torstai 3. heinäkuuta 2014

Nimeämisiä

Lapselle annetaan nimi, jota hän kantaa mukanaan ehkä koko elämänsä. Ennen raskautta se tuntui musertavalta vastuulta. Mitä jos lasta kiusattaisiin nimestä? Jos hän ei näyttäisikään siltä? Jos se tarkoittaisi jollain täysin vieraalla kielellä jotain todella tyhmää?

Toisilla on ollut lapsuudestaan asti lista nimistä, joita tahtoo antaa jälkeläisilleen. Minulla ei ole ollut. Olen pitänyt joitain nimiä kauniimpina kuin toisia, mutta mikään ei ole noussut ehdottomaksi suosikiksi.

Raskauden alusta asti pohdimme nimiä puolitosissamme. Pohdimme nimiä molemmille sukupuolille, mutta olimme yksimielisiä vain tyttöjen nimistä. Rakenneultran tyttölupauksen jälkeen mietintä taisi keskittyä vain nimiin, joita voi antaa kaksi x-kromosomia saaneelle lapselle.

Toisen etunimen päättäminen oli helppoa. Se on sama kuin raskausaikanani kuolleella mummollani.

Ensimmäinen nimikään ei loppujen lopuksi aiheuttanut suurta sotaa tai vaikeaa pohdintaa. Meillä oli kaksi vaihtoehtoa. Toinen oli tylsästi kalenterista bongattu, ja toinen taas jostain mieleen soimaan jäänyt, melko yleinen pikkutyttöjen nimi. Jossain vaiheessa viimeeksi mainittu tuntui kaikkein parhaalta, mutta odotuksen edetessä kalenterista bongattu alkoi kuulostaa juuri meidän vauvamme nimeltä.

Onko tämä nyt Se Nimi, kysyin mieheltä tytön ensiparkaisun jälkeen. Oli se. Hän näytti ja vaikutti tomeralta pikkutytöltä, juuri siltä, mitä nimestä voisi odottaa.

Nimeä emme salaillee missään vaiheessa. Toki kerroimme sen isovanhemmille ennen Facebookiin kaikille puolitutuille läjäyttämistä, mutta synnytyssalista poistumisen jälkeen ei tarvittu mitään vauvanimeä. Tyttöä ei kastettu, vaan sen sijaan pidimme hänelle tervetulojuhlan. Se kai vastaa nimiäisiä tai ristiäisiä, vaikka nimeä ei siellä enää tarvinnutkaan paljastaa.

Täällä blogissa taas nimi on pysynyt visusti salassa. Tahdon suojella tytön yksityisyyttä sen verran, etten kerro hänen oikeaa nimeään.

Jossain vaiheessa minusta tuntui, että totta kai haluaisin kertoa hänen nimensä. Onhan se maailman taatusti ihanin nimi! Kaikenlaisten vakoilijoiden pelko alkoi kuitenkin herätä. Päätimme, että täällä nimi saa olla salaisuus.

Tytöstä tai vauvasta puhuminen on alkanut tuntua persoonattomalta. Siispä ajattelin lanseerata bloginimen.



Saanko esitellä - olkoon hän blogimaailmassa Anselmiina. Sitä nimeä käytimme odotusaikana, ja sen pelkäsin hormonipäissäni kirjoittavani maistraatin papereihin. Se on tarpeeksi anonyymi ja ehkä hieman vitsikäskin toimimaan bloginimenä.

4 kommenttia:

  1. Me ollaan itse asiassa pohdittu tätä, kun meistä toinen kuuluu kirkkoon ja toinen ei. Itse en haluaisi järjestää ristiäisiä, mutta mies taas haluaa että esikoinen liitetään seurakunnan jäseneksi ja kastetaan. Ei kai tässä ole sitten vaihtoehtoa kuin antaa periksi? Vaikka me pohditaan tätä jo nyt hyvissä ajoin..

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tosi hyvä, että pohditte etukäteen. Olisin voinut liittää lapsen kirkkoon, jos mies olisi tahtonut. Ainahan kirkosta voi erota, jos haluaa - ja toisaalta voihan sinne liittyä, jos siltä tuntuu. Pidän ev.lut.kirkkoa kuitenkin aika neutraalina yhteisönä, johon mahtuu niin vanhoillislestadiolaiset kuin sukupuoltaan korjanneet kirkkoherratkin. Toisaalta ihan hyvä on olla ulkopuolellakin ;)

      Minua ärsyttää niiiin paljon "sai kasteessa nimen" -tyylinen puhe :D Kun ei siinä kasteessa nimeä saada, siinä liitetään seurakuntaan!

      Poista
  2. Me käytetään edelleenkin lapsesta lempinimeä, joka sillä oli raskausaikana, ja nyt monet meidän läheisistäkin on alkaneet käyttää sitä. Se ei edes ole mikään oikea nimi! :D Lapsi parka varmaan oppii kohta vaan tämän lempinimen, eikä tunnista oikeaa nimeään.

    Mulla on ihan sama fiilis sen suhteen, että toisaalta tekisi mieli kertoa nimi kaikille, sillä onhan se minun mielestäni maailman hienoin nimi, mutta toistaiseksi olen malttanut mieleni. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihana! :D Meillä lempinimi vaan jotenkin putosi pois oikean nimen tieltä. Josko se tosin nyt taas alkaisi elää...

      Poista