keskiviikko 19. helmikuuta 2014

Lits läts: synnytys, osa 1

Elokuvissa synnytys alkaa usein sillä, että lapsivedet loiskahtavat yllättäen. Oikeassa elämässä niin ei usein käy, neuvolan synnytysvalmennuksessa korostettiin. Samassa valmennuksessa muistutettiin usein, että esikoista saa yleensä odotella lasketun ajan jälkeenkin. Siellä myös mainittiin, ettei äidin tai muiden sukulaisten raskauksien kestoilla ole mitään väliä.

Sen takia olin epäuskoinen, kun varhain maanantaiaamuna 10.2., raskausviikolla 35+6 tunsin mahassani poksahtavan jotain. Tiesin, ettei suvussamme juuri kukaan ollut synnyttänyt yliaikaista lasta. Harva oli pysynyt mahassa edes laskettuun aikaan saakka.
  
Olisikohan se - ei kai se voi olla - miten se voisi olla, kävi mielessä. Hetken rauhoitin itseäni ajattelemalla, että ehkä vauva vaan muutti asentoaan.

Hehe, just niin.

Nousin sängystä tarkistaakseni tilanteen - ja silloin holahti. Ei jäänyt epäselväksi, etteikö poksahdus olisi todella aiheutunut lapsiveden menosta. Kaivoin esiin Kätilöopiston toissapäiväiseltä (!) tutustumiskäynniltä saadun paperin, jossa oli päivystyksen yhteystiedot. En ollut ajatellut, että niitä tarvittaisiin niin pian.

Vesi ei ollut ruskeaa, vihreää tai varsinaisesti veristä, joten saimme luvan tulla omalla autolla. Jos raskauteni olisi ollut täysiaikainen, olisimme saaneet odotella kotona vielä puoli vuorokautta. Nyt piti infektioriskin takia lähteä antibioottien lähistölle mahdollisimman pian.

En todellakaan ollut pakannut mitään sairaalakassia. Eihän minua ollut varsinaisesti edes supistellut vielä. Heittelin laukkuun satunnaisia tavaroita - kamera, laturi, dekkari, sukat... Aamupalan olisi saanut syödä, mutta ei oikein maistunut.

Ennen kuutta Helsingin läpi ajellessa olo oli epätodellinen ja huolestunut. Tässä me nyt olimme menossa sairaalaan, josta emme palaisi kahdestaan. Huoletti, olisiko vauva liian epäkypsä syntymään ja joutuisimmeko viikkojen tehohoitoon. En tuntenut edelleenkään supistuksia, mutta onneksi vauva potki.

Ainakin Kätilöopiston parkkipaikalla oli hyvin tilaa.

Päivystykseen saavuttuamme odottelimme hetken kätilöä. Pääsin käyrille, joilla mitattiin kohdun supistelua ja vauvan sydänääniä. Sydänäänet olivat hyvät, mutta supistuksia ei oikeastaan ollut. Minusta otettiin kaikenlaisia näytteitä. Niillä varmistettiin, etten ollut saanut infektioita. Käteen laitettiin kanyyli, johon tiputettaisiin antibioottia kahdeksan tunnin välein.

Kätilö kertoi, että meidän kannattaisi valmistautua siihen, että vauva saattaisi joutua hoitoon lastenosastolle. Toisaalta näillä viikoilla synnytystä ei enää viivästettäisi. Nyt riski saada tulehduksia alkoi olla ennenaikaista synnytystä suurempi.

Lastenlääkäri ultrasi vauvan. Vauva oli hyvässä tarjonnassa, mutta olisi kuulemma voinut olla alempanakin. Lääkäri esitti painoarvioksi 2 300 grammaa. Se tuntui hirveän pieneltä, mutta olin helpottunut, etten ilmeisesti ollut raskausdiabeteksestani huolimatta onnistunut kasvattamaan mitään jättivauvaa.

Olin avautunut ehkä sentin verran, eikä synnytys näyttänyt lääkärin mukaan uhkaavalta. Seuraavana aamuna kuulemma käynnistettäisiin, jos mitään ei tapahtuisi sitä ennen.


Vauvan sydänäänet ovat kunnossa, ja supistukset aika hiljaisia
Mies lähti jossain vaiheessa hoitamaan työasioita, ja jäin yksin osastolle. Silloin tällöin tunsin heikkoja supistuksia. Makoilin välillä käyrillä, antibioottitipassa ja otettiin edelleen näytteitä. Lapsivettä tiputteli. Luin, liikuin käytävillä ja sosialisoin toisten odottajien kanssa.

Aamulla olin ollut kauhusta kankea, mutta pikkuhiljaa aloin rentoutua. Synnytys ja varsinkin käynnistäminen jännittivät, mutta tunsin oloni turvalliseksi. Vauva ei olisi jättiläinen. Olin jo valmiiksi sairaalassa eikä minulla ollut tiettävästi tulehduksia. Oikeastaan ajatus vauvan näkemisestä alkoi kiehtoa.

Mies palasi illalla käymään. Päivystysosastolla ei onneksi ollut rajoitettua vierailuaikoja. Joskus seitsemän aikoihin supistuksia alkoi tulla noin viiden minuutin välein. Ne tuntuivat lieviltä kuukautiskivuilta, mutta eivät olleet lamauttavia.

Kymmenen jälkeen yritin käydä nukkumaan. Supistuksia tuli edelleen, enkä onnistunut nukkumaan niiden välissä. Puolenyön aikaan sain taas antibioottia ja lisäksi supisteluun Panadolia, joka ei auttanut yhtään.

Joskus kahden aikaan olo alkoi olla jo epätoivoinen. Sain jotakin Panadolia vahvempaa lääkettä, joka ei sekään auttanut. Kätilö teki sisätutkimuksen, ja olin kolme senttiä auki. Aloin tajuta, että synnytystä ei suinkaan luultavasti käynnistettäisi. Sehän oli tainnut käynnistyä ihan itsestään!

Kohdun supistelu tuntui lähinnä todella voimakkaalta kuukautiskivulta. Se ei ole minulle vieras tunne. Supistukset sattuivat, mutta oikeastaan ne tuntuivat voimakkaaseen menkkakipuun verrattuina jopa armollisilta. Ne kestivät hetken, ja sitten tuli jokusen minuutin kivuttomuus. Ne eivät olleet tauotonta tykitystä.

Aamuyöstä keksin aina supistuksen tullessa nousta ylös, nojata sänkyyn ja hengittää syvään sisään ja ulos. Pystyasento ja hengittämiseen keskittyminen veivät kaikkein pahimman kivun pois. Onnistuin jopa nukahtamaan. Puoliunessa hyppäsin aina kohdun krampatessa ylös ja sen jälkeen palasin nukkumaan, mikä tuntuu nyt huvittavalta. Kovin rentouttavaa se ei ollut, mutta sain ainakin hieman levättyä.

JATKUU...

P.S. Voi luoja, miten minä inhoan sanaa "supistus". Sup-sup-sup-sup-sups-supssssss, aargh.

8 kommenttia:

  1. Mullahan alkoi kanssa vesien menolla ja viikkoja oli 37+6 ja esikoinen tosiaan täälläkin ;) Olin mennyt nukkumaan koska seuraavana aamuna piti herätä synnytystapa arvioon mut heräsinki lyhyiden unien jälkeen mielenkiintoseen tunteeseen mahassa :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jee, kohtalotoveri! :D Minullakin piti tosiaan silloin vesimenopäivänä olla neuvolalääkäri, jossa olisi katsottu synnytystapaa. No, kyllä tuo ihan hyvin onneksi mahtui syntymään ilman arviotakin :D

      Poista
    2. Mulla se teki sen arvion siel salis :D

      Poista
    3. Viimetipan arvio siis :D Hui, kai ne minullakin edes jollain tapaa tsekkasivat, että pitäisi mahtua ulos. Ainakin toivon, etten ollut ihan heitteillä :)

      Poista