maanantai 7. heinäkuuta 2014

Kahdesta viivasta vauvaksi

Tasan vuosi sitten oli aurinkoinen sunnuntai. Olin ystävieni kanssa terassilla kuin ennenkin - paitsi join kokista. Oli vähän migreeni, sitä se helle teettää, selitin.

Olin aamulla tehnyt varmistuksen kahden päivän takaiselle positiiviselle raskaustestille. Ajattelin, että silloin saatu heikko positiivinen viiva saattoi olla karmaiseva virhe. Kai sellaisiakin voi sattua, järkeilin tyhmänä.

Piti siis varmistaa. Varmistustestiin oli tullut punainen viiva välittömästi. Se ei ollut haalean vaaleanpunainen, kuten ensimmäisessä testissä oli ollut. Ei jäänyt epäilysten varaan, olisiko pulla uunissa vai ei.

Se oli aika järkyttävää. Suorastaan se oli karmivaa. En ole luultavasti koskaan kokenut sellaista tunnekirjoa.

Olin aina halunnut lapsia, mutta olin kauhuissani. Miten nyt jo? Näin helposti? Mitä nyt?



Päässä risteli suuria ja pieniä kysymyksiä. Mitä muut sanovat, mitä kerron töissä, jos se menee kesken, jos se on vammainen, riittääkö rahat, mitä teen äitiysloman jälkeen, milloin äitiysloma alkaa, missä on neuvola, onko elämä pilalla, tuleeko minusta lihava, apua apua voi luoja eiiiii.

Toisaalta kaksi viivaa tuntui ihanalta ja helpottavalta. Kaikkein päälimmäisin tunne silti oli järkytys.

Tuntui, että kaikki muuttuisi.

Muutos ahdisti, joten oli tehtävä jotain. Aloitin tämän blogin.



Vuosi tuon käännekohdan jälkeen olen pian viisikuukautisen tytön äiti. Olen ollut suorastaan siirappisen onnellinen. Tuntuu, ettei mikään ole muuttunut kovin paljon - oikeasti on muuttunut, paljon.

Ei meillä vuosi sitten asunut tuollaista pikkutyyppiä. Vuosi sitten saatoin tuosta noin vaan lähteä terassille. Nyt sinne meneminen vaatisi järjestelyjä, mutta ei se haittaa.

Vuosi sitten olin töissä. Ajattelin olevani kunnon uraputkessa. Nyt päiväni kuluvat vauvaa hoitaen. Olen viihtynyt loistavasti. Ajattelin, että sanoisin nyt kaipaavani älyllisiä haasteita tai muuta yhtä ylevää.

Oikeastaan en kaipaa mihinkään tai mitään. Tässä juuri näin on hyvä.

Muutos on ollut ehdottoman myönteinen. En ehkä ole niin vapaa kuin aiemmin, mutta menetetyn vapauden tilalle olen saanut aimo annoksen rakkautta. Tunnesidettä omaan jälkeläiseen on vaikea selittää järjellä. Pikkutyypin takia voisi antaa mitä vain.


Älä nyt hyvä ihminen ole niin kauhuissasi, tahtoisin sanoa vuoden takaisille itselleni. Ihmiset ovat lisääntyneet aina. Omaan lapseen kiintyy, vaikka kaksi viivaa järkyttäisi. Kaikkeen sopeutuu. Siksi lasta odotetaan yhdeksän kuukautta.

Minulle riitti kahdeksan, mutta sen aikana sopeuduin suorastaan loistavasti ajatukseen äitiydestä.

2 kommenttia:

  1. Voiiih<3 Tämä kirjoitus voisi olla kokonaisuudessaan minun käsialaa. En ole koskaan kokenut niin lyhyessä ajassa niin paljon ikäviä ja pelonsekaisia tunteita kun sen positiivisen testin tehtyäni. Olin niin kauhuissani ja peloissani, keskustelin siitä ekalla neuvola käynnilläkin kun oli niin huono omatunto niistä tunteista ja neuvolantäti lohdutti sen olevan normaalia<3 Nyt kun luin tämän sun tekstin niin tuli ihan olo kun olisin juuri äsken kävellyt vessasta sen tikun kanssa, hui että! :D Siirappisen onnellinen, se on kuitenkin se mitä noiden kamalien tunteiden jälkeen olen ollut, elänyt niin vaaleanpunaisessa hattarassa ettei hyvä tosikaan ja kyllä, tekisin tämän myös uudelleen :) Mutta ai että mikä muutoskohta elämässä voi olla yhdellä (tai kolmella) muovitikulla :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuntuu, että tietoisuus raskaudesta oli suurempi muutos kuin vauvan syntymä. Eihän silloin testin jälkeen ollut edes mitään kunnon oireita ja tavallaan elämä oli samanlaista kuin ennenkin, mutta kun tiesi, että kaikki muuttuu... se oli vähän karmaisevaa!

      Minullakin oli hieman huono omatunto ajatuksistani. Sitten oon kyllä huomannut, että raskaustestistä järkyttyminen on ihan tavallista, paljon yleisempää kuin olisin luullut. Mekin on pohdiskeltu samanlaisia juttua ihan samaan aikaan, hassua :D Oonkin välillä vitsaillut, että minulla oli selkeästi vauvan syntymää edeltävä baby blues.

      Poista