviävän lyhyt aika.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti