torstai 31. heinäkuuta 2014

Palautuminen aikaan ennen raskautta

Vartalon palautuminen vauvamatkasta huoletti minua ennen synnytystä. Lehdissä jauhetaan raskauskiloista, ja aina laihdutusohjelmissa on joku ylipainon kanssa rimpuileva mamma. Jännitin, miten minulle kävisi.

Raskauden jälkeen voi näyttää ihan hyvältä ja olla tyytyväinen itseensä. On harmi, ettei kukaan kertonut minulle sitä vuosi sitten. Silloin mietin, millaiselta äidiltä näyttäisin.

No, en minä nyt niin erilaiselta näytä, eikä synnytyksestä toipuminen vienyt kauaa.

Lapsen saaminen ei automaattisesti pilaa vartaloa. Synnyttänyt voi olla varsinainen fitnesskissa, ja synnyttämätön voi muistuttaa pullataikinaa. Mielenkiintoisempi kysymys on, onko sillä mitään väliä.

Kun synnytyksestä oli kulunut kaksi kuukautta
Synnyttäminen kuukauden etuajassa luultavasti helpotti sekä synnyttämistä että palautumista. Vatsa eikä vauva eivät ehtineet kasvaa huippulukemiin. Synnytys oli helppo. Vauva oli hyvässä tarjonnassa, ja kaikki eteni sopivaa vauhtia. Sain muutaman pinnallisen tikin, joissa tuntui lievää kiristystä ehkä muutaman viikon.

Synnytyksen jälkeen kaikki kyselivät, tarvitsenko särkylääkkeitä. Ihmettelin sitä. Ei minua sattunut mihinkään. Toki kohtu jälkisupisteli ja tuntui siltä, että jotain on puskettu ulos. Kipu ei ollut kovaa, ja sen kesti hyvin ilman lääkkeitä.

Anoppi kysyi, miten pystyn istumaan kovalla tuolilla enkä renkaan päällä. Siis minkä päällä...?, kummastelin. Näin on ihan hyvä.

En tiedä, tahtooko kukaan kuulla lantionpohjani palautumisesta. Kerrotaan silti, että kai se ihan kunnossa on. En ainakaan ole kärsinyt minkään karkailusta missään vaiheessa.

Maha tänään. Synnytyksestä on 5,5 kuukautta, ja viimeisistä vatsalihastreeneistä on vierähtänyt liki vuosi.
Raskausarpia ei jäänyt muistoksi, vaikka murrosiän kiivaasta kasvusta on jäänyt selkääni ja reisiini haaleat jäljet. Rasvasin alkuraskaudesta asti mahaani iltaisin kookosöljyllä. En tiedä, onko sillä yhteyttä arvettomuuteen. Ehkä perimäkin vaikuttaa, sillä äidilläni ei ole yhdestäkään raskaudesta ainuttakaan arpea.

Lähdin synnyttämään noin seitsemisen kiloa normaalipainoani suurempana, ja palasin kotiin suunnilleen saman painoisena kuin ennen raskautta. Nyt olen keventynyt tuosta jo pari kiloa, mistä ei voi kiittää mitään muuta kuin imetystä. Ilmeisesti kuulun niihin, joiden painoa maidon tuottaminen laskee. Saisinkohan imettää Anselmiinaa vaikka kouluikään asti?

Olen suunnilleen saanut entisen vaatevalikoimani takaisin käyttöön, vaikka imetys rajoittaa hieman pukeutumista. Lantioni on ehkä aavistuksen leveämpi kuin aiemmin. Äitiyshousuja käytin varmaan jopa pari kuukautta synnytyksen jälkeen. Maha palautui nopeasti, mutta lantion kutistuminen oli hitaahkoa. Rinnat eivät ole suurentuneet radikaalisti, mutta eivät ne ihan yhtä pientä kokoa ole kuin ennen raskautumista.

Joillakuilla suurenee jalka raskausaikana, mutta minulla se on pysynyt yhtä pienenä kuin ennenkin. Elättelin toiveita siitä, että koon 35-36 räpyläni olisi viimein aikuistunut. Voin kertoa, ettei kenkäostoksilla ole aina helppoa.

Liikunta on ollut aika retuperällä synnytyksen jälkeen. Lapsivedenmenoa edeltävänä päivänä olin vielä ollut kuntosalilla, mutta nyt treenini ovat olleet satunnaista kuntosaleilua, uimista ja juoksemista. Mitään rankkoja treenejä en ole tehnyt eikä ole oikein mitään rutiiniakaan.

Ehkä pitäisi ottaa säännöllinen treenaus taas tavaksi. Olen nimittäin paljon hauskempi ihminen, kun olen päässyt liikkumaan. Pitää myöntää, että toki reisien kiinteytyminen ja mahan litistyminen ovat ihan mukavia oheisilmiöitä.

Vartalostani kyllä näkyy, että ruumiilliset huvit ovat jääneet. Ei se enää synnytyksen syy ole, vaan muuttuneessa elämäntilanteessa pitäisi raivata tilaa omille harrastuksille.

Toisaalta tässä vaiheessa ehkä pitääkin vielä olla rennohkosti. Huomasin, että vatsalihakseni palautuivat vasta joskus Anselmiinan ollessa viisi kuukautta. En ole vieläkään uskaltanut treenata suoria vatsalihaksia, mutta syviä olen yrittänyt herätellä.


Fitnesskissalta en näyttänyt ennen raskautta, enkä muuttunut sellaiseksi synnyttämällä. Olen ihan tyytyväinen itseeni, kuten olin ennen raskauttakin. Aina voisi jostain nipistää ja johonkin lisätä, mutta tässä vartalossa minut laitettiin elämään. Elämä muokkaa sitä. Siihen jää jälkiä kaikenlaisesta, muustakin kuin raskaudesta. Elämä näkyy ja saa näkyä.

tiistai 29. heinäkuuta 2014

Byää, mikä itkutoleranssi



Vauvan itku saattaa olla kestämätöntä. Sen olen tajunnut nyt, kun olen ollut melkein puoli vuotta äiti.

Ennen Anselmiinaa vauvan itku oli minulle jokseenkin samantekevää. Eihän parkumista mielellään kuunnellut, mutta ei se erityisemmin riipinyt. Ehkä se vähän vaan ärsytti.

Oman lapsen itkun kuunteleminen tekee minusta kärsimättömän leijonaemon. En osaa ajatella kuin nyt se itkee nyt se itkee nyt se itkee apua apua en kestä. Itku kuristaa minunkin kurkkuani ja tuntuu painona sydänalassa.

Jostain syystä toisten kommentit Anselmiinan itkusta saavat minut kiehahtamaan. Kylläpä Anselmiina nyt itkee, totesi joku joskus. Voi luoja, miten se ärsytti. Ai itkee vai? Oi miten osuva huomio!

Kaikkein pahinta vauvan itku on silloin, kun ei osaa tai voi auttaa. Siksi muistelen kauhulla moninaisia kertoja, kun vaunuissaan uinuva Anselmiina on herännyt ja tahtonut kärryistään pois hetinythetiheti. Minä tietenkin kannan silloin kahta kauppakassia ja yritän lykkiä vaunuja toisella kädellä.


Joskus Anselmiina on puhjennut parkuun, kun olen yrittänyt maksaa kaupan kassalla. Ihmettelen, että olen saanut ostokset maksettua ja pakattua. Sopii kummastella myös sitä, etten ole hukannut niin luotto- kuin bonuskorttianikaan. En voi keskittyä mihinkään enkä osaa ajatella muuta kuin lapseni hätää.


Itkuiseksi yksilöksi Anselmiinaa ei voi kuvailla edes pahalla tahdolla. Hän on elämänsä aikana itkenyt tauotta parina iltana, jotka ovat yllättäen rokotusten jälkeen. Usein itku helpottaa, kun hän pääsee syliin, saa maitoa tai saa tehtyä läjän vaippaansa. Parun syyt eivät tavallisesti ole mysteerejä.

Olisin todella huono koliikkivauvan vanhempi. Voisin taivastella, kuinka he jaksavat  ja kestävät - ei kai heillä ole vaihtoehtoja.

Alhainen itkutoleranssini hävettää ja inhottaa minua. Ei vauva kiusallaan huuda. Ei hänellä ole muuta kommunikointikeinoa. Ei osaa kertoa, että litimärkä vaippa aiheuttaa kehnon olon.

Jos vauvalla on vaikeaa, on äidilläkin. Se taitaa olla luonnon keino turvata jälkeläisen henkiinjääminen.

sunnuntai 27. heinäkuuta 2014

Kaikkea tietää, kun bloggaa

Lueskelin huvikseni blogini arkistoa. Siellä oli hauskoja, osin jo unohtuneita yksityiskohtia.

En tiedä, muistaisinko ilman bloggaamista esimerkiksi sitä, että


  • Raskausaikana oksensin ensimmäisen kerran perjantaina 19.7.2013
  • Raskausviikko 10+0 oli tiistaina 13.8.2013. Silloin kävin seerumiseulan verikokeessa.
  • Anselmiinan sydänäänet kuuluivat neuvolalääkärissä ensimmäisen kerran raskausviikolla 11+6
  • Suunnittelin hankkivani Mutsy-merkkiset vaunut - missähän niitäkin olisi myyty...

  • Raskausviikolla 31+6 sf-mittani oli 29
  • Haimme vaunut sunnuntaina 19.1.2014
  • Kävin viimeisen kerran neuvolassa raskausviikolla 34+0 
  • Anselmiina kärsi masuvaivoista elämänsä kolmannella viikolla eli joskus maaliskuun 2014 alussa
  • Hän sai Kela-korttinsa perjantaina 4.4.2014


  • Jälkitarkastukseni oli tasan kaksi kuukautta synnytyksen jälkeen perjantaina 11.4.2014
  • Anselmiina oli kaksikuukautisena 3900 g ja 54,5 cm
  • Kolmekuukautisena hän ihmetteli oikeaa nyrkkiään ja kääntyili kyljelleen
Kaikkea sitä kirjoitteleekin. Toki kerron täällä elämästäni suunnilleen pienen murto-osan, mutta on hauska välillä palata menneseen selailemalla blogin arkistoa.

Yksi huomio hieman huvitti. Muistan tapahtumat raskausajalta melkein paremmin kuin Anselmiinan ensimmäisistä kuukausista, vaikka luonnollisesti ensin mainitusta on pidempi aika. Mielestäni olen ollut erittäin hyvinnukkunut ja selväpäinen äiti, mutta ehkä minäkään en ole ollut äitiysdementialle immuuni.

lauantai 26. heinäkuuta 2014

Istu ja syö, puolivuotias

Eikö se vieläkään syö kakkua? Eikö sitä vieläkään saa istuttaa?

Joskus menneinä vuosikymmeninä lapsiaan kasvattaneilla on 2010-luvulla vanhemmaksi tulleen näkökulmasta hassuja kysymyksiä. En aivan kauheasti ole provosoitunut noista kysymyksistä,  enkä onneksi ole kuullut niitä kovin paljon.

Silti pitää myöntää, että välillä ihan vähän huvittaa ja ärsyttää. Pitäisikö vajaa puolivuotiaalla olla kiire syödä rasva-sokerimoskaa? Luulen, että länsimaalainen ehtii mättää sitä napaansa kyllästymiseen asti.
Varmaan hän ehtii istuakin ihan liikaa. Istumisen vaaroista on viime aikoina puhuttu paljon, ja vähintään yhtä vaarallista lienee liian varhain istuminen.

Nykyisin suositellaan tekemään niin ja näin, olen vastannut ystävällisesti. Nyt vielä Anselmiina punkee istumaan sylissä ja on maistanut bataattia, perunaa ja banaania. Ehkä istumaharjoitteluun saa luvan muutaman viikon kuluttua puolivuotisneuvolassa tai sitten ei. Kaikki ajallaan.

tiistai 22. heinäkuuta 2014

Äitiysmusiikkia: Mestaripiirros

Reilu vuosi sitten kävelin töistä kotiin ja kuuntelin radiota. Olo oli alkuraskausmaisen heikko ja ajatukset myllersivät. Kuuntelin puhelimen radiota.


Sinä päivänä, kun luoja teki sinut
Hän ei muuta tehnytkään
Heräs aikaisin, otti kynän käteen
Rupes siinä piirtämään

Siellä soi Egotripin versio Anna Puun Mestaripiirros-kappaleesta. Olin toki kuullut sen jo vuosia sitten alkuperäisen artistin esittämänä. Silloin se ei herättänyt kummempia tunteita, vaan lähinnä tuntui turhalta lässytykseltä.

Nyt kolahti.

Se kuva oli kaunis
Oi, ihme suorastaan
Muodon jumalaisen sai
Kuvan viereen hän merkkas ettei suhun
Päde kuolevaisten lait

Mahassani kasvava pienen pieni, ehkä juuri sikiövaiheen saavuttanut ötökkä alkoi tuntua omalta persoonaltaan. Hän oli vielä vieras, mutta halusin tutustua häneen.

Ennen kaikkea hän tuntui pieneltä ihmeeltä, jota minä halusin varjella. Mietin, että pientä mestaripiirrostahan minä tässä kasvatan.

Raskaus ei tuntunut enää niin pelottavalta. Kappaleen kuuntelu ei ollut varsinainen käännekohta, mutta se teki kaikesta entistä konkreettisempaa.

Niille jotka yhä epäilevät luojaa
Sanon vastaukseksi vain
Että jos he edes kerran näkis sinut
Kaikki rupeis uskomaan

Mestaripiirros liikuttaa edelleen, vaikka mystinen sikiö on kasvanut oikeaksi ihmiseksi. Nyt kappale kuvaa ehdotonta rakkautta. Se kertoo siitä, kuinka täydelliseltä oma jälkeläinen tuntuu. Ei meistä ketään voi sanoa täydelliseksi, mutta minulle hän on täydellinen, juuri tuollaisena. Hän on todellinen mestaripiirros.


(En ole kovin musikaalinen ihminen, mutta ajattelin jakaa muutamia lauluja blogini aihepiiristä. :))

sunnuntai 20. heinäkuuta 2014

Hyvä äiti tekee sitä ja tätä

Olet hyvä äiti!, on minua välillä tsempattu. Se tuntuu hieman hassulta. Älkää tajutko väärin - jokaisen pitää saada kehuja.

En vaan ole koskaan ajatellut, etten olisi hyvä äiti. En koe, että olisin huono.

Älkää tajutko sitäkään väärin. En oikeastaan ole uhrannut kovin montaa ajatusta sille, millaisia hyvät ja huonot äidit ovat.


Hyvä äiti on mahdollisimman pitkään kotona, haastettiin Vauva-lehden leikkimielisessä raskauskyselyssä pohtimaan.  Hyvästä äitiydestä puhutaessa mainitaan joskus imetys, perhepeti, kestovaipat, kantoliinat, mitä näitä nyt on.

Jos on pakko miettiä hyvää äitiyttä, ei sitä mielestäni ratkaise mitkään vaipat tai nukkumisjärjestelyt. Ne ovat aika pieniä yksityiskohtia.

Meillä kestovaippaillaan osittain, ja imetän soseiden maistelun ohella. Anselmiina nukkuu joka yö ainakin jossain vaiheessa sängyssämme.

Ne valinnat ovat meille sopivia. Niillä kaikki voivat hyvin, eikä vanhemmuus tunnu uhrautumiselta tai suorittamiselta.

Ilmeisesti meille sopivat ratkaisut ovat niitä, joilla jotkut jakavat hyvä äiti -pisteitä. Ilmeisesti saisin niitä vain osittain.

Huonoksi äidiksi tuskin kuvaisin itseäni, vaikka Anselmiina saisi korviketta ja käyttäisi pelkkiä kertakäyttövaippoja. Luultavasti meillä olisi hyvä syy käyttää niitä, eikä kenelläkään olisi oikeutta arvioida syytämme. Ehkä lastensuojelun ammattilaiset voisivat pohtia elämäämme, jos olisi tarvetta.

Jos hyvä äiti on pakko määritellä, sanoisin hyvän äidin - ja isän - vastaavan johdonmukaisesti lapsen tarpeisiin. Hyvä vanhempi tekee parhaansa niissä olosuhteissa, joissa on.

Luulen nimittäin, että henkisesti terve vahempi tekee kaikkensa saadakseen jälkeläisensä täyspäiseksi kansalaiseksi. Se on pitkä ja monimuotoinen matka, jossa vaippamerkit ovat pienen pieni sivujuonne.

Kokemus vanhemmuudesta muuttuu lapsen kasvaessa. Nyt on tietenkin helppo sanoa olevansa hyvä äiti, kun saa yhteiskunnan tukemana kasvattaa viisikuukautista kotona.

Murrosikäisen kanssa on taatusti erilaiset haasteet. Ehkä ilotkin ovat erilaiset, mahdollisesti jopa suuremmat.

torstai 17. heinäkuuta 2014

Bataattia poskeen

Pikkuvauvani ei ole enää pelkästään maitovauva. Kokkailin tänään ensimmäistä kertaa koko perheelle. Minulle ja miehelle tein kikhernepataa, ja Anselmiina sai bataattisosetta.

Keitetty ja soseutettu bataatti, hieman keitinvettä ja äidinmaitoa oli himpun verran reilu viisikuukautisen vauvani ensimmäinen ateria. Hyvin maistui. Aluksi Anselmiinan ilme oli epäluuloinen, mutta lopuksi hän nuoleskeli oranssia mössöä ruokalapultaan.

Puolenvuoden täysimetys oli haaveeni ja tavoitteeni joskus. Näin jo sieluni silmillä Anselmiinan puolivuotispäivän, jolloin hän saisi ensimmäisen kiinteän ateriansa.

Se päivä oli tänään, kolme viikkoa etuajassa. En tiedä, onko viikoilla varsinaisesti tässä vaiheessa väliä. Tosiasia on silti se, että lapsellani on aika paha allergiariski. Anselmiinalla on hieman atooppinen iho. Atopiasta kärsivillä on 50 % todennäköisyys potea allergiaa. Siihen voi ynnätä sukurasitteen, sillä minä olen hengenvaarallisen allerginen kalalle ja ainakin lievästi allerginen eläinpölylle.

Kun aloitamme kiinteät ruuat ainakin hieman puolta vuotta aiemmin, uusia ruokia ja reaktioita ei tarvitse testata pikavauhtia.

Muutenkin tämä taisi olla otollinen aika. Anselmiina on koko ajan entistä kiinnostuneempi ruuasta. Kun hän on sylissä, pitää siirtää ruokalautaset kauas. Porkkanaraasteeni on ainakin saanut kyytiä, ja melkein jäätelökin on viety kädestä. Anselmiina tarttuu kaikkeen, ja kaikki menee suuhun.


Aiotko tehdä soseet itse vai ostatko kaupasta, on moni kysynyt. Kysymyksen mustavalkoisuus hämmästyttää hieman. Varmaan meillä nimittäin syödään niin kaupan pöperöitä kuin itse keiteltyjä ja muussattuja ruokia. Pitää myöntää, että hieman karsastan valmissoseita. En itsekään syö mielelläni eineksiä, sillä aika harvan valmiina myytävän tuotteen hinta-laatusuhde on mieleeni. Eipä niiden syömiseen silti kuole, joten toisinaan saatan valita lapselleni purkkiversion.

Sitä mietitään myöhemmin. Nyt pakastin on täynnä bataattisosetta, ja ehkä seuraavana maisteluvuorossa on porkkana. Ihanat herkut odottavat!

perjantai 11. heinäkuuta 2014

Vauvan viisikuukautiskatsaus


Tasan viisi kuukautta sitten pieni vauvamme oli juuri saapunut maailmaan. On siis taas Anselmiinan kuukausikatsauksen aika.

Tänään katselin neuvolassa pienen pieniä vauvoja.  Mietin, että minullakin on joitain kuukausia sitten ollut sellainen. Onpa hän kasvanut, ohi kulkenut tuttu terveydenhoitaja totesi.

Onhan hän kasvanut. Nyt paino oli 6400 grammaa ja pituus 61,5 cm. Se ei ole huimaava koko, mutta massaa on taas tullut kuukaudessa liki kilo.

Ei siis ole kiirettä aloittaa kiinteitä. Kuukausihan niiden suosituksen mukaiseen aloittamiseen toki on, mutta ei tarvitse alkaa keitellä soseita juuri tässä nyt heti äkkiä.



Kääntyily, kirkuminen ja kaikkeen tarttuminen sekä kaiken suuhun laittaminen tuntuvat nyt olevan Anselmiinan lempijuttuja. Helistimen heiluttaminen on hauskaa, joskaan se ei heilu mitenkään pienesti ja sievästi.

Juttua ja ääntä riittää. Toisina päivinä pärisyttely on hauskaa, kun taas toisina päivinä kiljutaan niin ilosta kuin surusta ja kaikista niiden välillä olevista tunteista.

Viiden kuukauden rokotukset annettiin tänään eli rota suuhun ja kaksi piikkiä reisiin. Piikit toki itkettivät Anselmiina ja surettivat äitiä. Tänään on ollut tavallista runsaampaa pulauttelua, mikä on varmaan rotan syytä. Muuta ei rokotteista ole oikeastaan tullut. Onneksi.

Tämän päiväistä lukuunottamatta pulauttelu alkoi vähentyä reilu kuukausi sitten. Se helpottaa pukeutumista, kun ei tarvitse vaihtaa vaatteita jatkuvasti tai käyttää kaulureita.

Kuolaa tosin valuu senkin edestä. Vielä ei ole hampaita puhjennut, mutta alaikenessä on lupaavaa turvotusta.

Vaatekoko on nyt kaikkea 56 ja 68 väliltä. Pääasiassa yläosat ovat kokoa 62, kun taas housut saavat - naiselliseen tapaan - olla hieman sitä pienemmät.

Päivällä kotona käytämme kestovaippoja, mutta yleensä kyläillessä ja öisin turvaudumme kertakäyttöisiin. Niistä käytämme kokoa 3.

Kyläilyjä on kertynyt viime aikoina, koska olemme löytäneet paljon uusia äiti- ja vauvakavereita. Mikäs tässä kesää äitiyslomaillessa siis, kun mieskin on vielä muutaman viikon lomalla. Tämä on melkein kuin lomaa itsellekin. Hieman on erilaista kuin vuosi sitten kärsitty järkyttävä pahoinvointi tai sitä edeltäneet työkesät.

maanantai 7. heinäkuuta 2014

Kahdesta viivasta vauvaksi

Tasan vuosi sitten oli aurinkoinen sunnuntai. Olin ystävieni kanssa terassilla kuin ennenkin - paitsi join kokista. Oli vähän migreeni, sitä se helle teettää, selitin.

Olin aamulla tehnyt varmistuksen kahden päivän takaiselle positiiviselle raskaustestille. Ajattelin, että silloin saatu heikko positiivinen viiva saattoi olla karmaiseva virhe. Kai sellaisiakin voi sattua, järkeilin tyhmänä.

Piti siis varmistaa. Varmistustestiin oli tullut punainen viiva välittömästi. Se ei ollut haalean vaaleanpunainen, kuten ensimmäisessä testissä oli ollut. Ei jäänyt epäilysten varaan, olisiko pulla uunissa vai ei.

Se oli aika järkyttävää. Suorastaan se oli karmivaa. En ole luultavasti koskaan kokenut sellaista tunnekirjoa.

Olin aina halunnut lapsia, mutta olin kauhuissani. Miten nyt jo? Näin helposti? Mitä nyt?



Päässä risteli suuria ja pieniä kysymyksiä. Mitä muut sanovat, mitä kerron töissä, jos se menee kesken, jos se on vammainen, riittääkö rahat, mitä teen äitiysloman jälkeen, milloin äitiysloma alkaa, missä on neuvola, onko elämä pilalla, tuleeko minusta lihava, apua apua voi luoja eiiiii.

Toisaalta kaksi viivaa tuntui ihanalta ja helpottavalta. Kaikkein päälimmäisin tunne silti oli järkytys.

Tuntui, että kaikki muuttuisi.

Muutos ahdisti, joten oli tehtävä jotain. Aloitin tämän blogin.



Vuosi tuon käännekohdan jälkeen olen pian viisikuukautisen tytön äiti. Olen ollut suorastaan siirappisen onnellinen. Tuntuu, ettei mikään ole muuttunut kovin paljon - oikeasti on muuttunut, paljon.

Ei meillä vuosi sitten asunut tuollaista pikkutyyppiä. Vuosi sitten saatoin tuosta noin vaan lähteä terassille. Nyt sinne meneminen vaatisi järjestelyjä, mutta ei se haittaa.

Vuosi sitten olin töissä. Ajattelin olevani kunnon uraputkessa. Nyt päiväni kuluvat vauvaa hoitaen. Olen viihtynyt loistavasti. Ajattelin, että sanoisin nyt kaipaavani älyllisiä haasteita tai muuta yhtä ylevää.

Oikeastaan en kaipaa mihinkään tai mitään. Tässä juuri näin on hyvä.

Muutos on ollut ehdottoman myönteinen. En ehkä ole niin vapaa kuin aiemmin, mutta menetetyn vapauden tilalle olen saanut aimo annoksen rakkautta. Tunnesidettä omaan jälkeläiseen on vaikea selittää järjellä. Pikkutyypin takia voisi antaa mitä vain.


Älä nyt hyvä ihminen ole niin kauhuissasi, tahtoisin sanoa vuoden takaisille itselleni. Ihmiset ovat lisääntyneet aina. Omaan lapseen kiintyy, vaikka kaksi viivaa järkyttäisi. Kaikkeen sopeutuu. Siksi lasta odotetaan yhdeksän kuukautta.

Minulle riitti kahdeksan, mutta sen aikana sopeuduin suorastaan loistavasti ajatukseen äitiydestä.

sunnuntai 6. heinäkuuta 2014

Vähän isompi vauva

Lähijunassa Anselmiina kiljui vaunuissaan ja heilutti itse helistintään. Vieressä oli äiti vauvan ja pikkupojan kanssa.

- Toinen vauva heiluttaa itse helistintä, poika sanoi.
- Niin, se on isompi vauva kuin meillä. Meidän vauva vaan nukkuu. Se ei vielä osaa heiluttaa itse, äiti vastasi.
- Meillä on pieni vauva.
- On, meidän vauva onkin vielä paljon pienempi kuin tuo vauva.


Vauvan kasvua on joskus vaikea tajuta. Hän ei ole enää pieni vastasyntynyt, vaan nyt hän on jo hampaita tekevä höpöttelijä. Kieli ei vielä ole yhteinen.

Kun viime keväänä tapasin viisikuukautisia vauvoja, he tuntuivat kauhean vanhoilta. Ensi perjantaina minun vauvaani ei voi enää kutsua neljäkuukautiseksi.

Olen minä toki huomannut, ettei vauva ole enää ihan pieni. Nyt sille ikään kuin tuli varmistus, kun joku muu sanoi sanoi sen.

Niin no. Ei kai sitä aina voi olla kaikkein pienin. Onneks minulla on vielä aika vauvamainen vauva.

torstai 3. heinäkuuta 2014

Nimeämisiä

Lapselle annetaan nimi, jota hän kantaa mukanaan ehkä koko elämänsä. Ennen raskautta se tuntui musertavalta vastuulta. Mitä jos lasta kiusattaisiin nimestä? Jos hän ei näyttäisikään siltä? Jos se tarkoittaisi jollain täysin vieraalla kielellä jotain todella tyhmää?

Toisilla on ollut lapsuudestaan asti lista nimistä, joita tahtoo antaa jälkeläisilleen. Minulla ei ole ollut. Olen pitänyt joitain nimiä kauniimpina kuin toisia, mutta mikään ei ole noussut ehdottomaksi suosikiksi.

Raskauden alusta asti pohdimme nimiä puolitosissamme. Pohdimme nimiä molemmille sukupuolille, mutta olimme yksimielisiä vain tyttöjen nimistä. Rakenneultran tyttölupauksen jälkeen mietintä taisi keskittyä vain nimiin, joita voi antaa kaksi x-kromosomia saaneelle lapselle.

Toisen etunimen päättäminen oli helppoa. Se on sama kuin raskausaikanani kuolleella mummollani.

Ensimmäinen nimikään ei loppujen lopuksi aiheuttanut suurta sotaa tai vaikeaa pohdintaa. Meillä oli kaksi vaihtoehtoa. Toinen oli tylsästi kalenterista bongattu, ja toinen taas jostain mieleen soimaan jäänyt, melko yleinen pikkutyttöjen nimi. Jossain vaiheessa viimeeksi mainittu tuntui kaikkein parhaalta, mutta odotuksen edetessä kalenterista bongattu alkoi kuulostaa juuri meidän vauvamme nimeltä.

Onko tämä nyt Se Nimi, kysyin mieheltä tytön ensiparkaisun jälkeen. Oli se. Hän näytti ja vaikutti tomeralta pikkutytöltä, juuri siltä, mitä nimestä voisi odottaa.

Nimeä emme salaillee missään vaiheessa. Toki kerroimme sen isovanhemmille ennen Facebookiin kaikille puolitutuille läjäyttämistä, mutta synnytyssalista poistumisen jälkeen ei tarvittu mitään vauvanimeä. Tyttöä ei kastettu, vaan sen sijaan pidimme hänelle tervetulojuhlan. Se kai vastaa nimiäisiä tai ristiäisiä, vaikka nimeä ei siellä enää tarvinnutkaan paljastaa.

Täällä blogissa taas nimi on pysynyt visusti salassa. Tahdon suojella tytön yksityisyyttä sen verran, etten kerro hänen oikeaa nimeään.

Jossain vaiheessa minusta tuntui, että totta kai haluaisin kertoa hänen nimensä. Onhan se maailman taatusti ihanin nimi! Kaikenlaisten vakoilijoiden pelko alkoi kuitenkin herätä. Päätimme, että täällä nimi saa olla salaisuus.

Tytöstä tai vauvasta puhuminen on alkanut tuntua persoonattomalta. Siispä ajattelin lanseerata bloginimen.



Saanko esitellä - olkoon hän blogimaailmassa Anselmiina. Sitä nimeä käytimme odotusaikana, ja sen pelkäsin hormonipäissäni kirjoittavani maistraatin papereihin. Se on tarpeeksi anonyymi ja ehkä hieman vitsikäskin toimimaan bloginimenä.