maanantai 31. maaliskuuta 2014

Lääkäripelkoinen oli raskaana

"Minun pitää viimeistään nyt oppia luottamaan ammattilaisiin ja siihen, että ehkä luonto lopulta hoitaa kaiken kohdalleen. Jos ei hoida, se on terveydenhuollon ammattilaisten tehtävä", kirjoitin viime syyskuussa merkinnässä Lääkäripelkoinen on raskaana. Silloin raskauteni toinen kolmannes oli alussa, ja olin juuri käynyt yhdistelmäseulan verikokeessa.

Nyt raskaus ja synnytys ovat ohi. Pelkäänkö lääkäreitä yhä?

Ajattelin, että synnytys tekisi minusta pelottoman. Pienet toimenpiteet eivät taatusti tuntuisi enää missään, kun olisi pusertanut itsestään ulos kiloja painavan mötikän.

En koe muuttuneeni erityisen rohkeaksi. Heti synnytyksen jälkeen vetäisin ilokaasuöverit ennen kohdun painelua. Sehän voisi vaikka sattua. Pelko tuntuu hölmöltä, koska olin juuri avautunut yhdeksään senttiin ilman lääkkeitä.

Moi, valutin juuri saavillisen lapsivettä
Kerroin pelkääväni verikokeita syyskuun lääkäripelkomerkinnässä. Ennenaikaisen lapsivedenlorauttelun takia jouduin ennen synnytystä ja sen aikanakin roikkumaan säännöllisesti antibioottitipassa. Lisäksi minusta otettiin verikokeita. Piti varmistaa, etten ollut saanut mitään infektioita.

Jatkuvaan pistämiseen turtui. Ei siitä toki nauttinut, mutta ei se kauhistuttanutkaan ainakaan niin paljon kuin ennen yhdistelmäseulaa. Tajusin, että ei minua kiusallaan pistellä.

Kerroin myös kammoavani sairaaloita. Vauvan syntymän takia majailin sairaalassa lähes viikon. Ensin olin yksin ennen synnytystä yhden yön ja sitten vielä yhden ylimääräisen yön vauvan bilirubiiniarvon takia. Varsinkin yö ennen synnytystä kauhistutti. Olin varma, etten saisi nukuttua ja olisin paniikkikohtauksen partaalla.

No, en saanut nukuttua, koska supisti. Kovin kauhuissani en muista olleeni.

Sairaalassaolosta harva tuskin nauttii. Kätilöopistolla on omanlaisensa, turvallinen tunnelma, mutta en olisi tahtonut olla siellä yhtään kauempaa kuin oli pakko. Synnytyssairaala lienee toki hieman erilainen kuin tavan lasareetti, jossa kuolema haisee nurkissa, ainakin mielikuvani mukaan.

Lääkäripelkoiseksi en ehkä enää tituleeraisi itseäni. Raskaus ja synnytys olivat loppujen lopuksi opettavaisia kokemuksia. Huomasin, ettei terveydenhuollon ammattilaisia tarvitse pelätä. He työskentelevät minun parhaakseni.

Jännitän taatusti seuraavaa verikoetta, ainakin juuri ennen kuin neula lävistää ihon. Paniikki ei kuitenkaan alkane monta iltaa etukäteen. Saatan edelleen kertoa hoitajalle, että minua vähän jännittää.

Ainakaan ennen seuraavaa synnytystä ei tarvitse kurvata pelkopolin kautta. Tällä kertaa en olisi edes ehtinyt.

lauantai 29. maaliskuuta 2014

Vauva mukaan ja menoksi

Olimme melkein vauvan ensimmäisen kuukauden visusti sisätiloissa, koska piiperömme oli sen verran pieni. Influenssa-aikaan ei toki pientä rääpälettä olisi tahtonutkaan viedä julkisille paikoille, mutta kolmen kilon merkkipaalu eli ulkoilulupa oli suunnaton ilonaihe.

Minulla on taipumusta kotihiireilyyn, mutta kotonaolemiskiintiönikin täyttyy joskus. Nyt olemme vauvan kanssa käyneet joka päivä vaunulenkeillä nauttimassa ihanasta keväästä. Mietin, minne muualle vauvan uskaltaa viedä.

Olemme käyneet jo kaupoissa, kirjastossa ja kahvilassa. Tänään kävimme katsastamassa paikalliset markkinat.

Koeajojen perusteella vaunuillamme on helppo liikkua. Kun etupyöriksi vaihtaa kääntyvät versiot, pääsee ketterästi luikahtelemaan pienissäkin tiloissa. Ketteryyden kääntöpuolena pienet renkaat kolahtavat helposti kuoppiin ja kynnyksiin. Pitää keulia.

Emme ole vielä luuhanneet julkisilla paikoilla kovin pitkään, joten vauva ei ole ehtinyt hermostua. Hän on nukkunut tyytyväisenä vaunuissaan. Perjantaina testasimme Ikeassa ensimmäistä kertaa turvakaukalo + vaunut -yhdistelmää. Hyvin nukutti siinäkin.

Tällainen tyyppi nukkui kahvilassa vaunuverhon takana
 Minua hieman jännittää, miten vauva käyttäytyy herätessään. Alkaako hän huutaa? Takuuvarmasti huutokonsertti on jossain vaiheessa tiedossa. Mitä sitten tehdään? Hyssytellään? Vaihdetaan vaippa? Hoidetaan ostokset loppuun? Julki-imetetään?

En muista koskaan häiriintyneeni pahasti lasten melusta. Sen sijaan huonokäytöksiset aikuiset ovat ärsyttäneet usein.

Moni tuntuu kuitenkin häiriintyvän lasten melusta ja paheksuvan lasten kanssa kulkemista. Harmi, ettei pienelle vauvalle voi selittää, että olepas nyt hiljaa, kohta syödään. Kun ikä lasketaan vuosissa, rauhoittelu voisi jo teoriassa onnistua.

Myös julki-imetys jakaa mielipiteitä. Olen toistaiseksi imettänyt julkisesti vain neuvolassa, mutta vauvalle iskee taatusti nälkä myös kodin ulkopuolella. Minua ei häiritse, jos joku vaivihkaa rintaruokkii kupeittensa hedelmää nähteni. Moni tuntuu sen sijaan olevan vakaasti sitä mieltä, ettei imetys sovi kodin peittävien seinien ulkopuolelle.

No, aina joku pahastuu.

Hienolle illalliselle tai alkoholipitoiseen tapahtumaan en vauvaa raahaisi. Elokuvat, oopperoista puhumattakaan, jäävät myös väliin. Saatamme silti uskaltautua vähemmän fiiniin ravintolaan vauva mukanamme. Saapa nähdä, tuleeko porttikielto ja paheksuvia katseita vai uskallus kokeilla uudestaankin.

Missä te olette käyneet vauvan kanssa? Vältättekö julkisia paikkoja? Mitä teette, jos vauva huutaa?

torstai 27. maaliskuuta 2014

Kestovaippamorkkis

Suunnittelin käyttäväni lapsellani kestovaippoja jo kauan ennen kuin olin raskaana. Ihastelin vaippojen ympäristö- ja kukkaroystävällisyyttä. Ennen kaikkea ihastuin viimeksi mainittuun. Mitä mahtavaa säästöä!

Ihastukseni ei ollut niin intohimoista, että olisin perehtynyt vaippoihin tarkasti. Raskausaikana aloin ajatella vaippoja enemmän, mutta vaihtoehdot sekoittivat pääni. Olisi harso-, kuori- ja taskuvaippoja, ainakin. Olisi villahousuja, sappisaippuaa ja näpsyjä. Mitä muka pitäisi käyttää? Mistä minä edes tietäisin, millaiset vaipat sopisivat mahassani keuhkojani puskevalle pyllylle?

Ostin satunnaisia vaippoja kirpputorilta. En tiennyt, olivatko ne taskuja vai mitä. Koot vaipoissa yleensä sentään ilmoitettiin. Ajattelin, ettei pieniä vaippoja varmaan tarvitsisi kovin monta. Eihän se vauva nyt varmaan kovin aikaisin syntyisi! Siispä heittelin kirppiskoriini pääasiassa noin yli viisikiloisille suunnattuja.

Vakaa aikomukseni oli tutustua kestovaippailuun kunnolla äitiysloman lapsettomalla osalla. Se jäi aikomukseksi, kun pieni vaippapeppu syntyi yllättäen tasan viikko loman alkamisen jälkeen.

Isi vaihtaa kertakäyttövaipan.
Kun tulimme kotiin 2,5-kiloisen kanssa, katselin tuskastuneena kestovaippavalikoimaamme. Kaikkein pienin vaippa oli ImseVimsen kolmesta kilosta eteenpäin suunnattu möhkäle, joka on muistikuvieni mukaan saatu äitiyspakkauksesta. Puolen kilon painovaje tuntui, näkyi ja varmaan haisikin: kestovaippa ei mielestäni ole tarkotuksenmukainen, jos sen käytön takia pitää vaihtaa lakanakin.

En ole luovuttanut kestovaippailua. Eilisessä mittauksessa vauva painoi 3,5 kiloa. ImseVimse istuu jo hyvin. Ehkä hankin vielä muutaman samaa merkkiä ja mallia. 

Vauvan syntymän jälkeen ostin Huuto.netistä nauhavaippoja. Ne ovat ihan käteviä, mutta ehkä vielä hieman liian suuria. Saatan tehdä jotain väärin, mutta minulla nauhavaipoista tulee aina järkyttävän painava paketti. Se painaa varmaan enemmän kuin koko pieni tyttö.

Osa-aikakestoilu taitaa sopia meille. Öisin kertakäyttövaipat tuntuvat kaikkein helpoimmalta vaihtoehdolta. Luulen niiden vaihtovälin olevan pidempi. Ajatus likaisten kestovaippojen raahaamisesta julkisilla paikoillakaan ei kiehdo.

Minulla on silti hieman huono omatunto tuottamastamme vaippajätevuoresta, joten jatkan kestovaihtoehtojen kartoittamista. Millaisia vaippavaihtoehtoja te suosittelisitte?

tiistai 25. maaliskuuta 2014

Kauhea kiire kotona oleilijalla

Ennen naureskelin itseään kiireiseksi kutsuville kotiäideille. Miten jollain muka voisi olla kiire, vaikka olisi vaan kotona, hah hah haa! Opettelisivat, mammat, priorisoimaan, ajattelin.

Nyt huvittaa ja hävettää ajatteluni. Ei minulla ole samoin kiire kuin työssä tai opiskelussa, mutta ei kuusiviikkoisen kanssa kotona olo täysin leppoisaa ole.

Elävä esimerkkiaamu meiltä:

Meillä on neuvola-aika aamupäivällä. Herään vauvan ähinään; syötän häntä, kunnes hän nukahtaa taas; syön itse aamupalan. Mies on lähtenyt jo aiemmin töihin. Meidän pitää olla menossa 45 minuutin kuluttua.

Hyvin ehtii. Ainakaan entisessä elämässäni ei kiire olisi iskenyt.

Ajattelen syöttää vauvan vielä pikaisesti, koska aamuinen imetys jäi tavallista lyhyemmäksi. Paitsi että vauva nukkuu eikä oikein innostu. Ei se mitään. Ehdinpä valita rauhassa itselleni vaatteet.

Paitsi että silloin vauva alkaa huutaa. En löydä itselleni sopivia housuja, koska kaikki ovat pesussa.

Imetän hetken. Äänistä päätellen vauva tekee monsterikakan. Ajattelen vaihtaa hetken kuluttua vaipan ja laittaa vauvalle päivävaatteet.

Syötän vielä hieman, ja vauva imee onnellisena puhtaassa vaipassa. Huomaan, että vauvan potkuhousujen lahkeessa on jotakin märkää. Jaahas, vaihdetaan vaippa ja vaatteet taas.

Vauvalta tulee hoitopöytäkakka. Sitten hän puklaa juuri vaihdetulle puhtaalle bodylle. Sillälailla.

Huomaan, että meillä alkaa jo olla aika kiire. Itse olen vielä yöpaidassa.

Laitan vauvalle ulkovaatteita. Hän hamuaa rintaa ja huutaa. Puen nopeasti ensimmäisenä löytyneet vaatteet itselleni. Trikoopaita ja raskaushousut, niillä mennään.

Isken vauvan vaunuun, ja puen itselleni takin. Suosikkihanskat ovat hukassa, mutta olkoon. Heitän laukkuun avaimet ja puhelimen ja säntään vaunuineni rappukäytävään.

Kun tilaan hissiä, tajuan hirveän unohduksen. Vauvan neuvolakortti jäi! Kiidän hakemaan sen työpöydältä.

Tajuan, että emme voi hidastella matkalla, jos haluamme olla ajoissa. Harkitsen jo laittavani vauvan turvakaukaloon ja hurauttavani autolla.

Työnnän vaunuja rivakasti kohti neuvolaa. Vauva nukkuu onnellisena kopassaan, ja minä olen hiestä märkä.

Olemme neuvolassa juuri kriittisellä kellonlöymällä. Paitsi että terveydenhoitajamme on 15 minuuttia myöhässä. Vauvalle iskee hamuilu ja nälkäkiukku. Julki-imetän. Paitaani ilmaantuu märkä läntti.

Millaistahan lähtö olisi useamman pikkuisen kanssa?

sunnuntai 23. maaliskuuta 2014

Ensimmäisiä kertoja

Elo viisiviikkoisen vauvan kanssa ei ole tylsää, vaikka joskus saatoinkin kuvitella niin. Vauvan kanssa pääsee kokemaan monia ensimmäisiä kertoja: ekaa kertaa kahvilassa, eka hymy, eka hammas, eka bussimatka...

Eilen vauvakirjaan sai raapustaa uuden merkinnän, kun pikkutytöltä tuli ensihymy. Aiemmin suupielet ovat nousseet korviin nukkuessa, mutta nyt se tapahtui hereillä. Hymyily jatkui tänäänkin, ja sain omaan hymyyni vastauksen. On siis kai uskottava, ettei uuden ilmeen syynä olleet pelkästään vatsavaivat.



Äitikin, siis minä*, koki ensimmäisen kerran. Poistuin ensimmäistä kertaa synnytyksen jälkeen kotoa moneksi tunniksi. Olen toki käynyt jo yksin lenkillä ja kaupassa, mutta ne ovat olleet melko lyhyitä pyrähdyksiä.

Nyt kävin kaverini luona tyttöjen illassa. Viivyin ehkä kolmisen tuntia. Olisin voinut olla pitempääkin, sillä kotona oli onnekseni mennyt hyvin. Olin pumpannut vauvalle ravintoa etukäteen, ja pakastimemme yksi hylly on täynnä jäistä maitoa. On ihanaa, että tyttö suostuu syömään tuttipullosta. Tuttia hän ei sen sijaan huoli.

Huomasin, että osaan edelleen seurustella ihmisten kanssa ja puhua muustakin kuin vauvasta. Toisaalta en ymmärrä, miksi vauvasta pitäisi erityisemmin vaieta. Olen reilun kuukauden vanhan imeväisen äiti, joten elämäni on ihan jo ruokintateknisistä syistä varsin vauvapainotteista.

Yöllä vauva järkytti meitä nukkumalla yli viisi tuntia putkeen. Melkein säikähdin, kun heräsin tänään kuudelta ja tajusin, ettei tyttö ollut tainnut syödä sitten puolenyön. Huh huh!

Nyt pitää toivoa, ettei seuraava yö mene hulinaksi. Sellaistakin on tapahtunut.

*En oikein osaa vielä puhua itsestäni äitinä, joten pitää täsmentää. Äidistä tulee aina mieleen vain oma äitini. Toivottavasti pitkät piuhat sallitaan vielä tässä vaiheessa.

torstai 20. maaliskuuta 2014

Hyvä neuvo kallis

Lasta odottaville ja lapsen saaneille satelee neuvoja. Viisiviikkoisena äitinä en ole kovin pätevä kertomaan, miten olisi elettävä. Yhden neuvon haluan silti jakaa kaikille:

Kun tahdot tehdä jotain ja vauva nukkuu, toimi. Heti. Välittömästi.

 Tähän neuvoon kiteytyy kaikki käytännön tieto, mitä olen viimeisen viiden viikon aikana oppinut. 

Todennäköisesti vauva alkaa itkeä juuri silloin, kun olet kaatanut kahvia kuppiin tai saanut puhelinlinjan toiseen päähän asiakaspalvelijan kalliin jonotuksen jälkeen. Yritä silti äläkä jää haaveilemaan.



maanantai 17. maaliskuuta 2014

Välineurheilua

Pumppuja, liivejä, suojia, kerääjiä, kumeja, muotoilijoita... En ennen vauvan saamista tiennyt, miten paljon erilaisia imetystarvikkeita on. Ensimmäisinä kotiviikkoina tärkeimpiä tarvikkeita eivät olleet vaunut tai turvakaukalot. Elämämme rajoittui kotiin, koska vauvaa piti syöttää. Usein. Paljon. Pitkään. Rinnalta, pullosta tai hörppäyttämällä.

Kaikkein tärkeimpiä tarvikkeita olivat ne, jotka helpottivat imetystä. Mitään ei ollut tietenkään hankittu etukäteen.

Suhtauduin raskausaikana imetykseen aika neutraalisti. Vakaa aikomukseni oli ruokkia jälkeläiseni omalla maidollani. En silti aikonut pettyä, vaikka se ei olisi onnistunut. Imetys on tärkeää, että tärkeää on myös sitä seuraavien ehkä 80 vuoden ruokavalio.

Lähdin synnyttämään B-kokoiset push up -rintaliivit päälläni, koska en omistanut imetysliivejä. Ajattelin, että ne ehtisi hankkia. En edes ennalta osannut kuvitella, minkä kokoiset liivit olisin tarvinnut.

Maitoni alkoi nousta kolmen päivän päästä synnytyksestä, kotiinlähtöpäivänämme. Sairaalassa pystyin vielä oleilemaan joko B-kupeissani tai ilman liivejä. Kun mies kotiin palattuamme kävi hankkimassa kaikkea tarpeellista, kuten tuttipulloja, hän toi minulle myös parit imetysliivit. Onneksi koko osui oikeaan. (:D)

Sittemmin olen itse hamstrannut parit imetysliivit lisää. Niitä pitäisi shoppailla vielä muutamat varalle. En todellakaan tiedä muista, mutta minä mieluiten puen joka päivä uudet imetysrintsikat - muihin en ole sitten sairaalasta kotiutumisen mahtunut. Onnistun edelleen valuttamaan maitoa sen verran runsaasti, että kaikkein mukavin olo on puhtaissa vermeissä.

Öinen lisämaitohetki
 Imettäessä valutan maitoa edelleen toiselta puolelta, joten maidonkerääjästä on ollut suunnaton apu. Tyttömme sai ensi viikkoinaan lisämaitoa pullosta imetyksen lisäksi, joten kerääjästä sai ainakin osan tarvittavasta lisämaidosta.

Lisäksi pumppasin lisämaitoa itse. Ensimmäinen yksin kotoapoistumisreissu äitinä suuntautui lähi-Citymarketiin, jonne suuntasin ensimmäisenä kokonaisena kotipäivänä ostamaan rintapumppua. Olin haaveillut Philipsin Aventista käsi- ja sähkökäyttöisyyden takia, mutta jouduin tyytymään sen puuttuessa Ainun sähkökäyttöiseen. Ylimääräisten maitojen lopettamisen jälkeen en ole kyseistä kapistusta juuri käyttänyt, mutta ei minulla ole sen toimivuudesta mitään kielteistä sanottavaa.

Liivinsuojat ovat olleet ehdottoman tarpeellisia. Ei varmaan tarvitse mainita, että niitäkään ei ollut tullut hankittua etukäteen. Onneksi äitiyspakkauksessa oli ImseVimsen kestosuojia. Ne ovat suosikit kokeilemistani. Ne ovat pehmeät, mukavat ja imukykyiset. Pumpunhakureissulla ostin myös joitain Citymarketin valikoimassa olleita kestosuojia. Pitäisi vielä laajentaa valikoimaa, etteivät kaikki olisi samaan aikaan pyykissä. Kertakäyttösuojia haalin Kätilöopistolta mukaani, mutta kestot voittavat ne mukavuudessa.

Aluksi mietin, ettei imetys nyt niiiiin halpaa ole, kun ottaa huomioon kaikkien lisävarusteiden hankinnat ja hinnat. Pienet investoinnit helpottavat silti kupeitten hedelmän rintaruokintaa huomattavasti. Imetysvaatteita tai -tyynyjä en ole vielä hankkinut. En tiedä, olisiko niille tarvetta. Toistaiseksi tavalliset sohvatyynyt ovat riittäneet, ja omien paitojen napit on saanut sopivasti avattua nälkäisen vauvan tieltä.

Mitä imetystarvikkeita teillä on? Mikä on ollut ehdottoman tarpeellista? Mikä on jäänyt turhaksi?

tiistai 11. maaliskuuta 2014

Kuukauden vanha vauva tai 40+0

Tänään, 11.3.2014 olisi jännittävä päivä. Tätä päivää aloin jännittää viime heinäkuussa, kun sain tietää lasketun aikani. Tiesin toki, että tämä olisi vain laskennallinen päivä, ja vauva voisi ilmaantua niin kolme viikkoa sitä ennen kuin kaksi viikkoa sen jälkeen.

Hän päätti syntyä sitten tasan kuukausi sitä ennen. Meillä on siis kuukauden vanha vauva. Olen kuukauden vanha äiti.



Kuukausi äitinä on ollut yllättävä. Se alkoi hieman yllättäen, ja on sujunut yllättävän hyvin. Kunnon pessimistinä olin jo varautunut vuorokausien valvontamaratoneihin, piinallisiin kipuihin ja itseni kadottamiseen.

Ensimmäiset kolme viikkoa ajattelimme, ettei vauvamme osaa edes huutaa. Viimeisen viikon aikana olemme huomanneet, että osaa hän, kovaa ja korkealta. Kolmas viikko maailmassa toi vauvaparalle mahavaivoja. Sen voi havaita kaikilla aisteilla.

Nyt olemme olleet jo muutaman viikon ilman lisämaitoja ja parin tunnin syöttövälejä. Lapsentahtinen imetys on suonut entistä paremmat yöunet. Viime yönä tyttö uinui jopa viisi tuntia yhteen pötköön. Piti tarkistaa, onko hän enää elossa.

Viimeisestä ilman herätystä uinutusta yöstä on yli kuukausi. Silmäpussit ja ajoittain sumuiset ajatukset kertovat, että yhtämittaista unta saa yleensä nauttia korkeintaan neljä tuntia. Koen silti olevani virkeämpi kuin etukäteen uskoin.



Imetyksen sitovuus on yllättänyt, vaikka tiesin vauvan taipumuksesta tiheään tissilläroikkumiseen. Jonain päivinä vauva syö, syö ja syö. Sitten on päiviä kuten tämä, jolloin olen huoletta voinut puuhastella omia juttujani vauvan nukkuessa.

Nyt vauva kasvaa pelkällä rintamaidolla. Viime viikon aikana painoa oli tullut viikossa 240 grammaa. Kolmen kilon raja meni siis rikki, joten saimme luvan aloittaa ulkoilun. Viime perjantaina teimme ensimmäisen vaunulenkkimme, ja sen jälkeen olemme joka päivä käyneet totuttautumassa ulkoilmaan.
Julkisille paikoille emme vielä influenssakauden jyllätessä uskalla viedä pientä rääpälettä.

Synnytys tuntuu kaukaiselta muistolta. Fyysisesti olen jotakuinkin ennallani ja onnekseni olen koko ajan voinut kävellä ja istua ilman kipuja.

Painoni oli palautunut raskautta edeltävään lukemaan alle viikko vauvan pullauttamisesta, mutta vartaloni muoto on erilainen kuin ennen. Aiemmin olin reitevä, mutta nyt keskivartaloni on huomattavasti suurempi kuin ennen.

Rankkoja treenejä en ole vielä uskaltanut harrastaa. Kevyet kävelylenkit aloitin heti sairaalasta kotiuduttuamme, mutta juoksu ja sali odottavat vielä. Ehkä laajennan harrastusrepertuaariani jälkitarkastuksen jälkeen. Se on kuukauden kuluttua.

Minä olen edelleen minä. Ainakin koen niin. Taatusti äitiys on muuttanut minua, mutta sitä en uskalla vielä pohtia kovin tarkasti. Elämä ja ajatukset pyörivät tällä hetkellä vauvassa. Se lienee luonnollista, kun on kuukausi sitten synnyttämänsä imeväisen äiti. Minulla on silti aikaa ja energiaa pohtia muutakin. Ehdin onneksi edelleen lukea Hesarin päivittäin.

Nyt pinnasängystä kuuluu vaativa itku, joten pitää mennä. Ihan kiva lasketun ajan päivä siis!

maanantai 10. maaliskuuta 2014

Isi hoitaa

Synnytyssairaalassa miestä opastettiin kädestä pitäen vauvanhoitoon. "Isä voisi tulla katsomaan, miten silmät puhdistetaan", kätilö sanoi. Minun tehtäväkseni jäi imettää.

On toki hirveän hienoa, että isää opastettiin jälkeläisensä hoidossa. Imetys on koko ajan sujunut loistavasti, mutta olen ollut epävarma vauvan muussa hoidossa.

Miten sitä edes nostetaan? Apua, sen pää retkahti! Onko vaippa liian tiukalla?

Miehen isyyslomaillessa ihanat kolme viikkoa meille vakiintui työnjako. Minä ruokin, ja hän vaihtoi vaipat ja pesi vauvan. Toki itsekin vaihdoin vaipan silloin tällöin ja huolehdin vauvan puhtaudesta. Pääasiassa ne eivät kuitenkaan kuuluneet vastuisiini.

Välillä tunsin itseni huonoksi äidiksi. Isä hoiti lasta sujuvasti ja varmasti, kun minä arkailin vauvan pyllyn pesemistä.



Isyysloman lähestyessä loppuaan aloin pelätä. Minä olisin yksin kotona pienen tyttäremme kanssa. Miten me pärjäisimme? Mitä jos vauva menisi rikki?

Nyt miehen töihinpaluusta on lähes viikko. Huomaan onnekseni, että varmuus vauvanhoidossa on lisääntynyt jatkuvasti. Samalla vauvakin on jäntevöitynyt. Kolmen kilon merkkipaalu ohitettiin viime viikolla, ja tyttö on kasvanut nyt jopa yli suositusten.

Ei hän olekaan hajonnut. En edelleenkään uskalla heijailla häntä yhtä uskaliaasti kuin mies, mutta ehkä se on luontaista äidinvarovaisuutta.

Onni on puoliso, joka osallistuu lapsen hoitoon. Onneksi häntä kannustettiin siihen jo synnytyssairaalassa. Toivottavasti voimme jossain vaiheessa vaihtaa osia niin, että mies on hetken kotona lapsen kanssa.

maanantai 3. maaliskuuta 2014

Varastettu kuukausi

Neuvolassa kysyttiin, miltä tuntui saada vauva kuukauden etuajassa. Tuntuiko siltä, että kuukausi olisi varastettu, terveydenhoitaja kysyi.

Hmm.

On totta, että neljä viikkoa lapsettomasta elämästä on kadonnut peruuttamattomasti. Se ei tunnu epäreilulta tai katkeroittavalta, mutta on se hieman haikeaa.

On toki paljon pahempiakin ennenaikaisuuksia. Meidän 36+0 syntynyt tyttömme oli fyysisesti valmiihko maailmaan.  Vanhempien valmius taas...

Reilu kaksiviikkoinen vauva tai rv 38+jotain
Vauvan syntymästä on kolme viikkoa, mutta meillä on edelleen vain kaikkein pienimmät vauvanvaatteet kaapissa. Kun kotiuduimme sairaalasta, minä ryhdyin siivomaan. Mies taas meni kauppaan. Meillä ei ollut tuttipulloa, vaippoja tai korviketta. Meillä ei vieläkään ole hoitoalustaa tai kylpyammetta.

Palasimme kotiin, jossa ei ollut tehty aiottua suursiivousta. Pyykkikori pursuili. Koristeet vauvan seinälle olivat tekemättä.

Olisin halunnut varautua synnytykseen pohtimalla eri asentoja ja tutustumalla kivunlievitykseen. Lapsivesien vyöryessä soitin Kätilöopiston päivystykseen ja toisella kädellä pakkailin sairaalakassia. En tiennyt, mitä sinne pitäisi pakata. Osastolla antibioottitipassa roikkuessa googlettelin ponnistusasentoja.

En minä ole valmis tähän, tuskailin.

Samalla ilmoittelin ihmisille, että sori, perutaan nyt se ja se juttu, meille nimittäin tulee keskosvauva. Minulla oli 10.2.2014 alkaneelle viikolle muut suunnitelmat kuin synnyttäminen. Piti tehdä gradua, käydä pilateksessa, myydä kirpputorilla, shoppailla, uida, käydä salilla ja tavata kavereita. Piti nauttia hyvävointisesta loppuraskaudesta.

Mies olisi ollut tiimistään ainoa, joka olisi ollut töissä sen viikon. Eipä sitten ollut hänkään.

Jos vauva ei olisi syntynyt jo, nyt varmaan elettäisiin pelkopolilla kiivaita hetkiä. Saattaisin olla kauhusta kankea. Nyt synnytys vaan alkoi. Matkalla sairaalaan tajusin, että tässä ollaan ja mitään ei voi. Sen tajuaminen oli sekä pelottavaa että vapauttavaa.

En siis erityisemmin sure menetettyä kuukautta, vaikka synnytys alkoi yllättäen. Joskus hieman haikeana mietin, mitä tekisin nyt lapsettomana äitiyslomalla. Olen onnellinen ja helpottunut siitä, että minua pelottanut synnytys on ohi. Parasta on, että se meni loistavasti.

Mahdollisella seuraavalla kerralla taidan varautua siihen, ettei vauva välitä lasketusta ajasta.