tiistai 30. joulukuuta 2014

Kotiäidin tavoite: älä unohda itseäsi

Rakastan uusia alkuja. Opiskellessa sellainen oli usein syksyllä, mutta muutoin uusi vuosi on merkinnyt uusia mahdollisuuksia. Uuden kalenterin käyttöönotto on kiistaton todiste uudesta mahdollisuudesta ja alusta.

Kalenterivuoden taitteessa on hyvä miettiä tavoitteitaan ja unelmiaan. Olen muuten huomannut, että ne ovat liki elintärkeitä. Varsin rankka on ilmaus, jota käyttäisin elämästä vailla unelmia. Kun uskaltaa haaveilla ja tavoitella, on jotain odotettavaa. Se saa vartomaan huomista ja jatkamaan puurtamista.

Tämä vuodenvaihde on erilainen kuin aiemmat, koska aina aiemmin olen ollut joko koulussa tai töissä. Nyt olen... ...äiti. Se kai kuvaa tällä hetkellä parhaiten asemaani. Kotiäitiydestä puhutaan joskus niin kuin se olisi jotenkin tavallisesta poikkeava tila, tavallista leppoisampi tai tavoiteköyhempi. Ehkä se osittain onkin sitä, mutta minä olen juuri nyt uuden vuoden mahdollisuuksista suorastaan hurmioitunut kotiäiti.

Uuden vuoden lupaukset eivät ole yleensä kuuluneet vuodenvaihteisiini, mutta suuntaviivoja olen sen sijaan maalaillut.

Itsestä huolehtiminen on ehkä tärkein pyrkimykseni tällä hetkellä. Näin sanominen on kovin kulunutta, mutta itsestä huolehtiminen on kiistatta elintärkeää. Uskon, että siitä seuraa kaikki muu.

Kulunut vuosi on mennyt melkoisissa vauvahuuruissa. Nyt vauvani alkaa jo lähennellä vuoden ikää. Hän tarvitsee minua edelleen paljon, mutta aivan symbioosissa meidän ei enää tarvitse elää. On tullut aika muistaa joskus häntä, jonka hyvinvointi on lapsenikin hyvinvointi - minua itseäni.

Olen kokenut koko vauvavuoden voivani hyvin. En ole kuolemanväsynyt. Lapsen tarpeiden laittaminen itseni edelle on sujunut luonnostaan ilman erityisiä ponnisteluja. En koe, että olen äidiksi tulon jälkeen menettänyt mitään.

Silti minusta on viime aikoina alkanut tuntua, että joskus unohdan itseni. En tee minulle mieluisia juttuja, vaikka voisin. Voisin useammin jättää Anselmiinan isänsä hoiviin, edeksi tunniksi tai pariksi. Heillä menee aina loistavasti. Kun saan joskus tehdä jotain muuta, ei lattialla kymmenkuukautisen kanssa lallattelu tai pottaharjoittelu tunnu lainkaan pakolliselta. Se muuttuu suorastaan etuoikeudeksi.

Liikunta on ollut osa minua melkein koko elämäni, mutta vauvavuonna se on ymmärrettävästi jäänyt vähemmälle. Ennen säännöllinen lenkkeily on muuttunut satunnaiseksi, ja pääasiassa olen kirmaillut vaunujen kanssa. Tajusin jo lukiossa, että minä en saisi unohtaa liikuntaa. Jos en silloin tällöin pääse endorfiinipöllyyn, olen aika urpoa seuraa.

Itsensä huomioimista voisi olla myös lukeminen ja ystävien tapaaminen. Viimeisin on sujunut hyvin vauva kainalossa, mutta nyt vauva alkaa olla jo melkoinen vauhtihirmu. Hän ei todellakaan kökötä sylissä, kun juon kahvia ja vaihdan kuulumisia. Treffailu vaatii soveltamista.

Oman ajan, perheajan, parisuhde-ajan, vanhempi-lapsi-ajan ja mitä näitä nyt on sovittaminen yhteen taitaa olla melkoinen ikuisuuskysymys. Mitä luultavimmin sitä pähkäillään blogissani tulevaisuudessa.

lauantai 27. joulukuuta 2014

Hieno taito, mutta...



Uusien kykyjen ilmaantumista odottaa aina, ainakin, kun kokemukset kasvavasta lapsesta rajoittuvat omaan esikoiseen. Hieno uusi taito, mutta..., huomaan silti sanovani usein. Esimerkiksi:

Anselmiina osaa etsiä etsiä itse maitoa. Jep, hän saa pelkkää äidinmaitoa alkuperäislähteestä.
Hieno uusi taito, mutta...

Hän osaa heittää sohvapöydältä kaiken alas.
Hieno uusi taito, mutta... 

Hän osaa itse avata vaipan.
Hieno uusi taito, mutta...

Samoin hän osaa itse ottaa hatun päästä.
Hieno uusi taito, mutta...

Vaipanvaihto selällään on hankalaa, koska makoilu on tyhmää.
Hieno uusi taito, mutta...

Hän osaa vauhdikkaasti kävellä tukea vasten.
Hieno uusi taito, mutta...

Hän saa keittiön alalaatikot auki ja tyhjentää ne mielellään.
Hieno uusi taito, mutta...

maanantai 22. joulukuuta 2014

Vauvanhuuruinen vuosikatsaus, osa 1

Vauva on vuoden 2014 sana. Vauva-vauva-vauva-vauva-vauva! Siitä ei ole epäilystäkään. Tässä lyhyehkö, kahteen osaan jaettu katsaus vauvavuoteen:

Tammikuu oli viimeinen kokonainen kuukauteni lapsettomana. Tein paljon töitä, ja iltaisin kävin usein uimassa. Raskaudesta huolimatta olin virkeä. Oli vaikea uskoa, että elin oikeasti odotukseni viimeistä kolmannesta. Odotin lähestyvää synnytystä kauhulla, vaikka toisaalta en olisi malttanut varttua vauvan saamista syliin.



Helmikuun ensimmäinen maanantai oli viimeinen työpäiväni. Olo oli haikea, helpottunut, odottava ja hieman surumielinen. Mieli seikkaili varsin ristiriitaisissa tunnelmissa siis. 

Läksiäisiä töissä viettäessä en osannut aavistaa, että viikon päästä olisin sairaalassa ennenaikaisen lapsivedenmenon takia. Meille tulee keskosvauva, meille tulee keskosvauva, keskosvauva, vauva! hoin kauhuissani. Seuraavana päivänä, tiistaina 11.2. minusta tuli äiti, haikaran lukihäiriön takia tasan kuukauden etuajassa. Synnytys oli helpohko.

Anselmiinan varhainen maailmaansaapuminen oli täysi yllätys, ja helmikuun loppu meni toisin kuin luulin. Lapsettoman äitiyslomailun sijaan minut paiskattiin keskelle maidonhuuruista vauvaelämää. Anselmiina oli lievästä ennenaikaisuudestaan huolimtta varsin tomera pikkuneiti, emmekä joutuneet viettämään sairaalassa kuin yhden ylimääräisen yön sinivalohoidossa. En ollut koskaan ennen hoitanut vauvaa, joten opettelemista riitti vaipanvaihdoissa ja navanpuhdistuksissa, imetyksestä puhumattakaan.

Koin välillä polttavaa mahaikävää. Tuntui, että raskauteni oli jäänyt aivan kesken.

Helmikuussa menimme myös naimisiin. Se saattoi jäädä hieman vauvaelämän varjoon, sillä melkein unohdin koko rouviintumisen tästä muistelosta. Suuret häät eivät kuuluneet haaveisiimme, joten meille kolmin maistraatissa piipahdus sopi mainiosti.

Maaliskuussa vauvaelämä alkoi tuntua hieman varmemmalta. Hieman ennen yksikuukautissyntymäpäiväänsä Anselmiina saavutti kunniakkaan kolmen kilon painon, joten saimme aloittaa vaunulenkkeilyn. Se laajensi elinpiiriämme, ja pyrin työntelemään Bugiksiamme ainakin kerran päivässä ulkona. Pikku-Anselmiina nukahti välittömästi, kun hänet laskettiin vaunuihin. Muutenkin hän nukkui aika paljon ja oli kaikin tavoin helppo vauva. Mietin, voiko peloteltu pikkuvauvavaihe olla niin mutkaton. Voi olla, tiedän nyt.



Huhtikuussa aloimme käydä lähistön vauvakerhossa. Se oli sopiva lisä viikko-ohjelmaan. Pääsiäisenä teimme ensimmäisen matkamme kolmihenkisenä perheenä, kun vierailimme vanhempiemme luona satojen kilometrien päässä. Matka meni hyvin, ja mieli oli edelleen suorastaan ällöttävän onnellinen vauvasta.

Toukokuussa kotonamme oli kylpyhuoneremontti, joten muutimme kaupungin laidalle väliaikaisasumukseen. Siellä kökötimme sisällä Anselmiinan kanssa päivät, kirjaimellisesti: bussi kulki kerran tunnissa, mutta en rohjennut lähteä mihinkään. Kaikki paikat olivat sen verran pitkän ajelun päässä, etten uskaltanut viedä rytmitöntä pikkuvauvaa niihin. Hänhän olisi voinut vaikka alkaa huutaa. Pelkkä oleilu oli toisaalta ihanan rentoa, mutta toisaalta se kävi jo hieman tylsäksikin.

Vietimme Anselmiinan nimiäiset tai ristiäiset korvaavaa tervetulojuhlaa vanhempieni luona. Sinne matkasimme muutenkin viikonloppuisin, koska väistöasumuksessa oleilu ei houkuttanut.

Kesäkuussa palasimme kotiimme. Vierailimme toisella puolella Suomea sukulaisten lakkaisissa, joten Anselmiinalla alkoi olla ajokilometrejä enemmän kuin äidillään 7-vuotiaana. Aloimme kestovaippailla toden teolla, kun käytössämme oli taas pesukone. Muuten vaunuilimme pitkin lähiötä ja tapasimme kavereita. Arki sujui omalla painollaan, helposti ja kevyesti. Odotin silti innolla miehen kesälomaa, koska se takaisi kotiäidillekin hieman enemmän vapauksia.



Jälkiviisastellen tuntuu, että vauvavuoden ensimmäinen puolikas on ollut melkoista opettelua ja haparointia, mutta onneksi olen ollut koko ajan hyvin onnellinen. Tuntuu hassulta, että äsken kirjaamistani tunnelmista on vain puoli vuotta tai hieman yli. Niin paljon on muuttunut sen jälkeen, puhumattakaan siitä tosiasiasta, että vuoden alussa meitä oli vain kaksi.

Kakkososa on siis vielä tulossa.

lauantai 20. joulukuuta 2014

Lahjan keksiminen ei ole koskaan ollut näin helppoa

Lapsen työläydestä puhutaan usein, mutta joskus lapsi tuo mukanaan helpotuksen. Tänä vuonna oli helppo keksiä lahjat omille vanhemmillemme. Omilla kuvilla saa tilattua jos jonkinlaista krääsää, joten tilasimme Anselmiinan kuvilla vuoratut kalenterit. Oli helpottavaa heittää hyvästit aattoa edeltävän päivän hikoilulle ostoskeskuksessa tai maaniselle lahjanetsimiselle verkkokaupoista.

Jääkaappimagneetit, hiirimatot ja mukit olisivat tuntuneet hieman.... ....korneilta ja turhiltakin. Kalenteria sen sijaan tarvitsee aina.

Vuosi Anselmiinan kanssa -kalenteri oli helppo toteuttaa: valitsin joka kuukaudelle vaan kuvan Anselmiinasta juuri siinä kuussa. Samalla sai siis luotua pienoisen vuosikatsauksen. Tammikuussa oli sattuneista syistä tyydyttävä raskausmahakuvaan, mutta muille kuukausille sai otoksen ehdasta vauvasta.



Huh, olipas helppoa anti-askartelijallekin!

Oletan nyt muuten, etteivät lahjan saavat isovanhemmat käy täällä kurkkimassa. Jos jostain syystä käyvät, ovat he melkoisia sherlokkeja. Ehkä lahjan tietäminen on silloin jo ansaittua. Eikä tässä muuten ollut kaikki, millä lahjotaan.

tiistai 16. joulukuuta 2014

Kiitos 4.2.-15.12.2014

Vanhempainvapaani viimeinen päivä oli eilen. Imetysteknisistä ja taloudellisista syistä minä omin koko Kelan vanhemmille suoman ansiosidonnaisen jakson itselleni.

Eikä tämä muuten yhtään pöllömpi ajanjakso ollut.



Äitiyslomalle jäin aika ristiriitaisissa tunnelmissa. Pelkäsin etukäteen, että tuntisin itseni turhaksi ja tylsistyisin. Ensimmäisinä lomapäivinä oli ehkä hetken mälsää, mutta sitten saavillinen lapsivettä raskausviikolla 35+6 muutti suunnitelmat.

Kevät meni sumussa, onnellisessa sellaisessa. Kotona oleskelu ja imetysmaratonit tympivät hieman, mutta pääasiassa koin pikkuvauva-ajan onnellisena ja harmonisena. En aluksi tuntenut muita äitejä, mutta Anselmiinan ollessa kaksikuukautinen aloimme käydä seurakunnan vauvakerhossa. Sieltä saimme uusia kavereita ja tekemistä päiviin. Joskus kevään kuluessa aloin myös osallistua Facebookin lasketun ajan mukaan muodostetussa ryhmässä olleiden tapaamisiin. Saimme jälleen uusia tuttavuuksia.

Kesä oli ihana ja lämmin. Vauvan kanssa oli helppo liikkua helteillä: vaunuun vaan ja menoksi. Ruoka kulki mukana, eikä pukemisista tarvinnut huolehtia. Mies lomaili reilun kuukauden, mikä tuntui kotiäidin lomalta.



Syksyllä miehen palattua töihin koin pienen kotiäitikriisin. Aloin kaivata töitä, joita minulla ei ole. Harrastin hieman opiskelua, josta sai mukavaa uutta ajateltavaa. Jonkin verran se tuotti stressiäkin.

Jossain vaiheessa ajattelin, etten ole mikään luontainen kotiäiti. Kotipäivät ahdistivat, ja yritin joka päivälle järjestää jotain ohjelmaa omien seiniemme ulkopuolella.

Kriiseillä on tapana mennä ohi, ja niin kävi tällekin. Nyt vanhempainvapaani loputtua sanoisin olevani ihan onnellinen kotiäiti. Minulla on kunnianhimoa ja tavoitteita muuallakin, mutta tällä hetkellä tahdon hoitaa 10-kuukautistamme kotona.




Nyt tuntuu, että kotiäitinäkin saa hyvin täytettyä päivät. Meillä on paljon äiti- ja vauvakavereita, ja käymme kerhossa ja muskarissa. Välillä pidän ihan tietoisesti päiviä, jolloin olemme Anselmiinan kanssa kahden kotirouvana ja -neitinä.

Tietysti tämä muuttuu, kun aikaa kuluu. Kaverit eivät enää ole kotona, ja minä ja Anselmiina alamme kaivata jotain muuta. Silti nyt olen tässä, kotona, eikä se yllättäen tunnu yhtään pahalta. Vuosi tai pari on koko elämän mittakaavassa häviävän lyhyt aika.

sunnuntai 14. joulukuuta 2014

Anselmiina on jo kaksinumeroinen

Pieni vauvani täytti tällä viikolla pyöreitä, kun hän saavutti 10 kuukauden iän. Se tuntuu huimalta, mutta huima alkaa olla hänen taitovarastonsakin. Lattialla köllöttelevästä vauvasta on varttunut joka paikkaan säntäilevä pikkulapsi.

Seisominen ja kiipeily ovat arkeamme hallitsevia, uusia taitoja. Nyt hallittu alastulo alkaa jo luonnistua, mutta itsenäisesti pystyasennossa keikkumista harjoitteleva napoero vaatii vanhemmalta valppautta. Kuhmuja ja kolhuja sattuu, mutta onneksi ne unohtuvat nopeasti. Toisinaan Anselmina myös ottaa muutaman askeleen tukea vasten.

Anselmiina ei kahdeksankuukautisneuvolassa vielä mennyt itse istumaan, mikä huoletti terveydenhoitajaa. Hän harkitsi jo lähetettä fysioterapeutille. Kieltämättä itsekin mietin, onko jokin vialla. Tiesin kyllä, ettei istumattomuus tuon ikäisenä ole tavatonta. Fysioterapeutin tapaamisestakaan ei taatusti olisi haittaa. Nyt Anselmiina onneksi menee itse istumaan ja vielä suuremmaksi onneksi viihtyy hetken kököttämässä aloillaan. Nähtävästi toiset vaan oppivat ensin seisomaan ja sitten vasta istumaan.

Eteenpäinmenotapana on nyt konttaus. Se on syrjäyttänyt ryömimisen täysin.

Juttua tulee edelleen paljon. Mamma on maito ja äittä äiti, mutta muita tunnistettavia sanoja ei ole. Hei hei:stä tosin on epäilys. Muutoin Anselmiina tavujokeltelee. Kerran iltapuurolla hän karjaisi kovaan ääneen kebab.

Raukka ei ihan vielä tajua aikuisten tylsiä käyttäytymissääntöjä. Hän mielellään pussailee tapaamiaan ihmisiä ja vilkuttaa kaikille. Voi toista.

Anselmiina syö päivässä viisi ateriaa, ja imetän aina ruuan jälkeen. Varsinkin päivällä imetykset jäävät lyhyiksi, koska Anselmiina ei malttaisi pysyä paikoillaan. Illalla hän tankkailee kärsivällisemmin ja syö edelleen muutaman kerran yössä. Se ei haittaa minua, mutta tietysti tavasta voisi vähitellen alkaa päästä eroon.

Jatkan imetystä luultavasti yksivuotissynttäreiden jälkeekin, joten en vielä ole aloittanut tietoista vieroitusta. Joskus imetys saattaa jäädä aterian jälkeen väliin, eikä Anselmiina ole moksiskaan. Toisaalta annan hänelle maitoa aina, kun hän sitä pyytää.

Meillä ei ole ollut nyt mittausta, mutta veikkaan Anselmiinan olevan reilu kahdeksankiloinen ja noin 70-senttinen. Vaatekoko on jo jokusen kuukauden ollut 68-74.

Tässä kuussa on muuten tukka kasvanut vauhdilla. Kohta otsatukkaa pitää joko leikata tai laittaa saparot. Hurjaa!

12/52


tiistai 9. joulukuuta 2014

Apua on vaikea pyytää

Lapseni eivät kasva samalla paikkakunnalla, jossa vietin elämäni ensimmäiset 18,5 vuotta. Se on ollut minulle selvää aina, jo kauan ennenen kuin minusta tuli äiti. Lukion jälkeen en hakenut kotipaikkakunnelleni opiskelemaan, koska siellä oli vaihtoehtoja hyvin rajatusti. Sama todellisuus koskee työtilannetta.

Muualla asuminen tarkoittaa, ettei meillä ole isovahempia apukäsinä. Anselmiina on ollut maailmassa pian kymmenen kuukautta, ja hän on ollut jommastakummasta vanhemmastaan erossa pari kertaa noin tunnin. Kun olin pieni, mummini oli kotonamme hoitamassa minua. Meillä ei ole moiseen luksukseen mahdollisuutta.

Olen aina tiennyt tukiverkottomuuden, joten en osaa sitä harmitella. Olisi ihanaa ja helppoa, jos luotettavaa lapsenvahtiapua olisi saatavilla. Voisin enemmän tehdä jotain kansantaloudelle tuottavaa, kun joku joskus vaihtaisi vaipat puolestani.

Emme tietenkään ole totaalisen yksin. Melkein kaikki olisi varmaan aina järjestettävissä. Ongelmana ei ehkä edes ole se, että apua saisi: en vaan osaa pyytää sitä.

11/52

Itse pärjäämisen eetos tuntuu lävistäneen minut. Kotoa pois muuttaessa tahdoin maksaa kaiken itse, koska vanhempien kukkaroihin turvautuminen tuntui epäitsenäiseltä. Nyt pidän itseäni hieman tyhmänä. On hyvä olla itsenäinen, mutta itsepäisyyttä voisi joskus hillitä. Ei ole mitään pahaa, jos vanhemmat tahtovat helpottaa jälkikasvunsa elämää. Ei 18 vuotta ole raja, jonka jälkeen apu ja tuki lakkaavat. Ne voivat jatkua vaikka seuraavat 40 vuotta, jos siltä tuntuu.

Isovanhempien apua pidetään joskus hieman tyhmänä ja avuttomuuden osoituksena. Jostain minulle on jäänyt sellainen kuva. Yritän pyristellä siitä irti.

Tähän asti olen jaksanut hyvin Anselmiinan kotiäitinä. En ole kokenut pakottavaa tarvetta laittaa häntä hoitoon. Joskus olisi kiva saada omaa aikaa tai parisuhdeaikaa, mutta perheaika on ollut mukavaa. Silti henkinen napanuora väljenee koko ajan, ja hoitoavulle saattaa tulla tarvetta.

Aina ei ole pakko pärjätä yksin. Ehkä joku läheisistämmekin nauttii siitä, että saa viettää Anselmiinan kanssa aikaansa. Yritän muistaa sen ja rohkaistua pyytämään apua, kun sitä tarvitsen.

torstai 4. joulukuuta 2014

Aina on hyvä ikäero



Milloin olisi hyvä aika saada lapsi -pohdinta ei loppunut lapsen saamiseen, vaikka luulin niin. Se jatkuu, vaikka se ei enää ole pakottavaa tai edes ajankohtaista.

Samaan aikaan lapsen saaneista tutuistani osa on jo raskaana. Suurin osa ei ole, tietenkään, sillä edellisestä synnytyksestä on vasta noin kahdeksasta kymmeneen kuukautta.

Ajatus toisesta vauvasta tuntuu tällä hetkellä utopistiselta. Syli ja sydän tuntuvat olevan täynnä Anselmiinasta. Mietin, voisiko toista lasta rakastaa koskaan yhtä paljon. Sanotaan, että voisi. Taatusti niin onkin.

En ole vielä oikein osannut päättää, millainen ikäero olisi meille ihanteellinen. Anselmiinan vauvavuosi on ollut ihana ja helppo, ja olen nauttinut tästä täysin siemauksin. Sen takia ei ole kiirettä kokea vauva-aikoja yhteen kyytiin, jotta pääsisi takaisin niin sanottuun oikeaan elämään. On ihana ajatus, että tällainen vuosi olisi vielä tulossa. Tiedän toki, että vauvanukkeleikki nro 2 voi olla jotain ihan muuta. Se voi olla painajaismaisen väsyttävä.

Lyhyessä ikäerossa olisi ihana ajatus se, että lapsille on seuraa toisistaan. Niin on toki aina, mutta minä en koskaan lapsena mennyt mihinkään samaan aikaan neljä vuotta nuoremman sisarukseni kanssa. Olin joskus kateellinen niille, jotka saattoivat aloittaa harrastuksen kaksi vuotta nuoremman siskonsa tai veljensä kanssa. Toisaalta saatoin oppia reippaaksi, kun seuraa ei automaattisesti ollut saatavilla.

Sisarusten läheisyys aikuisena tuntuu vaihtelevan paljon. Toiset soittelevat päivittäin, vaikka ikäero olisi miltei kaksinumeroinen. Toiset taas eivät tapaa melkein koskaan, vaikka samanikäinen sisarus asuisi naapurissa.

Tuntuu, että melkein kaikki sanovat lapsensa ikäeron olevan hyvä. Se on heille sopiva ikäero. Luulen, että tuli eroa puolitoista tai kymmenen vuotta, siihen on lopulta tyytyväinen. On myös hyvä muistaa, että aina haikara ei saavu juuri halutulla hetkellä. Silloin tuskin enää jaksaa murehtia, ettei ikäeroksi tullut täydellistä kahta vuotta.