tiistai 29. huhtikuuta 2014

Kun se on oma

Voi apua, miten vastuullista ja väsyttävää, ajattelin jokunen vuosi sitten, kun hoidin yksivuotiasta. Kaverini oli saanut rekrytoitua minut eräälle kurssille lastenvahdiksi. Olin saanut oman vahdittavan, juuri vuoden täyttäneen tytön. Lastenhoitohistoriani on vuosien mittainen, mutta niin pieni ei koskaan aiemmin ollut kuulunut vastuulleni.

Mietin, miten aikaansa ja rahojaan olisi valmis uhraamaan jollekulle. Helposti, huomaan nyt.

Vauvaan käytetyn rahan laskemisen lopetin tuhannen euron kohdalla. Olisi niillä rahoilla voinut tehdä muutakin, mutta hyvään ne menivät. Ei ole ollut kaikkein halvin beibi, mutta ei se haittaa.

Kotona äitiyslomailu ei suoranaisesti edistä uraani. Ei se haittaa. Olisin taatusti paremmassa fyysisessä kunnossa ilman raskautta ja synnytystä.  Entäs sitten. Ei haittaa.

En ole nukkunut kokonaista yötä liki kolmeen kuukauteen, mutta ei haittaa. Viiden tunnin yhtäjaksoinen unipätkä on minulle nyt riittävä, ja pahimmillaan kaksi tuntia on ihan hyvä.

Vauvan hoito vie paljon aikaa, mutta ei sekään haittaa. Vaipanvaihto ei ole vain kuivan rätin pukemista. Se on ihanaa varhaista vuorovaikutusta.

Olen tainnut saada aavistuksia siitä, mitä äidinrakkaus on. Rakkaus ei vyörynyt päälleni synnytyssalissa, mutta se on pikkuhiljaa voimistunut.

Äitiys ei ole tehnyt minusta täydellisen epäitsekästä tai uhrautuvaa. On silti ollut mielenkiintoista ja helpottavaakin huomata, miten paljon oman navan tuijottelu on vähentynyt.

Kun se on oma.

lauantai 26. huhtikuuta 2014

Koskas niitä lapsia tulee

Milloin teille tulee toinen, on minulta tiedusteltu jo useamman kerran. Öö, jaa, joskus joo, kai, olen vastannut.

Esikoisemme on vasta hieman yli kaksi kuukautta, joten en osaa sanoa mitään muuta. Raskaus, synnytys ja vauva-arki ovat tähän asti kohdelleet meitä oikein lempeästi. Ennen vauvan syntymää nuo kaikki olivat täysin tuntemattomia, ja ihmislapsen varttumisessa on edelleen mysteerejä. Mistä minä voin tietää, milloin haluan kokea tämän taas?

Minä haluan olla ainoa vauva!
Ennen tytön syntymää en juuri joutunut kuuntelemaan utelua perheenlisäyksestä. Joskus joku ehkä vähän vitsaili jotain tyyliin, että nythän te voisitte perustaa perheen, kun muutitte isompaan asuntoon, hehe heh.

Totta puhuen en tiedä, oliko se vitsailua. En kokenut, että kukaan painostaisi lastenhankintaan.

Anoppi aina jaksoi kertoa, miten kivaa olisi, jos joku saisi vauvan. En ottanut sitäkään painostamisena. Lähinnä olin huvittunut hänen halustaan päästä mummiksi. Pidin sitä söpönä.

Sen sijaan joku olisi varmaan loukkaantunut verisesti. Minusta on outoa, miten moni tyttömme mahdollisen sisaruksen kyselijöistä on kertonut suuttuneensa, jos heidän lastentekosuunnittelmistaan on kyselty.

Nähtävästi kun yksi rääpäle on pullautettu ulos, on ihan okei alkaa kysellä seuraavasta. Viis siitä, että esikoisen teosta kyseleminen olisi ilkeää utelua ja painostamista.

Minulla ei ole ongelmaa kertoa lapsisuunnitelmistanne. Haluaisimme, luullaksemme, tytölle sisaruksen. Ei sitä varmaan heti perään tarvitse pykäistä.

Synnytystä seuranneina viikkoina kärsin melkein vauvakuumeesta. Neuvolassa lähestulkoon lässytin vauvamahoille, ja muistelin jo kaiholla tyttöämme vastasyntyneenä. Onneksi mielenhäiriö meni ohi. Ainakin hetken tahdon nauttia yhden lapsen kasvamisesta, mutta saatan toki muuttaa mieltäni.

Kyselettekö te toisten lapsisuunnitelmista? Minusta koskas teille tulee vauva -kysymykset ovat turhan intiimejä. Lisääntymiseen liittyy liikaa suuria tunteita, toiveita ja onnea, mutta myös pelkoja ja pettymyksiä.

Jokainen kertoo, mitä haluaa. Ei minun tarvitse tietää, suunnittelevatko kaverini perheenlisäystä. Jos he eivät halua kertoa aikeistaan minulle, heillä lienee ihan hyvä syy.

P.S. Bongasin mielenkiintoisen artikkelin aiheesta. Vauvat eivät toivo sisaruksia. ;)

keskiviikko 23. huhtikuuta 2014

Blues ja muut soivat mielialat

Raskaus oli mielestäni yhdeksän kuukauden PMS, joskin ehdin nauttia siitä vain kahdeksan kuukautta. Olin aika herkkä niin suuttumaan, itkemään kuin riemuitsemaankin. Hormonimyrsky ja uusi elämäntilanne koettelivat mielialoja.

Koettelemukset eivät toki pääty synnytykseen. Joillakuilla ne taitavat vasta alkaa siitä. Baby bluesiksi nimitetään lapsen maailmaantulon jälkeistä mielialojen heittelyä ja alakuloisuutta. Ei ole salaisuus, että tuore äiti voi olla varsin herkkä.

Meidän vauva-arjessamme ei ole soinut blues, olen usein sanonut. Olen ollut koko ajan onnellinen enkä ole missään vaiheessa kokenut vauva-aikaa raskaaksi. Sen sijaan minusta tämä kaikki on ollut varsin ihanaa.

Mutta mutta...



Pitää myöntää, että en ole ollut ihan oma itseni. Pinnani on todella paljon lyhyempi kuin normaalisti. Koen tunteita, joiden suuruus on ollut minulle aiemmin täysin vierasta.

Minusta on tullut suorastaan yliempaattinen. Olen toki jo aiemmin osannut mielestäni asettua hyvin toisen asemaan, mutta nyt myötäelän erittäin vahvasti.

Mietin, miten kaikki ovat joskus olleet samanlaisia vauvoja kuin meidän tyttö. Kaikki ovat olleet pieniä, avuttomia ja viattomia. Sitten jokin on mennyt pieleen, ja heistä on tullut, noh, outoja ja inhottavia. Välillä oikein itkettää, kun ajattelee, miten suurinkin idiootti on ollut pienen pieni vauva.

Etenkin lasten kokema epäoikeudenmukaisuus kuohuttaa. Jos joku tulisi pyytämään minua kuukausilahjoittajaksi mille tahansa kärsiville lapsille, suostuisin varmaan oitis antamaan koko omaisuuteni.

Kaikesta herkkyydestä huolimatta kaikkein pahin alakulo tuntuu silti pysyneen poissa. Moni oli kertonut, että ensimmäiset päivät vauvan kanssa voivat olla itkuisia. Moni kertoi jopa katuneensa vauvaa ja halunneensa palauttaa tämän.

Olin varautunut näihin tuntemuksiin, mutta yllättäen olen ollut ihan iloinen. Se on tietysti helppoa, koska kaikki on ollut melko mallillaan. Toki joskus on huonoja päiviä ja hieman huonosti nukuttaja öitäkin, mutta suuret vastoinkäymiset ovat pysyneet poissa. Tässä vaiheessa pitää koputtaa puuta.

Huoli vauvasta on sen sijaan läsnä, vaikka mitään syytä ei olisi. Olen aika monta iltaa viettänyt googletellen kaikenlaisia oireita. Olen esimerkiksi etsinyt tietoa siitä, ovatko vauvan kirkkaat silmät oire jostakin. Niin. Tätä en ehkä kommentoi enempää.

Yritän muistuttaa itseäni, että mieli tasaantuu ajallaan. Ehkä kaikki ei ole hyppivien hormonien syytä. Äidiksi tulo on valtava muutos, ja huoli lapsesta taitaa jatkua ... aina.

maanantai 21. huhtikuuta 2014

Pääsiäistä haastetta

 Perhosia masussa -blogin Minna heitti haasteen. Tarkoituksena on vastata viiteen hänen tekemäänsä kysymykseen, tehdä itse viisi kysymystä ja haastaa viisi ihmistä vastaamaan niihin. Tässäpä siis:

1. Miten vietät pääsiäistä?
- Nyt toisena pääsiäispäivänä voi kai sanoa, että pääsiäinen on jo mennyt. Se meni kotiseuduilla sekä omilla että miehen vanhemmilla.

Se oli myös vauvan ensimmäinen maakuntamatka. Parin tunnin ajomatkat suuntaansa sujuivat hienosti. Tosin menomatkalla sattui samaan aikaan hilpeyttä herättänyt samanaikainen selkä- ja lahjekakkavahinko. Anteeksi, olen lapsensa kakasta jauhava nolo mamma

On muuten hauska huomata, miten pääsiäinen on pääsiäinen äitiyslomallakin. Arkeen paluu tuntuu tympeältä, vaikka nyt minun elämäni on melko samaa niin lauantaina kuin tiistainakin. Yleensä viikonloppuisin onneksi on yksi käsipari enemmän.

Kotiseudulla vauvan saattoi heittää isovanhempien hoitoon hetkeksi, että sai esimerkiksi tehdä jotain niin villiä kuin syödä rauhassa. Kävimme kerran miehen kanssa jopa kaksin saunassa. Ehkä vähän ajan päästä voisimme jopa poistua kuuloetäisyydeltä.

Ok, nyt loppuu jaarittelu!

2. Lempiherkkusi?

- Ennen olisin vastannut sipsit, mutta raskaus vei kaikkein pahimman sipsihimon mennessään. Sen sijaan suosikiksi nousi suklaa. Ääk. Välillä epäilen, että suklaa aiheuttaa vauvalle mahavaivoja. Ääk sillekin.

3. Mitä tekisit ensimmäisenä jos voittaisit lotossa?

- Ennen olisin vastannut, että lähtisin matkalle. Nyt, hmm, varmaan ostaisin asunnon tai laittaisin säästöön sitä varten.

Saattaisin jopa silti mennä sinne matkalle, muah!

4. Mikä on parasta kesässä?

- Aurinko. Se paitsi lämmittää, myös antaa mukavasti energiaa. Odotan innolla ihanaa äitiyslomakesää! Osa kesästä on jo vanhempainvapaata, mutta eivät kai termit ole niin justiinsa.

5. Entä mikä on paras sadepäivän aktiviteetti? :D
- Datailu, haha... tai lukeminen tai joku ihana järjestelyhomma, vaikka sukkien parittaminen.



Heitän haasteen With Sweet Rhythm -Polaliinalle, PikkuPeikkoPrinsessat-Elinalle, Vahinkoäidille, Hennoille potkuille ja Laskettu aika -Iinalle. Olkaa hyvä! Tällaista tahtoisin udella:

1. Oletko millekään allerginen? Jos olet, harmittaako se?
2. Haaveiletko ulkomailla asumisesta? Missä?
3. Milloin joit viimeeksi alkoholia? Oliko hauskaa?
4. Pidätkö pizzasta? Mitä täytteitä toivot?
5. Miten usein teillä siivotaan?

tiistai 15. huhtikuuta 2014

Tästä alkaa juoksu

Jalkoihin on sattunut tänään. Huomenna sattunee enemmän. Tein nimittäin eilen ensimmäisen juoksulenkin synnytyksen jälkeen.

Niin no, juoksulenkin ja juoksulenkin. Aika hiljaa minä hissuttelin. Juoksuosuus ei ollut kuin puolisen tuntia, ja tänään sattuu.



Jälkitarkastuksessa ei ollut mitään estettä juoksulle. Liikunnan aloittamiselle synnytyksen jälkeen ei tunnu olevan yleispätevää sääntöä. Suoraan synnytyssalista ei yllättäen kannata lähteä maratonille, mutta muuten suositukset ovat yleensä tasoa odota kahdesta kuukaudesta puoleen vuoteen tai tee paluu painisalille sitten, kun siltä tuntuu. Ahaa.

Onneksi eilen tuntui ihan hyvältä, jos niin voi sanoa. Synnytykseen liittyvissä paikoissa ei tuntunut miltään, mutta puuh puuh huuh huh huh olin aika hengästynyt. En sentään hönkinyt samaan tapaa kuin synnyttäessä. Aika pian alkoi tuntua siltä, että jalkoihin kertyy maitohappoa.

Tästä se lähtee, hitaasti.

Oli muuten hassua juosta vanhoja tuttuja lenkkireittejä. Mieleen tuli elävästi se, kuinka kirmailin niillä loppukesästä ja mietin, oksennanko nyt vai heti. Kestin nneksi aina kotiin asti.

Nyt juoksin ilman ylimääräistä salamatkustajaa. Kaikkein viimeisen kerran juoksin sen kanssa lokakuussa, raskauden noin puolivälissä. Silloin mahassa ja selässä tuntui vähän epämiellyttävältä, joten päätin hyvästellä juoksuharrastuksen sen raskauden ajalta.




sunnuntai 13. huhtikuuta 2014

Äiti ei hylkäisi

Eroahdistus on alkanut. Sitä ei suinkaan ole vielä vauvalla. Äiti ei malttaisi olla erossa pienestä.

Oi voi. Minusta on tullut mammautunut hössöttäjä, joka on kasvanut lapseensa kiinni.

Tosin se lapsi on vasta kaksi kuukautta vanha imeväinen.

Eroahdistus on hiipinyt vähitellen. Heti sairaalasta kotiutumista seuraavana päivänä shoppailin yksin läheisestä kauppakeskukesta rintapumppua. Poissaoloni pituus lasketaan kymmenissä minuuteissa, mutta vauvan jättäminen kotiin ei tuntunut missään.

Alusta asti olen myös lenkkeillyt yksin noin puolesta tunnista tuntiin kerrallaan. Kerran kävin kaverillakin.

Nyt ajatus vauvan jättämisestä ahdistaa. Hän olisi sen ajan isänsä kanssa. Luotan mieheni lastenhoitotaitoon. Hän on jopa alussa ollut siinä paljon parempi kuin minä.

Jotain häneltä puuttuu. Hänellä ei ole vauvanruokintavälineitä.

Paitsi no, on meillä tuttipulloja, maidonkerääjiä, rintapumppu ja mikä tärkeintä, pakastin täynnä minun maitoani. Kaikein varalle kaapissa on pari tetraa korvikettakin.

Silti minua ahdistaa ajatus siitä, että pienen pieni vauvani itkisi nälissään. Nyyh, luulisi vielä, että äiti on hylännyt hänet.

Tui tui, äitin kulta. Äiti ei hylkää sinua koskaan.
 Mieli on nähtävästi muuttuvainen. Viikko sitten ilmoittauduin eräälle kurssille, jolle olen halunnut jo kauan. Se ei ole mitenkään elintärkeä, mutta se on sitäkin mielenkiintoisempi.

Sain paikan kurssilta. Mutta kun. Se alkaa ensi kuussa. Sitä on kuusi kertaa. Matkoineen joutuisin olemaan pois liki neljä tuntia.

Neljä tuntia! Vauvalla tulee nälkä! Vauva ei kestä! Se on vielä niin pienikin!

Mene mene mene, kaikki sanovat. Pitää olla jotain omaa. On hyvä poistua välillä kotoa, he jatkavat.

Niinhän se on, vaikka en minä koe vauvan kanssa olemista mitenkään kauheana. Suurimman osan ajasta se on oikein mukavaa.

Haluan myös, että mies saa joskus olla rauhassa vauvan kanssa. Kun minä olen kotona, menen helposti heidän väliinsä pölöttämään tai neuvomaan.

Onpas ristiriitaista tämä vanhemmuus. Ehkä imetyshormonitkin laittavat pään sekaisin.

Mutta kun se on vielä niin pieni. Ja ennenaikainen. Ja pieni. Ja täysimetyksellä. Nyyh.

perjantai 11. huhtikuuta 2014

Kahden kuukauden ikäinen vauva paisuu vähitellen

Kävin tänään neuvolassa, mutta vauvaa ei tutkittu. Minulla siis oli jälkitarkastus. Ehkä raskauden ja synnytyksen voi siis nyt katsoa olevan täysin takanapäin.

Vauva on tänään tasan kaksikuinen. Korjattu ikä tosin on kuukauden. Toissapäiväisessä mittauksessa hän oli liki 3900 g painava ja 54,5 cm pitkä. Lähtömitat olivat 2696 g ja 47 cm.


Välillä iskee huoli, kun vertaa muiden vauvojen kasvuvauhtiin. Samanikäiset tuntuvat olevan jo lähes kaksi kertaa meidän piiperön kokoisia. Onneksi tyttö kasvaa tasaisesti omalla käyrällään ja on kai vaan hitaasti paisuva. Painonnousu on ollut suositusten alarajoissa, ja neuvolan mukaan kaikki on kunnossa. Toisinaan vaan turhauttaa, kun imetän koko ajan ja maitoa suorastaan tulvii. Silti kasvu on hitaahkoa.

Posket tosin näyttävät siltä, että ruoka-aikaan on oltu kotona. Koon 44 vaatteet alkavat viimein olla pieniä. On ihanaa huomata, että vauva kasvaa. Samalla tuntuu hieman haikealta, ettei hän enää ole pieni vastasyntynyt. Kuinka ristiriitaista, mutta sellaista äitiys kai on.

Jälkitarkastuksesta ei ole mitään ihmeellistä kerrottavaa. Synnytyselimistö on palautunut normaaliksi. Paino ja hemoglobiini ovat samat kuin ennen raskautta.

Liikuntarutiineihini en ole vielä palannut. Olen tosin kävellyt sekä vaunuilla että ilman ja hieman jumpannut kotona. Juoksun saisin aloittaa jo. Vähän tosin olisi flunssaa pukkaamassa, joten odotan vielä hieman ennen ensimmäistä lenkkiä.

Äitiys on mielestäni ollut kaikinpuolin mukavaa. Vauva hymyilee ja välillä vähän yrittää höpöttääkin. Hän nukkuu öisin yhden pitkän, noin viiden tunnin pätkän. Yösyötöt ovat lyhyitä. Usein vaan isken rinnan vauvan suuhun ja nukahdan itsekin.

Meillä siis nukutaan perhepedissä. Toistaiseksi se toimii oikein hyvin.

tiistai 8. huhtikuuta 2014

Vauvakerholaiset

Koti on ollut pääasiallinen olinpaikkani viimeiset kaksi kuukautta. Liki viikon tosin olen viettänyt Kätilöopiston sairaalassa. Kaksi kuukautta kotona ei ole huiman pitkä aika, mutta minä olen alkanut jo tuntea mökkihöperöityväni.

Siispä suuntasin viikko sitten vauvakerhoon. Mökkihöperöitymiseni huomasin siitä, että emmin ennen lähtöä viittiskö sitä... oisko siellä kivaa... äh, oon nukkunukin vähän huonosti -perusteluilla. Matkakin tuntui rasittavalta: pitäisi joko mennä ensimmäistä kertaa junalla tai bussilla vaunujen kanssa tai kävellä reilu puoli tuntia.

Voitin jahkailuni ja lähdin matkaan vauva vaunuissa. Hurautimme kerhopaikkaan nopeasti lähijunalla. Asemien hissit olivat järkyttävän haisevia, mutta muuten junailu vaunujen kanssa oli yksinkertaista. Menee vaan ovista sisään ja ulos. Joku juoppo, ehkä siellä hississä viihtyvä, avasi meille kohteliaasti oven asemalla.

Vauvakerho kuulostaa tilaisuudelta, jota varmaan moni kammoaa. Äidin stereotypia saattaa edelleen olla pullea maripaitainen itsensä kadottanut suvaitsematon mamma. Oma seurantarpeeni alkoi olla sillä tasolla, etten jaksanut kammota ajatusta kerholaisista.

Mitään jännitettävää ei olisi ollut. Kerho on pääasiassa vapaata seurustelua. Istutaan patjoilla; vauvat mönkivät; juodaan kahvia. Välillä saatetaan ruokkia imeväisiä tai vaihtaa vaippoja.

Lieneekö edes tarpeen mainita, että äidit olivat erilaisia. Toiset vaikuttivat vanhemmilta ja toiset hieman nuoremmilta. Toiset puhuivat paljon ja toiset istuivat hiljaa. Kukaan ei ollut tuomitseva tai kapeakatseinen.

Oli ihanaa päästä puhumaan samassa tilanteessa olevien kanssa. Liki kaksikuukautisemme oli joukon nuorin, mutta ei hävinnyt iässä kuin viikon seuraavaksi nuorimmalle. Kaikkein vanhimmat vauvat lähestyivät vuoden merkkipaalua.

Aion mennä uudestaankin. Kotiin vaunuja auringonpaisteessa työnnellessä mieli oli iloinen. Kävelymatka ei tuntunut pitkältä, ja vauva nukkui vaunuissaan. Vertaistuki on ihanaa!

perjantai 4. huhtikuuta 2014

Postia äidille ja tyttärelle

Tulipas tänään kivaa postia! Vauva sai ensimmäistä kertaa virallista postia omalla nimellään, kun hänen Kela-korttinsa saapui.

Minuakin Itellan toimitus ilahdutti. Kela päätti nostaa äitiys- ja vanhempainrahani määrää. Kannatti siis kaivaa kuitteja ja ennenkaikkea ahkeroida hieman ylimääräistä ennen äitiyslomaa.

Hyvinvointivaltiota on taas tällä viikolla päätetty hieman romuttaa. Osittain se lienee tarpeellista. Siksi tuntuu huimalta, että voin vuoden loppuun asti olla lapseni kanssa kotona ilman taloushuolia Kelan sponsoroimana.

Päivärahani ei ole suuren suuri. Silti sillä elää, jos elämäntilanne ei tästä mullistu. Hain päivärahaa viimeisen kuuden kuukauden tulojen mukaan, joten "tienaan" nyt äitiyslomalaisena jopa enemmän kuin vuosi sitten työssäkäyvänä. Hullua.