sunnuntai 13. huhtikuuta 2014

Äiti ei hylkäisi

Eroahdistus on alkanut. Sitä ei suinkaan ole vielä vauvalla. Äiti ei malttaisi olla erossa pienestä.

Oi voi. Minusta on tullut mammautunut hössöttäjä, joka on kasvanut lapseensa kiinni.

Tosin se lapsi on vasta kaksi kuukautta vanha imeväinen.

Eroahdistus on hiipinyt vähitellen. Heti sairaalasta kotiutumista seuraavana päivänä shoppailin yksin läheisestä kauppakeskukesta rintapumppua. Poissaoloni pituus lasketaan kymmenissä minuuteissa, mutta vauvan jättäminen kotiin ei tuntunut missään.

Alusta asti olen myös lenkkeillyt yksin noin puolesta tunnista tuntiin kerrallaan. Kerran kävin kaverillakin.

Nyt ajatus vauvan jättämisestä ahdistaa. Hän olisi sen ajan isänsä kanssa. Luotan mieheni lastenhoitotaitoon. Hän on jopa alussa ollut siinä paljon parempi kuin minä.

Jotain häneltä puuttuu. Hänellä ei ole vauvanruokintavälineitä.

Paitsi no, on meillä tuttipulloja, maidonkerääjiä, rintapumppu ja mikä tärkeintä, pakastin täynnä minun maitoani. Kaikein varalle kaapissa on pari tetraa korvikettakin.

Silti minua ahdistaa ajatus siitä, että pienen pieni vauvani itkisi nälissään. Nyyh, luulisi vielä, että äiti on hylännyt hänet.

Tui tui, äitin kulta. Äiti ei hylkää sinua koskaan.
 Mieli on nähtävästi muuttuvainen. Viikko sitten ilmoittauduin eräälle kurssille, jolle olen halunnut jo kauan. Se ei ole mitenkään elintärkeä, mutta se on sitäkin mielenkiintoisempi.

Sain paikan kurssilta. Mutta kun. Se alkaa ensi kuussa. Sitä on kuusi kertaa. Matkoineen joutuisin olemaan pois liki neljä tuntia.

Neljä tuntia! Vauvalla tulee nälkä! Vauva ei kestä! Se on vielä niin pienikin!

Mene mene mene, kaikki sanovat. Pitää olla jotain omaa. On hyvä poistua välillä kotoa, he jatkavat.

Niinhän se on, vaikka en minä koe vauvan kanssa olemista mitenkään kauheana. Suurimman osan ajasta se on oikein mukavaa.

Haluan myös, että mies saa joskus olla rauhassa vauvan kanssa. Kun minä olen kotona, menen helposti heidän väliinsä pölöttämään tai neuvomaan.

Onpas ristiriitaista tämä vanhemmuus. Ehkä imetyshormonitkin laittavat pään sekaisin.

Mutta kun se on vielä niin pieni. Ja ennenaikainen. Ja pieni. Ja täysimetyksellä. Nyyh.

5 kommenttia:

  1. Täällä on ihan täysin samat tunnelmat. Ja kun ei se tuttipullo oo sama kun äidin turvallinen rinta!
    Mutta joo, oikeestihan se olisi tärkeä tehdä jotain omaakin joskus mutta helpommin sanottu kun tehty! :-D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oi ihanaa, että joku tuntee samoin! :D

      P.S. Sinulla on tosi kiva blogi, jään lukijaksi!

      Poista
    2. Kiva, tervetuloa seurailemaan! ❤

      Poista
  2. Mä kävin perjantaina kampaajalla, olin yhteensä vähän yli 3h pois kotoa... ai että se lähtö oli kamalaa, mutta aika menikin ihan super nopeasti - en ehtinyt oikein edes kaivata kotiin. Kuullostaapa pahalta :S :D Tyttö oli nukkunut koko ajan ja karjaisi komeasti samalla hetkellä kun väänsin avainta lukossa takaisin tullessa :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Lähteminen on nimenomaan kaikkein kauheinta. Sitten kun saa itsensä ovesta ulos, ei juuri murehdi.

      Välillä jo joku puolen tunnin yksin tehty lenkki tuntuu piiiiitkältä poissaololta. Kotiin tultua oikein ihmettelen, miten vauva ei ollenkaan herännyt :D Kumma juttu...

      Poista