keskiviikko 23. huhtikuuta 2014

Blues ja muut soivat mielialat

Raskaus oli mielestäni yhdeksän kuukauden PMS, joskin ehdin nauttia siitä vain kahdeksan kuukautta. Olin aika herkkä niin suuttumaan, itkemään kuin riemuitsemaankin. Hormonimyrsky ja uusi elämäntilanne koettelivat mielialoja.

Koettelemukset eivät toki pääty synnytykseen. Joillakuilla ne taitavat vasta alkaa siitä. Baby bluesiksi nimitetään lapsen maailmaantulon jälkeistä mielialojen heittelyä ja alakuloisuutta. Ei ole salaisuus, että tuore äiti voi olla varsin herkkä.

Meidän vauva-arjessamme ei ole soinut blues, olen usein sanonut. Olen ollut koko ajan onnellinen enkä ole missään vaiheessa kokenut vauva-aikaa raskaaksi. Sen sijaan minusta tämä kaikki on ollut varsin ihanaa.

Mutta mutta...



Pitää myöntää, että en ole ollut ihan oma itseni. Pinnani on todella paljon lyhyempi kuin normaalisti. Koen tunteita, joiden suuruus on ollut minulle aiemmin täysin vierasta.

Minusta on tullut suorastaan yliempaattinen. Olen toki jo aiemmin osannut mielestäni asettua hyvin toisen asemaan, mutta nyt myötäelän erittäin vahvasti.

Mietin, miten kaikki ovat joskus olleet samanlaisia vauvoja kuin meidän tyttö. Kaikki ovat olleet pieniä, avuttomia ja viattomia. Sitten jokin on mennyt pieleen, ja heistä on tullut, noh, outoja ja inhottavia. Välillä oikein itkettää, kun ajattelee, miten suurinkin idiootti on ollut pienen pieni vauva.

Etenkin lasten kokema epäoikeudenmukaisuus kuohuttaa. Jos joku tulisi pyytämään minua kuukausilahjoittajaksi mille tahansa kärsiville lapsille, suostuisin varmaan oitis antamaan koko omaisuuteni.

Kaikesta herkkyydestä huolimatta kaikkein pahin alakulo tuntuu silti pysyneen poissa. Moni oli kertonut, että ensimmäiset päivät vauvan kanssa voivat olla itkuisia. Moni kertoi jopa katuneensa vauvaa ja halunneensa palauttaa tämän.

Olin varautunut näihin tuntemuksiin, mutta yllättäen olen ollut ihan iloinen. Se on tietysti helppoa, koska kaikki on ollut melko mallillaan. Toki joskus on huonoja päiviä ja hieman huonosti nukuttaja öitäkin, mutta suuret vastoinkäymiset ovat pysyneet poissa. Tässä vaiheessa pitää koputtaa puuta.

Huoli vauvasta on sen sijaan läsnä, vaikka mitään syytä ei olisi. Olen aika monta iltaa viettänyt googletellen kaikenlaisia oireita. Olen esimerkiksi etsinyt tietoa siitä, ovatko vauvan kirkkaat silmät oire jostakin. Niin. Tätä en ehkä kommentoi enempää.

Yritän muistuttaa itseäni, että mieli tasaantuu ajallaan. Ehkä kaikki ei ole hyppivien hormonien syytä. Äidiksi tulo on valtava muutos, ja huoli lapsesta taitaa jatkua ... aina.

8 kommenttia:

  1. Täällä hyvin samoja aatoksia :) Kaikki on pääpiirteittäin sitä hattaraa, vaikka meilläkin huonosti nukuttuja öitä ja itkuisia iltoja on koettu. Pinnani on järjettömän lyhyt ja kaikki mielialat menevät ihan "nollasta sataan" :D Itkuisuutta koin ainoastaan parina ekana päivänä synnytyksen jälkeen, mutta en blues meiningeissä vaan lähinnä miten jotain voi rakastaa näin paljon tai en ikinä halua että kasvat isoksi -tyyppisesti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eipä ole tylsiä päiviä, kun kaikki tunteet ovat aina ääripäistä... :D

      Poista
  2. Hyviä ja avartavia ajatuksia. Täällä pian astutaan samaan laivaan mukaan, kun pääsen jännittämään vauvan kasvua ja kehitystä päivä päivältä..

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Iik, en kestä, kun niin moni blogituttu on ihan viimeisillään raskaana :) Täällä ihan jännitän kaikkien puolesta ja käyn usein tarkistamassa, onkohan vauvoja syntynyt :D

      Poista
  3. Hieman vauva-aikaan etäisyyttä saaneena, lapseni kun ovat jo isompia, tulin lukemaan tänne tuntemuksia mielenkiinnosta. Kuulostaa tutulta.

    Minut yllätti myös tunteiden suuruus. Ennen raskautta olin "älykkö", ja muistaakseni en yleensä ainakaan itkenyt missään, sitten oman vauvaiän. Yhtäkkiä tuli täysiä romahduksia ja herkistymistä. Minut yllätti myös se, kuinka fyysisesti vauvan itku tuntuu omassa kehossa. Vatsanpohjaa vääntää ja kurkkua kuristaa, kunnes itkun saa tyynnytettyä pois. Puutalobaby -blogissa äiti kirjoitti hyvin, että kun vauva itkee, hän ei pysty puhumaan miehelleen rauhallisesti, vaan tiuskaisee tosi herkästi, koska itku on niin hälytystila, että häneltä loppuvat resurssit kommunikoinnissa.

    Uskoisin että tunteet ovat tarkoituksenmukaisia, että ne auttavat mukaumaan vauvan tunteisiin. Minusta erityisen mielenkiintoista on ollut jälkikäteen kuulla kuinka voimakkaasti tuoreet äidit (ja isät) kokevat ensimmäisen automatkan kotiin synnäriltä. Moni kertoo kuinka tuntuu kuin olisi jossain eläimellisessä maailmassa, jossa autot ovat lähes dinosauruksia ja rekat ovat vaarassa ajaa päin, ja kuinka liikennevaloissa pelkää että kukaa ei pysähdy. Tavallaan tarkoituksenmukaista, mutta erittäin jännää että aivot noin yks kaks muuttavat toimintaansa.

    Minut yllätti muutama kuukausi vauvan syntymän jälkeen myös eräs toinen asia. En ollut millään lailla odotusaikana valmistautunut siihen. Eli itsestäni tuli joiksikin kuukausiksi hyvin pelokas ja toisinaan uhmakas, suhteessa toisiin vauvaperheisiin ja vanhempiin! Ennen lasta en yhtään kiinnittänyt huomiota vauvaperheisiin, ja yhtäkkiä saatoin suorastaan "kyylätä" että kuinka siellä leikkipuistossa ihmiset ovat lasten kanssa, ja lannistua jos joku oli innokkaampi kuin minä. En esimerkiksi kehdannut haukotella, etteivät muut näkisi että en ole sellainen aina-energinen pakkaus. Ja sitten, voi kyllä, jos joku vanhempi haukotteli, ajattelin mielessäni "jes, joku on väsynyt, ei muillakaan ole pelkkää auvoa". Tätä "superihanteen murenemisvaihetta" kesti ehkä vuoden päivät, ja se on laantunut vuosien varrella melko minimiin. Mutta todella hämmentävää se oli, kurjaakin! Enkä muista neuvolassa siitä varoitellun missään vaiheessa. Mutta kiinnostaisi kuulla, kuulostaako tämä tuoreen äidin korvaan tutulta?

    -Kaislakerttu

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. On ollut mielenkiintoista huomata, miten alkukantaisia pienen lapsen vanhemman tunteet ovat. Kotimatkalla sairaalasta muut autot olivat tosiaan suorastaan dinosauruksia :) Olin myös tosi huolissani ensimmäisillä vaunulenkeillä. Olin varma, että joku rekka jyrää meidät. Googlettelin kaikkea tyyliin "vauva kuoli vaunuihin" ja muuta kevyttä. Huh huh! Tietysti on ihan hyvä tiedostaa vaarat, mutta rajansa kaikella.

      Hmm, minä en ole ainakaan vielä huomannut mainitsemaasi kyyläys ja uhma -vaihetta, ainakaan suhteessa vauvaperheisiin. Samanikäisiin vauvoihin kyllä vertaan omaani, vaikka siinä ei ole mitään järkeä, kun tytön kehitystä kuitenkin seurataan korjatun iän mukaan.

      Poista
  4. Minä herkistyin raskausaikana ja itkeä pillitin milloin mistäkin ja herkkyys jäi päälle:) Oon hurahtanut ihan vauvoihin ja lapsiin ja ne on niin ihania ja viattomia. Mua järkyttää suuresti miten osa lapsista ja vauvoista joutuu kokemaan... varsinki mitä lehdissä lukee jne. Kuulostaa siis hyvin pitkälle samalle ajattelumaailma.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Luulen myös, että tämä lapsista herkistyminen jää vauvavaiheen jälkeenkin. Jotenkin aina sijoittaa oman lapsen kärsivän lapsen tilalle. Huh.

      Poista