sunnuntai 30. marraskuuta 2014

Minähän en sitten muutu

Lapsi ei taatusti muuta minua tai mitään muutakaan, moni sanoo. Toiset taas päivittelevät, miten paljon he ovat muuttuneet. Aina sanoin, ettei minusta tule tällaista mammakerhoilijaa, nii-iii, tässä sitä sitten ollaan!

Minusta tuntuu, etten ole muuttunut Anselmiinan syntymän jälkeen. Tunne on harhaa, sillä olen minä muuttunut. Jos oikein filosofisiksi aletaan, voidaan pohtia muuttujaa. Onko persoonani muuttunut vai elämäni?

Luin raskausaikana Minna Kiistalan Minä en sitten muutu -kirjan, joka kertoi esikoisen odotuksesta. Muistan, kun luin Kistalaa junassa ja vakuuttelin, että minähän en sitten muutu.



En eritellyt tarkemmin, millaiseksi en tahtoisi muuttua. Ehkä pelkonani oli tulla mammamaiseksi. Mammautunut on itsensä kakkavaippoiin kadottanut äitiliini, jonka olkapäällä on puklua ja jonka tukka on sotkussa.

Aluksi taistelin mammautumista vastaan, mutta jossain vaiheessa luovutin. Lopputulos ei ole se, että en tunnistaisi itseäni jonkun mystisen mammakerroksen alta. Vielä en uskalla kommentoida, kuinka äitiys varsinaisesti on muuttanut minua. Jälkeläiseni on vasta yhdeksän kuukautta vanha, joten äidiksi tulo on vielä liian läheinen kokemus. Olen ehkä piirun verran empaattisempi ja hanakampi puuttumaan epäkohtiin. 

Tunnistan itseni edelleen minuksi. Luonnollisesti aika jakautuu kahtia, aikaan ennen lasta ja sen jälkeen. Se on normaalia suurien muutosten jälkeen. Ennen olin vastuussa vain itsestäni, mutta nyt minun on mietittävä pienen ihmisenalun hyvinvointia. Se ei ole lainkaan kielteistä kaltaiselleni höyrypäälle, joka on joskus paahtanut turhankin innolla.

10/52: mammautunutta toimintaa

Äitiyden aiheuttamista muutoksista puhutaan joskus, kuin ne olisivat jotain järkyttävää. Olen miettinyt, miksi sävy on niin kielteinen. Miksi äitiys ei saisi muuttaa? Lapsi on tuonut minulle paljon uusia mielenkiinnonkohteita, kuten ne vaipat. Entä sitten? Jos olisin töissä, saattaisin olla kiinnostunut viestintäsuunnitelmasta tai nahkasaappaista. Miksi ne olisivat jotenkin hyväksyttävämpiä? Elämässä on erilaisia vaiheita, ja niiden aikana on erilaisia mielenkiinnonkohteita.

Pelkästään äitiys ei muuta. En ole samanlainen kuin 20-vuotiaana, 15-kesäisestä minusta puhumattakaan. Aika ja kokemukset muovaavat meistä jokaista.

Muutosvastarinta on oikeastaan aika pelottavaa. Elämä on jatkuvaa muutosta, kasvamista ja oppimista. Hyvä niin.

lauantai 29. marraskuuta 2014

Miten se kehittyy



Joko teillä kävellään? Entäs onko pinsettiote hallussa?

Kun tapaa lapsellisia tuttuja, puhe kääntyy väistämättä lapsen kehitykseen. Samana päivänä syntyneet voivat olla huimasti eri vaiheissa. Siinä missä toinen kävelee, on toinen juuri oppinut peruuttamaan ryömien.

Joissakin äitiryhmissä kehityksestä puhumista karsastetaan. Urbaaneissa legendoissa liikkuu tarinoita superäideistä, jotka pätevät lapsensa kehityksellä. Ai eiks teillä vielä istuta? Meil on jo viis kuukautta kökötetty!

Melkein kaikkien taitojen oppimisiän haitari on laaja. Joku voi kävellä seitsemänkuukautisena, kun taas joku ottaa ensiaskeleensa puolitoistavuotiaana. Siinä on melkein vuoden ero, eikä kumpikaan ikä ole epänormaali. Kouluiässä tuskin on väliä sillä, onko kävellyt yksivuotispäiviään ennen vai niiden jälkeen.

Odota rauhassa, tahtoisin sanoa kaikille lapsensa kehityksestä huolestuneille, joskus itsellenikin. Lapsi kehittyy ja oppii, kun on sen aika.

Taidot voivat putkahtaa yllättävästi esiin, mikä on hyvä muistaa. Anselmiina lähti konttaamaan ja seisomaan melkein viikon aika ilman erityisiä ennakkovaroituksia.

Joskus keskitytään suuriin taitoihin, kuten kääntymiseen ja konttaamiseen. Aina uusia taitoja ei edes huomaa. Anselmiinan pinsettiote ilmaantui kuin varkain. En enää osannut sanoa, miten kauan hän oli sen hallinnut. Nyt tämän myöntäminen tuntuu nololta, mutta tuoreena äitinä en edes tiennyt, että kyljelleen kierähtäminen on taito.


Anselmiina ei ehkä ole ollut kaikkein nopein kehittyjä, mutta se ei haittaa. Ennenaikaisuus vaikuttanee hänen kehitykseensä, ja häntä seurataankin neuvolassa niin kutsutun korjatun iän eli lasketun ajan mukaan. Hän ei vielä kävele ilman tukea, mutta toisaalta hänen jokeltelunsa on hyvin monipuolista ja vuorovaikutteista.

Aina en ole ollut täysin tyyni. Joskus mieleen on hiipinyt ajatus siitä, olenko ehkä tarjonnut hänelle tarpeeksi virikkeitä. En ole antanut ohi kiitävän ajatuksen jäädä muhimaan. Yritän parhaani mukaan aktivoida häntä, mutta kehittyminen taitaa usein tulla itsestään. Joissakin kulttuureissa lapsia vain kannetaan liinoissa, mutta ei se estä heidän liikkumaan oppimistaan. He oppivat touhuamaan aivan kuten suomalaiset, suoraan synnytyssairaalasta lattialle lasketut pikkupiltit.


Kehityksen seuraaminen on toki tärkeää. Uudet taidot kertovat, että kaikki on kunnossa. Yritän samalla muistuttaa itselleni, että ennalta murehtiminen on turhaa. Huolestutaan sitten, kun on aihetta. Aina siihen ei ole syytä, vaikka jokin vaihe hieman jumittaisi.

Toivon, että jokainen voisi iloita lapsensa ja muiden lasten kehityksestä. Sen seuraaminen on ihanaa ja kutkuttavaa. On ilo huomata, miten selällään lattialla makoilevasta pikkuvauvasta kasvaa villisti joka paikkaan konttaava höpöttelijä.

sunnuntai 23. marraskuuta 2014

Keskittymismahdottomuus vaivaa

Imetysdementia on monen äidin kirous, kuulemma. Olen ajatellut, että onneksi aivosoluni säästyivät sellaiselta. Olen kuvitellut olevani ihan yhtä tarkka kuin aiemminkin, mutta nyt olen alkanut olla eri mieltä. En ehkä sittenkään ole niin skarppi.

Kadotin keväällä säilömäni talvivaatteet totaalisesti. En enää osannut sanoa yhtään, missä tumput ja takit majailevat.

Esimerkki ei ole kovin radikaali, mutta muistamattomuus pysäyttää. Olen jo joskus ennen lasta saattanut  olla varsinainen hatarapää, joten talvivaatteiden kadotus ei saanut epäilemään dementiaa, ei edes imetys-sellaista. Aiemmin olen yhdistänyt muistamattomuuden stressiin, mutta nyt sen syy lienee selvä.

Keskittymiskyvyttömyys. Se aiheuttaa muistamattomuutta. En ehkä ole kovin stressaantunut, mutta mahdollisuuteni keskittyä on ADHD-diagnoosin saaneen luokkaa. Anselmiinan liikkumis- ja seisomisharjoitukset eivät ainakaan ole helpottaneet keskittymistäni. Hän ei osaa vielä laskeutua yläilmoista hallitusti, joten yritän aina ehtiä ottamaan kopin.

Yritin eilen pakastaa soseita, mistä ei ollut tulla mitään. Jouduin jatkuvasti keskeyttämään, koska yritin estää yhdeksänkuukautisen touhutytön kaatuilun.

9/52


Anselmiina on osoittanut hyvin päättäväiseksi tyttöseksi. Kun hän tahtoo saada jotain, hän yrittää todella eikä häntä voi harhauttaa. Jos hän tahtoo kurkotella jotakin hyllyltä, hän tekee niin. Enää ei voi hämätä heiluttelemalla lelua.

En edes laskenut, monta kertaa keskeytin tämän kirjoittamisen. Niin kävi aika monesti.

Keskittymismahdottomuuden huipentuma lienee nyt, mutta joskus taas saan keskittyä aina ihan mihin haluan, milloin haluan. Ehkä keskityn nauttimaan tästä, kun valtaosan keskittymiskapasiteetistani vie ihana vauva.

sunnuntai 16. marraskuuta 2014

Leijonaemo heräsi

Lapsen saaminen voisi tehdä minusta rohkeamman. Se oli puolisalainen toiveeni ennen äidiksi tuloa. Ajattelin, että minusta tulisi teräväkyntinen leijonaemo.

Rohkeuttani ei ole testattu vielä suuresti, mutta pieniin koitoksiin olen joutunut. Kaikkein viimeisimpään olisin ajautunut lapsettomanakin, mutta nyt äitiys toi siihen uuden ulottuvuuden. Se ei ollut vain minun oikeuksistani. Se oli kaikkien, naisten, äitien, tulevien äitien ja lapsettomien oikeuksista. 

Olen yleensä ollut aika arka ja hidas puuttumaan mihinkään. Olen liian usein antanut kaiken edetä omalla painollaan ja älähtänyt vasta kärvistelyn jälkeen. On kaiketi ihan hyvä olla tuomitsematta heti, mutta usein olisi pitänyt puuttua aiemmin. Kun lykkää ja lykkää, paha olo kasvaa. Sitten räjähtää. Vahinkoa ehtii sattua.

Viime aikoina on ollut mahdollisuus puuttua erääseen mieltä kaihertaneeseen epäkohtaan. Inhoan tällaista vihjailua blogeissa, mutta sorrun siihen nyt itse. Kyse ei ole mistään dramaattisesta, mikä vaikuttaisi juuri tämän hetken elämään.

Silti koin, että minun pitää tehdä jotain. Minun pitää kertoa, mikä menee pieleen. Pitää olla jämäkkä eikä saa luovuttaa, mutta samalla pitää olla rakentava. Rohkea pitää olla ennen kaikkea. Pitää luottaa omaan kokemukseen ja näkemykseen.

Tein sen. Kerroin, mikä on pielessä. Vähän tärisytti ja vavisutti. En tiedä, muuttuiko mikään. Voin toivoa. Olo on noin 500 kiloa kevyempi, kun tietää tehneensä tarvittavan.

Ei liity aiheeseen, mutta 8/52

Joskus olen pitänyt asioihin puuttujia rasittavina nillittäjinä. Olen kyynisenä miettinyt, miten joillakuilla riittää energiaa. Nyt olen tajunnut jotain olennaista: mikään ei muutu, jos kukaan ei puutu.

Äidiksi tuleminen ei ehkä ole antanut ylimääräistä rohkeusannosta, mutta se on antanut halun puuttua vääryyteen. Kaikki ei enää ole vain minusta ja minulle, vaan olen rakentamassa lapseni tulevaisuutta.

Se herättää uinuvan leijonaemon. Se ei välttämättä saa ärjymään, mutta se ainakin se tekee valppaaksi.

keskiviikko 12. marraskuuta 2014

Anselmiina 9 kk istumisen partaalla

Yhdeksän kuukautta ja yksi päivä on tänään siitä helmikuisesta, lumisesta tiistaista, kun Anselmiina saapui maailmaan.

Liikkuminen on edistynyt huimasti sitten viimeisten kuukausisyntymäpäivien. Noin kuukausi sitten Anselmiina alkoi mennä eteenpäin omalla tyylillään mittarimatona. Lähtö oli konttausasennosta, josta hän käsiä ja jalkoja samaan aikaan siirtymällä syöksyi eteenpäin. Konttauksen hän keksi viimein isänpäivänä, ja nyt mennään vauhdilla.



Istuminen huoletti minua viime kuussa. Anselmiina ei vielä nouse itse istumaan, mutta istuu ilman tukea, jos hänet laittaa niin. Samoin seisominen itse tukea vasten luonnistuu, jos hänet vain jättää pönöttämään. Eilen tyttö melkein nousi itse istumaan. Toinen käsi vaan olisi pitänyt tajuta irrottaa lattiasta. Eiköhän se kohta onnistune, enkä osaa enää olla huolestunut.

Pölö hän on edelleen. Mamma lienee edelleen maito, mutta en ole vieläkään varma usein toistuvan äittä-sanan tarkoituksesta. Muita usein toistuvia fraaseja ovat tätätätä, pappapa, päläpäläpäläplälä ja nännänänä.



Ruoka maistuu yhdeksänkuukautiselle hieman huonosti, mutta äidinmaitoa menee edelleen paljon. Pyrimme syömään viisi ateriaa päivässä, mutta välipala saattaa joskus jäädä väliin. Ehkä huono syöminen on taas jokin vaihe.

Nyt olen jo rohkaistunut antamaan Anselmiinalle sormiruokaa. Enimmän osan kiinteästä murkinastaan hän saa edelleen soseina, mutta en enää hysteerisesti pelkää sormiruokailua. Kerran jouduin kaapimaan tyttösen suusta kurkun kuorta, ja pysyin täysin rauhallisena. Edistystä kerrakseen.

Tässä kuussa meillä ei ole neuvolaa, joten en osaa kertoa tarkkoja mittoja. Luulen, ettei kasvu ole kuitenkaan ollut huimaa. Anselmiina on arviolta reilu 8 kg ja hieman vajaa 70 cm. Vaatteista 62-kokoiset alkavat jäädä pieniksi, ja yhä useammat seiskaneljät on otettu käyttöön.

Hampaita on kokonaiset kuusi kappaletta. Hammashymy saa hänet näyttämään entistä enemmän pikkulapselta, ei enää pieneltä vauvalta. Voisin edelleen kirjoittaa sen, mitä muutamana aiempanakin kuukautena - vauva on ihana, mutta samalla on ihanan kutkuttavaa seurata, kuinka hän kasvaa.

maanantai 10. marraskuuta 2014

Kotiäiti sairastaa, osa II

Rokottaako influenssaa vastaan vai ei, pohdin reilu viikko sitten. Neuvolassa olisi ollut piikkejä tarjolla viime viikolla. Jäi sitten väliin, koska perheestämme 2/3 oli jo valmiiksi sairaina. Pienin perheenjäsen onneksi oli vähemmistössä eli terveessä kolmanneksessa.

Kerroin jo keväällä, että olen ollut kotiäteilleissä yllättävän usein kipeänä. Tämä oli toinen kunnon flunssa tänä syksynä. Tämä on myös harvinaisen sitkeä, sillä pärskin edelleen nyt, kun oireiden alkamisesta on kulunut viikko.

Sairauskertomus tavallisesta flunssasta ei liene erityisen kiinnostava, mutta tässä sairaudessa on ollut jotain poikkeuksellista: menetin ääneni, mitä ei ole koskaan tapahtunut. Heräsin aamulla, enkä voinut sanoa mitään. Suustani ei lähtenyt pihaustakaan.

Seuraava aamuna pystyin onneksi jo yrittämään puhumista, ja nyt ääni kulkee ainakin jotenkuten. Äänettömyys oli varsin järkyttävä kokemus. Asiaa kertyi aikalailla, kun oli päivän aivan hiljaa. Huh huh.

6-7/52: edellisviikon haaste peruuntui flunssan takia, ja flunssanaama on nytkin.  Menköön näin.

Vanhemmaksi tulo ei tunnu muuttaneen mitään, sanon usein. Sairastaessa huomaa kuitenkin konkreettisesti, ettei kaikki ole ennallaan. Ei voi ottaa nokosia silloin kuin tahtoo. Pitää huolehtia toisesta, vaikka itsellä olisi mikä tahansa.

Olisi helppo ajatella, että ainoastaan kotiäitien pitäisi pysyä terveinä. Päiväkodissa tai koulussa ei silti vietetä koko päivää, vaikka kuume sumentaisi huoltajan ajatukset ja kaataisi hänet sängynpohjalle. Tietysti lapsen hoito helpottunee koko ajan, eikä Anselmiina 4 vuotta liene yhtä riippuvainen äidistä kuin Anselmiina 8 kuukautta.

Jos minä en huolehdi lapsesta, ei sitä taida kukaan muukaan tehdä. Onneksi on etätyömahdollisuudella siunattu puoliso.

Lienee sanomattakin selvää, ettei yhtään huvita hankkia mitään itseaiheutettua sairautta eli krapulaa. Huh huh.


tiistai 4. marraskuuta 2014

Ole ajoissa viisas

Jälkiviisaus on paras viisaudenlaji. Se on hirveän hauskaa, varsinkin verkossa. Samalla voi hieman kohottaa itseään alentamalla muita. Ei ois kannattanut tehdä kolmatta lasta. Mitäs et saanut töitä, pummi, ja itsehän en ole ollut sekuntiakaan työttömänä.

Varsinkin toisten perhe-elämästä on kiva fiksuilla jälkeenpäin. Jälkiviisastelua esiintyy taatusti mistä vain, mutta ehkä perheestä puhuttaessa se menee henkilökohtaisemmaksi. Se liittyy alueisiin, joita ei aina voi itse hallita, ja jotka ovat haavoittuvia. Kukaan tuskin tilaa erityislasta, konkurssia tai avioeroa.

Tästä olen halunnut kirjoittaa jo pitkään. Sitten viikonlopun Helsingin Sanomien mielipidepalstalla nimimerkki Äiti joka selvisi kertoi, millaista on hautoa perhesurmaa. En onneksi ole kokenut samaa kuin hän, mutta hänen kirjoituksensa lopun tahtoisin jakaa kaikille:

"Kun näet tai kuulet perheväkivaltaan, masennukseen tai muuhun hälyttävään liittyvää, mieti, voisitko tehdä jotain muuta kuin jälkiviisastella lehtien keskustelupalstoilla. Voisitko jotenkin ilmaista vieraalle ihmiselle huomanneesi tukalan tilanteen?"

Niin, siinäpä se.



Tuomitseminen ja jälkiviisastelu on helppoa. Vaikeaa sen sijaan näyttää olevan ymmärtäminen ja auttaminen. Aina ei välttämättä voi tehdä mitään, mutta voisi olla edes hiljaa.

Saarnaan tässä myös itselleni. Minusta tuntuu, etten ole mikään malliesimerkki. Olen taatusti tuominnut tietämättä taustoja. Korvia punottaa, kun mietin tyhmiä jälkiviisastelujani. Miten paljon olisin voinut jättää sanomatta, ja miten paljon olisin sen sijaan voinut tehdä.

Mutta yritän olla parempi.

kuva MorguFile

Ai niin, ja P.S.: 52-viikkoa haaste on hieman jumissa flunssateknisistä syistä. Pahoittelen! Tykitän taas tällä viikolla.

lauantai 1. marraskuuta 2014

Rokota tauti tai taudit pois

Rokotekeskusteluissa tunteet kuumenevat. Se on ihan ymmärrettävää, sillä kyse ei ole sen mitättömämmästä kuin oman jälkeläisen terveydestä, joskus jopa elämästä.

Me olemme ottaneet Anselmiinalle kaikki tähän asti ohjelmaan kuuluvat piikit ja rotaliuokset. Rokotuttaminen ei ollut täysin itsestään selvää, mutta tuntui tällä tiedolla kaikkein parhaimmalta valinnalta.

Maallikkona ei ole helppo arvioida tutkimuksia ja suosituksia, jotka ovat hyvin ristiriitaisia keskenään. Tietoa on helppo löytää, mutta sen puolueettomuudesta on vaikea sanoa mitään. Pitää muistaa lääkeyhtiöiden voitontavoittelu ja mahdolliset sidokset ja ja... ...eli olkoon, otetaan kaikki tarjolla oleva, kiitos.



Tietysti rokotteiden puolesta puhuu se, että niiden avulla on saatu hävitettyä vaarallisia tauteja. Rokottamatta jättäminen tuntuu riskiltä, mutta samalla ajatus rokotteen vakavasta seurauksesta pudottaa sydänalaan painon. Ottaako lapselleen rokotteen sivutuotteena puhjenneen autismin vai polion, jolta rokote olisi suojannut? Pitää suosia pienempää haittaa, mikä lienee varsin tavallinen toimintamalli vanhemmuudessa.

Anselmiina on tähän asti ollut helppo rokotettava. Piikit ovat tietysti itkettäneet, mutta niiden jälkeen ei ole ollut kummoisia oireita. Seuraava ilta on ainoastaan saattanut olla itkuinen. Oireilla pelotellaan usein, mutta onneksi niitä ei ole näkynyt meillä.

Viisikuukautispiikkejä ottaessa lohdutti tieto, että vastaavaa olisi vasta vuoden iässä. Nyt huomasin, että kausi-influessapiikkejä saisi ensi viikolla. Kääk! Pitäisikö sellainen hankkia? Taidan googlettaa raivoisasti. Sitä ennen ajattelin kysellä, onko teillä kausi-influenssarokotteesta kokemuksia? Onko kukaan ottanut sitä?

kuva: MorgueFile