maanantai 24. helmikuuta 2014

Siinäkö se oli: synnytys, osa 2

(jatkoa ensimmäiselle osalle)

Aamuseitsemältä heräsin, kun minusta tultiin ottamaan vaihteeksi verinäyte. Supistukset olivat edelleen aika inhottavia, mutta kestin ihan hyvin. Jossain vaiheessa pääsin taas käyrille ja sain jälleen antibioottia.

Mitään infektioita ei ollut havaittu, onneksi.

Harkitsin aamupalalle menoa, mutta kätilö toi minulle tarjottimen huoneeseen. Yritin syödä hieman, jotta saisin energiaa. Pelkäsin oksentamista. Aina supistuksen iskiessä tuntuikin siltä, että kaikki kehoon laitettu tulee ulos. Vauva taisi olla niin alhaalla, ettei istuminen ollut kovin mukavaa.

Kävin itse vessassa ja koin olevani sankari. Kävelin ihan itse monta metriä enkä pysähtynyt huohottamaan, ajatelkaas!

Ihana aamukätilö toi minulle TENS-laitteen. Supistukset tuntuivat selässä, joten laite auttoi todella paljon. Kätilö myös painoi selässäni jotain kohtaa, mikä helpotti oloa huimasti. Lähinnä nojasin sänkyyn, koska se sattui huomattavasti vähemmän kuin makaaminen.

Kun supisti, en oikein pystynyt puhumaan. Soitin äidille, mutta krampin iskiessä puhelu oli pakko lopettaa.

Joskus ennen kymmentä kätilö tarkisti kohdunsuuni tilanteen. Olin kuusi senttiä auki. Kätilö oli ihmeissään, että olin kestänyt niin kauan pelkän TENS-laitteen voimalla. Minä olin vielä enemmän kummissani. Häh, minähän olin kipuherkkä, sairaalakammoinen ja pelkopolista haaveileva? Miten tunsin vielä kestäväni ihan hyvin?

Pian sisätutkimuksen jälkeen mies saapui paikalle. Hän oli aamulla leiponut ruisleivän, jonka taikina minulta oli jäänyt sunnuntaina tekeytymään :D Leipä ei tosin maistunut, enkä ollut aamupalaleivistäkään saanut syötyä kuin puolet yhdestä palasta.

Siirryimme synnytyssaliin kerrosta ylemmäs. Oikeastaan sen nimi oli syntymähuone. Lisäksi se oli juuri sama syntymähuone, jossa olimme edellisenä perjantaina vierailleet sairaalan tutustumiskäynnillä. Juuri siellä huoneessa polveni olivat tutisseet ja olin miettinyt, etten taatusti koskaan uskaltaisi synnyttää.

Tositoimien alkaessa en enää ollut kauhistunut. Lähinnä vaan odotin, että synnytys olisi jo ohi. Avautumisvaihe oli toki ollut kipeä, mutta kipu oli hallittavaa. Ponnistamista pelkäsin. Olin lähinnä kuullut, että siinä p*ska lentää ja paikat repeävät. Kuinka viehättävää!

Syntymähuoneessa käytin edelleen TENS-laitetta. Aamukätilö oli neuvonut miehelle, miten selkääni pitäisi painaa. Välillä hönkäilin ilokaasua, mutta en kokenut sen juuri auttavan. Tulihan siitä tosin hieman nousuhumalainen olo.

Olin hieman epätietoinen, pitäisikö epiduraali ottaa. Koin pärjääväni ilman, mutta ponnistusvaihe kauhistutti. Olin aika väsynyt, joten puudutteen tuoma lepotauko vaikutti ihanalta ajatukselta. Sovimme kätilön kanssa, että katselemme tilannetta.

Muistelin kuulleeni, että jossain vaiheessa epiduraalin laittaminen saattaisi olla liian myöhäistä. Kätilön mukaan sen voisi kuitenkin laittaa milloin tahansa avautumisvaiheessa. Ehkä tästä sitten on erilaisia näkemyksiä.

Jossain vaiheessa vauvan päähän laitettiin scalp-anturi. Sydänäänet olivat onneksi todella hyvät.

Naapurihuoneesta kuului vastasyntyneen vauvan itkua. Miehen ja kätilön mukaan sieltä oli kuulunut myös muita taisteluääniä, joita itse en onneksi havainnut.

Kun olin avautunut yhdeksään senttiin, myönnyin viimein epiduraalille. Jännitin, sattuisiko piikin laitto. Ei sattunut. Se ei oikeastaan edes tuntunut miltään.

Toinen jalka puutui. Ei sellaista pitäisi käydä, anestesialääkäri sanoi. Aha.

Puutuminen ei tosin kauaa haitannut, koska olo helpottui puudutteen jälkeen todella paljon. Tunsin supistukset, mutta niiden aikana ei tarvinnut pompata pystyyn ja keskittyä hengittämiseen. Ihanaa. En nukahtanut, mutta sain onneksi levättyä hetken.

Jossain vaiheessa kätilöiden vuoro vaihtui. Saliin tuli myös opiskelija. Hänen läsnäolonsa ei haitannut yhtään. Päinvastoin oli ihanaa, että sain kaksinkertaista huomiota ja huolenpitoa.

Pelkäämäni ponnistusvaihe alkoi olla ajankohtainen. Olisin halunnut ponnistaa mahdollisimman pystyssä. Olin kuullut, ettei niin ehkä repeäisi niin pahasti. Valitettavasti sängyn ulkopuolella pukkaaminen oli aikaisten viikkojeni takia kielletty.

Aloitin puoliseisovasta asennosta sängyllä.

Taisin olla aika nössö ponnistaja. Onneksi kätilöt tsemppasivat.

Tajusin, mitä sanonta ei lasta eikä p*skaa tarkoittaa. Ei siitä sen enempää.

Aloin jo toivoa, että koko synnytys olisi ohi. Samalla pelkäsin, että halkean viiteen osaan ja minua kursitaan leikkaussalissa kasaan.

Taisi olla suhteellisen helppo synnytys, kun tuossa oli kaikkein suurin huoli.

Kätilö lähti hakemaan toista kätilöä, joka voisi varmistaa vauvan syntymäajan. Joko se syntyy, mietin kauhuissani. Olin sanonut, etten tahtoisi todellakaan koskettaa vauvan pilkottavaa päälakea.

Televisiossa ponnistaja huutaa aina. En tajua, miksi. Minulla ei todellakaan ollut resursseja mihinkään älämölöön. Lihastyöhön keskittyminen vei kaikki voimani.

En tosin ollut hiljainen synnyttäjä, kun vauvan pää putkahti ulos. Silloin ilmaisin vienon toiveeni siitä, että saisin kuolla :D

Pään ulostulo oli synnytyksen ainoa kohta, joka oikeasti sattui todella todella paljon. En osaa kuvailla sitä kipua enää, mutta kauheaa se oli.

Sen jälkeen ei sattunut. Pieni vauva vaan luiskahti ulos. Kello oli 16.55. Olin ponnistanut puoli tuntia, vaikka se tuntui ainakin kuusinkertaiselta ajalta.

 Siinäkö se oli, kysyin hämmentyneenä.

JATKUU...

P.S. Luulen, että tämä merkintä on paras tehdä kuvattomana.

10 kommenttia:

  1. Tuosta tens laitteesta on kuulunut vaan hyvää palautetta, pitääpä yrittää itsellenikin saada sellainen avuksi :) Ja ihana sun mies, miten on pystynyt leivän leipomaan.. joskus kun sais miehen hermot lainaan, ne on just tommosia että pystyy ihan järjissään toimimaan vaikka mikä tilanne :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. TENS oli ihana, kannattaa kokeilla! Onneksi tuolla sairaalassa oli sellainen, koska en toki ollut ehtinyt vuokrata omaa... Itsekin haluaisin mieshermot. Tosin kuulemma silloin vedenmenopäivänä oli ollut vähän vaikea keskittyä töihin :D

      Poista
  2. Kuulostaa niin tutulta tuo "vieno toive kuolemasta", minulle kätilö sanoi jälkeen päin minun todenneen jossain vaiheessa ponnistusvaihetta "tää on ihan v*tun p*rseestä" :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hahhahah! Ihan ihmettelin, miten niin hyvin pystyin kontrolloimaan käyttäytymistäni - paitsi ihan lopussa :D

      Poista
  3. kiristääkö se pään ulostulo vai mikä tekee siitä niin kivuliasta? :/ PELKÄÄN. Olisiko mies saanut olla yöllä sinun seurassa vai täytyikö sun olla yksin silloin? Mä itse pelkään niin kamalasti synnytystä ja sairaalassa oloa että en haluaisi joutua olemaan yksin hetkeäkään :(

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hmm, kiristäminen oli varmaan se tunne. Toisaalta, tiedätkö, en oikein näin kahden viikon jälkeen edes muista, miltä se tarkalleen tuntui! Minä ponnistin pelkän epiduraalin voimin, mutta ehkä jostakin täsmäpuudutteesta olisi ollut enemmän hyötyä.

      Synnytystä edeltävän yön jouduin tosiaan olemaan osastolla yksin. Isät tai tukihenkilöt eivät saaneet jäädä sinne. Minäkin pelkäsin sairaalassa oloa, mutta ihan hyvin kestin silti. :) Eihän se toki ollut kiva jäädä osastolle yksin, mutta ei sille vaan voinut siinä tilanteessa mitään.

      Voin myös lohduttaa sinua sen verran, että jokaisen synnytys on aina yksilöllinen. Minusta ponnistusvaihe oli kauheaa, mutta avautumisesta selvisin ilman lääkkeitä - moni taas kokee ponnistamisen helppona ja avautumisen kivuliaana. Lisäksi kuten jo sanoin, synnytyskipu oikeasti unohtuu. :) Tsemppiä ja onnea matkaan!

      Poista
  4. Kuulostaa ihanalta :)

    VastaaPoista
  5. Mulla tosiaan ponnistusvaihe kaks tuntia eikä sitä aikaa ees tajunnu. Sattu mullaki ihan älyttömästi pään ulostulo.. Huusin kyllä siinä vaiheessa sitte, kuolemaa tosin en toivonu :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvä, ettet sentään tahtonut kuolla :D Haha, näistä synnyttäjien letkautuksista saisi varmaan hyvän kirjan... Tosin joskus niitä oli koottu johonkin lehtijuttuun. Muistan, että joku oli toivonut lisää huumeita.

      Poista