torstai 27. helmikuuta 2014

27.2.2014

Arvatkaapas, mitä me teimme tänään.

Kävimme Helsingin Albertinkadulla.

Menimme siis naimisiin!

Meidän piti ehtiä toteuttaa tämä ennen vauvan syntymää. Olimme ajatelleet, että helmikuun alussa, äitiyslomani alkamisen jälkeen olisi hyvä ajankohta.

No, maistraatti oli yllättävän varattu. Vapaan ajan sai helmikuun lopulle. Ei meillä varmaan silloin vauvaa ole, koska ei edes supista, sanoin.

Oli meillä sitten 16-päiväinen vauva mukanamme. Hän nukkui sievästi turvakaukalossaan.

Maistraattivihkiminen ei ollut niin karu kuin ehkä voisi kuvitella. Ei se nyt kovin koristeellinen tilaisuus ollut, enkä sellaista odottanutkaan. Meistä ei silti tullut avioparia missään ruskeaverhoisessa 80-luvun kirjoituskoneella varustetussa toimistossa. Vihkihuoneessa paloivat kynttilät, ja valaistus oli pehmeä. Jopa kukkia oli.

Teini-iässä haaveilin isoista häistä: kirkosta, pitopalvelusta, polttareista, pitkästä valkoisesta mekosta, bändistä ja kimpunheitosta. Parikymppisenä alkoi tuntua, ettei sellainen ole minua. Käyn mielelläni toisten häissä, mutta itse en ole tahtonut minkäänlaisia juhlia.

Onneksi mieheni on ajatellut samoin. Meille on ollut selvää, että tahdomme pelkästään avioliiton. Emme halua häitä.

Kaikkia perinteitä emme hylänneet. Minulla on nyt uusi sukunimi. Siihen tottuminen kestänee. Jännitän jo, milloin puhelimeni soi ja minun pitäisi vastata siihen uudella nimelläni.

Mihinköhän kaikkialle nimi edes pitäisi päivittää?

keskiviikko 26. helmikuuta 2014

Viisitoista päivää vanhat vauva ja äiti

Viidentoista päivän ikäinen vauva
  • ylitti juuri syntymäpainonsa, mutta on vielä alle kolmekiloinen
  • saa enää kolme lisämaitoannosta vuorokaudessa
  • tahtoo seuraa
  • pääsi vauvanavastaan jo viikko sitten
  • silloin alkoi tulla oikeiden vauvojen kakkaa
  • itkee yllättävän vähän
  • käyttäisi mieluiten pienempää vaatekokoa kuin 50 cm
  • riehuu iltaisin, aamuöisin ja nukkuu päivisin -> auts
  • on söpö

Viidentoista päivän ikäinen äiti
  • valuttaa aika paljon maitoa
  • haisee aina joko maidolle tai puklulle
  • saattaa olla vähän väsynyt
  • on jakanut pankkikorttinsa pin-koodia talonsa ovikoodina
  • painaa saman verran kuin ennen raskautta
  • käyttää silti äitiyshousuja, koska omat farkut puristavat hieman vatsasta
  • odottaa, että vauvan paino nousisi -> pääsisi vaunulenkeille
  • nauttii sokeriseurannan loppumisesta ja (laskiais)pullansyönnistä
  • tykkää, kun kotona käy vieraita katsomassa vauvaa
  • on käynyt yksin jo kirjastossa, Citymarketissa kahdesti, postissa ja H&M:llä
  • yrittää oppia nukkumaan päiväunia

maanantai 24. helmikuuta 2014

Siinäkö se oli: synnytys, osa 2

(jatkoa ensimmäiselle osalle)

Aamuseitsemältä heräsin, kun minusta tultiin ottamaan vaihteeksi verinäyte. Supistukset olivat edelleen aika inhottavia, mutta kestin ihan hyvin. Jossain vaiheessa pääsin taas käyrille ja sain jälleen antibioottia.

Mitään infektioita ei ollut havaittu, onneksi.

Harkitsin aamupalalle menoa, mutta kätilö toi minulle tarjottimen huoneeseen. Yritin syödä hieman, jotta saisin energiaa. Pelkäsin oksentamista. Aina supistuksen iskiessä tuntuikin siltä, että kaikki kehoon laitettu tulee ulos. Vauva taisi olla niin alhaalla, ettei istuminen ollut kovin mukavaa.

Kävin itse vessassa ja koin olevani sankari. Kävelin ihan itse monta metriä enkä pysähtynyt huohottamaan, ajatelkaas!

Ihana aamukätilö toi minulle TENS-laitteen. Supistukset tuntuivat selässä, joten laite auttoi todella paljon. Kätilö myös painoi selässäni jotain kohtaa, mikä helpotti oloa huimasti. Lähinnä nojasin sänkyyn, koska se sattui huomattavasti vähemmän kuin makaaminen.

Kun supisti, en oikein pystynyt puhumaan. Soitin äidille, mutta krampin iskiessä puhelu oli pakko lopettaa.

Joskus ennen kymmentä kätilö tarkisti kohdunsuuni tilanteen. Olin kuusi senttiä auki. Kätilö oli ihmeissään, että olin kestänyt niin kauan pelkän TENS-laitteen voimalla. Minä olin vielä enemmän kummissani. Häh, minähän olin kipuherkkä, sairaalakammoinen ja pelkopolista haaveileva? Miten tunsin vielä kestäväni ihan hyvin?

Pian sisätutkimuksen jälkeen mies saapui paikalle. Hän oli aamulla leiponut ruisleivän, jonka taikina minulta oli jäänyt sunnuntaina tekeytymään :D Leipä ei tosin maistunut, enkä ollut aamupalaleivistäkään saanut syötyä kuin puolet yhdestä palasta.

Siirryimme synnytyssaliin kerrosta ylemmäs. Oikeastaan sen nimi oli syntymähuone. Lisäksi se oli juuri sama syntymähuone, jossa olimme edellisenä perjantaina vierailleet sairaalan tutustumiskäynnillä. Juuri siellä huoneessa polveni olivat tutisseet ja olin miettinyt, etten taatusti koskaan uskaltaisi synnyttää.

Tositoimien alkaessa en enää ollut kauhistunut. Lähinnä vaan odotin, että synnytys olisi jo ohi. Avautumisvaihe oli toki ollut kipeä, mutta kipu oli hallittavaa. Ponnistamista pelkäsin. Olin lähinnä kuullut, että siinä p*ska lentää ja paikat repeävät. Kuinka viehättävää!

Syntymähuoneessa käytin edelleen TENS-laitetta. Aamukätilö oli neuvonut miehelle, miten selkääni pitäisi painaa. Välillä hönkäilin ilokaasua, mutta en kokenut sen juuri auttavan. Tulihan siitä tosin hieman nousuhumalainen olo.

Olin hieman epätietoinen, pitäisikö epiduraali ottaa. Koin pärjääväni ilman, mutta ponnistusvaihe kauhistutti. Olin aika väsynyt, joten puudutteen tuoma lepotauko vaikutti ihanalta ajatukselta. Sovimme kätilön kanssa, että katselemme tilannetta.

Muistelin kuulleeni, että jossain vaiheessa epiduraalin laittaminen saattaisi olla liian myöhäistä. Kätilön mukaan sen voisi kuitenkin laittaa milloin tahansa avautumisvaiheessa. Ehkä tästä sitten on erilaisia näkemyksiä.

Jossain vaiheessa vauvan päähän laitettiin scalp-anturi. Sydänäänet olivat onneksi todella hyvät.

Naapurihuoneesta kuului vastasyntyneen vauvan itkua. Miehen ja kätilön mukaan sieltä oli kuulunut myös muita taisteluääniä, joita itse en onneksi havainnut.

Kun olin avautunut yhdeksään senttiin, myönnyin viimein epiduraalille. Jännitin, sattuisiko piikin laitto. Ei sattunut. Se ei oikeastaan edes tuntunut miltään.

Toinen jalka puutui. Ei sellaista pitäisi käydä, anestesialääkäri sanoi. Aha.

Puutuminen ei tosin kauaa haitannut, koska olo helpottui puudutteen jälkeen todella paljon. Tunsin supistukset, mutta niiden aikana ei tarvinnut pompata pystyyn ja keskittyä hengittämiseen. Ihanaa. En nukahtanut, mutta sain onneksi levättyä hetken.

Jossain vaiheessa kätilöiden vuoro vaihtui. Saliin tuli myös opiskelija. Hänen läsnäolonsa ei haitannut yhtään. Päinvastoin oli ihanaa, että sain kaksinkertaista huomiota ja huolenpitoa.

Pelkäämäni ponnistusvaihe alkoi olla ajankohtainen. Olisin halunnut ponnistaa mahdollisimman pystyssä. Olin kuullut, ettei niin ehkä repeäisi niin pahasti. Valitettavasti sängyn ulkopuolella pukkaaminen oli aikaisten viikkojeni takia kielletty.

Aloitin puoliseisovasta asennosta sängyllä.

Taisin olla aika nössö ponnistaja. Onneksi kätilöt tsemppasivat.

Tajusin, mitä sanonta ei lasta eikä p*skaa tarkoittaa. Ei siitä sen enempää.

Aloin jo toivoa, että koko synnytys olisi ohi. Samalla pelkäsin, että halkean viiteen osaan ja minua kursitaan leikkaussalissa kasaan.

Taisi olla suhteellisen helppo synnytys, kun tuossa oli kaikkein suurin huoli.

Kätilö lähti hakemaan toista kätilöä, joka voisi varmistaa vauvan syntymäajan. Joko se syntyy, mietin kauhuissani. Olin sanonut, etten tahtoisi todellakaan koskettaa vauvan pilkottavaa päälakea.

Televisiossa ponnistaja huutaa aina. En tajua, miksi. Minulla ei todellakaan ollut resursseja mihinkään älämölöön. Lihastyöhön keskittyminen vei kaikki voimani.

En tosin ollut hiljainen synnyttäjä, kun vauvan pää putkahti ulos. Silloin ilmaisin vienon toiveeni siitä, että saisin kuolla :D

Pään ulostulo oli synnytyksen ainoa kohta, joka oikeasti sattui todella todella paljon. En osaa kuvailla sitä kipua enää, mutta kauheaa se oli.

Sen jälkeen ei sattunut. Pieni vauva vaan luiskahti ulos. Kello oli 16.55. Olin ponnistanut puoli tuntia, vaikka se tuntui ainakin kuusinkertaiselta ajalta.

 Siinäkö se oli, kysyin hämmentyneenä.

JATKUU...

P.S. Luulen, että tämä merkintä on paras tehdä kuvattomana.

sunnuntai 23. helmikuuta 2014

Nimeni on äiti

Jotkut äidit sanovat, että oma identiteetti saattaa kadota äitiyteen. Oma etunimi melkein unohtuu, kun kaikki kutsuvat pelkästään äidiksi.

Olen ollut äiti vasta vajaa kaksi viikkoa. En vielä tunne kadottaneeni itseäni. Koen edelleen olevani suunnilleen sama ihminen kuin tasan kaksi viikkoa sitten, jolloin vietin tietämättäni kaikkein viimeistä kotipäivää lapsettomana. Olen toki saanut lisänimen ja uuden roolin, äitiyden. Silti en ole tunnistaa itseäni, kun joku sanoo minua äidiksi. Ajattelen, että hän varmaan tarkoittaa omaa äitiäni.

Viikontakaisella paluureissulla synnyttäneiden osastolle minulle annettiin uusi etunimi. Ruokakärryssä tarjottimessani sukunimi oli oikein, mutta etunimekseni oli laitettu äiti. Siitäkö hidas identiteetin muuttuminen, jos ei sentään kadottaminen, alkoi?


keskiviikko 19. helmikuuta 2014

Lits läts: synnytys, osa 1

Elokuvissa synnytys alkaa usein sillä, että lapsivedet loiskahtavat yllättäen. Oikeassa elämässä niin ei usein käy, neuvolan synnytysvalmennuksessa korostettiin. Samassa valmennuksessa muistutettiin usein, että esikoista saa yleensä odotella lasketun ajan jälkeenkin. Siellä myös mainittiin, ettei äidin tai muiden sukulaisten raskauksien kestoilla ole mitään väliä.

Sen takia olin epäuskoinen, kun varhain maanantaiaamuna 10.2., raskausviikolla 35+6 tunsin mahassani poksahtavan jotain. Tiesin, ettei suvussamme juuri kukaan ollut synnyttänyt yliaikaista lasta. Harva oli pysynyt mahassa edes laskettuun aikaan saakka.
  
Olisikohan se - ei kai se voi olla - miten se voisi olla, kävi mielessä. Hetken rauhoitin itseäni ajattelemalla, että ehkä vauva vaan muutti asentoaan.

Hehe, just niin.

Nousin sängystä tarkistaakseni tilanteen - ja silloin holahti. Ei jäänyt epäselväksi, etteikö poksahdus olisi todella aiheutunut lapsiveden menosta. Kaivoin esiin Kätilöopiston toissapäiväiseltä (!) tutustumiskäynniltä saadun paperin, jossa oli päivystyksen yhteystiedot. En ollut ajatellut, että niitä tarvittaisiin niin pian.

Vesi ei ollut ruskeaa, vihreää tai varsinaisesti veristä, joten saimme luvan tulla omalla autolla. Jos raskauteni olisi ollut täysiaikainen, olisimme saaneet odotella kotona vielä puoli vuorokautta. Nyt piti infektioriskin takia lähteä antibioottien lähistölle mahdollisimman pian.

En todellakaan ollut pakannut mitään sairaalakassia. Eihän minua ollut varsinaisesti edes supistellut vielä. Heittelin laukkuun satunnaisia tavaroita - kamera, laturi, dekkari, sukat... Aamupalan olisi saanut syödä, mutta ei oikein maistunut.

Ennen kuutta Helsingin läpi ajellessa olo oli epätodellinen ja huolestunut. Tässä me nyt olimme menossa sairaalaan, josta emme palaisi kahdestaan. Huoletti, olisiko vauva liian epäkypsä syntymään ja joutuisimmeko viikkojen tehohoitoon. En tuntenut edelleenkään supistuksia, mutta onneksi vauva potki.

Ainakin Kätilöopiston parkkipaikalla oli hyvin tilaa.

Päivystykseen saavuttuamme odottelimme hetken kätilöä. Pääsin käyrille, joilla mitattiin kohdun supistelua ja vauvan sydänääniä. Sydänäänet olivat hyvät, mutta supistuksia ei oikeastaan ollut. Minusta otettiin kaikenlaisia näytteitä. Niillä varmistettiin, etten ollut saanut infektioita. Käteen laitettiin kanyyli, johon tiputettaisiin antibioottia kahdeksan tunnin välein.

Kätilö kertoi, että meidän kannattaisi valmistautua siihen, että vauva saattaisi joutua hoitoon lastenosastolle. Toisaalta näillä viikoilla synnytystä ei enää viivästettäisi. Nyt riski saada tulehduksia alkoi olla ennenaikaista synnytystä suurempi.

Lastenlääkäri ultrasi vauvan. Vauva oli hyvässä tarjonnassa, mutta olisi kuulemma voinut olla alempanakin. Lääkäri esitti painoarvioksi 2 300 grammaa. Se tuntui hirveän pieneltä, mutta olin helpottunut, etten ilmeisesti ollut raskausdiabeteksestani huolimatta onnistunut kasvattamaan mitään jättivauvaa.

Olin avautunut ehkä sentin verran, eikä synnytys näyttänyt lääkärin mukaan uhkaavalta. Seuraavana aamuna kuulemma käynnistettäisiin, jos mitään ei tapahtuisi sitä ennen.


Vauvan sydänäänet ovat kunnossa, ja supistukset aika hiljaisia
Mies lähti jossain vaiheessa hoitamaan työasioita, ja jäin yksin osastolle. Silloin tällöin tunsin heikkoja supistuksia. Makoilin välillä käyrillä, antibioottitipassa ja otettiin edelleen näytteitä. Lapsivettä tiputteli. Luin, liikuin käytävillä ja sosialisoin toisten odottajien kanssa.

Aamulla olin ollut kauhusta kankea, mutta pikkuhiljaa aloin rentoutua. Synnytys ja varsinkin käynnistäminen jännittivät, mutta tunsin oloni turvalliseksi. Vauva ei olisi jättiläinen. Olin jo valmiiksi sairaalassa eikä minulla ollut tiettävästi tulehduksia. Oikeastaan ajatus vauvan näkemisestä alkoi kiehtoa.

Mies palasi illalla käymään. Päivystysosastolla ei onneksi ollut rajoitettua vierailuaikoja. Joskus seitsemän aikoihin supistuksia alkoi tulla noin viiden minuutin välein. Ne tuntuivat lieviltä kuukautiskivuilta, mutta eivät olleet lamauttavia.

Kymmenen jälkeen yritin käydä nukkumaan. Supistuksia tuli edelleen, enkä onnistunut nukkumaan niiden välissä. Puolenyön aikaan sain taas antibioottia ja lisäksi supisteluun Panadolia, joka ei auttanut yhtään.

Joskus kahden aikaan olo alkoi olla jo epätoivoinen. Sain jotakin Panadolia vahvempaa lääkettä, joka ei sekään auttanut. Kätilö teki sisätutkimuksen, ja olin kolme senttiä auki. Aloin tajuta, että synnytystä ei suinkaan luultavasti käynnistettäisi. Sehän oli tainnut käynnistyä ihan itsestään!

Kohdun supistelu tuntui lähinnä todella voimakkaalta kuukautiskivulta. Se ei ole minulle vieras tunne. Supistukset sattuivat, mutta oikeastaan ne tuntuivat voimakkaaseen menkkakipuun verrattuina jopa armollisilta. Ne kestivät hetken, ja sitten tuli jokusen minuutin kivuttomuus. Ne eivät olleet tauotonta tykitystä.

Aamuyöstä keksin aina supistuksen tullessa nousta ylös, nojata sänkyyn ja hengittää syvään sisään ja ulos. Pystyasento ja hengittämiseen keskittyminen veivät kaikkein pahimman kivun pois. Onnistuin jopa nukahtamaan. Puoliunessa hyppäsin aina kohdun krampatessa ylös ja sen jälkeen palasin nukkumaan, mikä tuntuu nyt huvittavalta. Kovin rentouttavaa se ei ollut, mutta sain ainakin hieman levättyä.

JATKUU...

P.S. Voi luoja, miten minä inhoan sanaa "supistus". Sup-sup-sup-sup-sups-supssssss, aargh.

tiistai 18. helmikuuta 2014

Vauvan ensimmäinen viikko

Kukkia isovanhemmilta ja kuva enolta
En päässyt kokemaan viimeistä raskauskuukautta. Vauvamme syntyi tasan kuukauden etuajassa raskausviikolla 36+0.

Tänään hän on viikon vanha. Syntymäajaksi kirjattiin tiistai 11.2.2014 kello 16.55. Kaikki alkoi täysin yllättäen edellisenä päivänä, maanantaina, noin kello 5.30. Lapsivedet loiskahtivat lattialle ilman ennakkovaroitusta. Olin tuntenut heikkoja supistuksia jokunen päivä aiemmin, mutta niitä oli tullut ehkä muutama päivässä.

Raskausviikkoja oli  35+6, joten jouduin menemään heti Kätilöopiston päivystykseen ja jäämään osastolle. Kaikki oli onneksi hyvin. Vauva liikkui, hänen sykkeensä oli normaali eikä kumpikaan meistä saanut tai ollut saanut infektioita.

Kerron synnytyksestä lisää myöhemmin, mutta voin kertoa jännittäneeni aivan suotta. En saanut henkisiä tai fyysisiä vammoja. Kun synnytys piti pisteyttää, annoin arvosanaksi täyden kympin.
Kahden päivän ikäinen vauva
Ensipäivät perheenä vietimme Kätilöopiston perhehuoneessa. Ennenaikaisuuden takia vauvan painoa, keltaisuutta ja verensokereita seurattiin.

Ystävänpäivänä saimme luvan lähteä kotiin, kunhan tulisimme sunnuntaina tarkistamaan tytön painoa ja keltaisuutta. Bilirubiiniarvo olikin noussut, joten jäin vauvan kanssa tutulle vastasyntyneiden osastolle sinivalohoitoon. Se harmitti, mutta onneksi pääsimme kotiin eilen. Keskiviikkona bilirubiineja mitataan taas, ja toivon todella, ettei arvo ole noussut.
Ekaa kertaa solariumissa
Vauva-arki on ollut ihanaa ja väsyttävää. Tyttöä on syötettävä parin-kolmen tunnin välein, joten kovin pitkiä unia ei saa. Imetys sujuu, ja tarvittaessa tyttö saa korviketta lisämaitona.

Välillä mietin, miksi minä olin kesällä niin järkyttynyt positiivisesta raskaustestistä. Vauva on ihana, ja äitiys on ihanaa. En malta odottaa, että tyttö saa lisää painoa ja pääsemme poistumaan kotoa.

tiistai 11. helmikuuta 2014

Yllätys

Meille syntyi tänään pieni tyttö kuukauden etuajassa. Hän on hyvin tomera ja kova imemään. Mitat ovat 2 696 g ja 47 cm.

Nyt olemme Kätilöopistolla perhehuoneessa, ja kerron teille enemmän elämän tasaannuttua (ja oikean tietokoneen luo päästessäni).


lauantai 8. helmikuuta 2014

Apua joku synnytys iik

Alkuraskaudessa mietin, miten kukaan ikinä uskaltaa synnyttää. Synnyttäneistä tuli minulle lähes sotaveteraaneihin verrattavia sankareita. He olivat rohkeita ja pelottomia, jotka olivat selvinneet kauheasta kivusta.

Jossain puolivälin tienoilla pelko alkoi hälventyä. Synnytys tuntui kaukaiselta ja vieraalta tapahtumalta. Aloin sisäistää, ettei sen kulkuun voi kauheasti vaikuttaa itse. Siksi päätin jännittämisen sijaan suhtautua siihen uteliaasti ja avoimesti. Sittenhän sen näkisi, miten menisi.

Nyt minun ja lasketun ajan välissä ei ole enää kovin paljon esteitä. Äitiyspakkaus on saatu; äitiysloma on alkanut; ensimmäiset kunnolliset supistukset tuntuivat toissapäivänä. Mitä lähemmäs synnytys tulee, sitä enemmän se kauhistuttaa.

Kätilöopistoon tutustuminen oli eilisen ohjelmassa. Pasilasta sinne kävellessä polvet alkoivat tutista.

Sairaala oli erilainen kuin olin ajatellut. Se oli pienempi ja jotenkin kodinomaisempi kuin ennakkokäsitykseni. En osaa päättää, onko kodinomaisuus hyvä vai huono. Kliinisemmässä ympäristössä voisin tuntea oloni turvallisemmaksi, mutta toisaalta ahdistun jo sairaalan hajusta. Sitä en muuten muista havainneeni.

Tällä hetkellä tuntuu, että synnytyksessä jännittää, pelottaa ja kauhistuttaa kaikki. Pelkään kipua ja sitä, että minulle tai vauvalle sattuisi jotain. Pelkään, että saan ilkeän kätilön.

Olen alkanut pelätä myös sitä, että saan ison vauvan. Minulla on diagnosoitu raskausdiabetes, joka saattaa altistaa sikiön liikakasvulle. Sf-mittani on koko raskauden ajan ollut joko keskikäyrällä tai hieman sen yläpuolella. Yhtään painoarviota en ole vielä saanut.

Pelkoa lisää se, että äitini on ahtaan lantionsa takia synnyttänyt pelkästään suunnitelluilla sektiolla. Minullakaan ei ainakaan ulkomitoiltaan ole mitään latinolantiota.

Maanantaina on neuvolääkäri, joten toivottavasti siellä selviää jotain. On pakko sanoa, ettei viimeeksi keskiraskauden tarkistuksen suorittanut lääkäri onnistunut vakuuttamaan pätevyydellään. Hän ei osannut kokeilla, miten päin vauva on. "On meille se opetettu, mutta mä en nyt osaa...", hän kertoi. Ehkä siitä voi syyttää opetuksen huonoja resursseja.



Mitä luultavimmin synnytys jännittää tai on jännittänyt jokaista lapsen saanutta. Siksi tahtoisin kuulla, mikä on vähentänyt teidän pelkoanne? Vinkit jakoon!


torstai 6. helmikuuta 2014

Eiköhän vapauteen totu

Nytkö pitäisi valmistautua vauvan tuloon? Olenko enää koskaan näin vapaa?

Ensimmäiset äitiyslomapäivät ovat olleet hämmentäviä. Ovat ne aika ihaniakin olleet.

Nämä kaksi ja puoli päivää ovat menneet liikkuessa, kirjastossa, perhevalmennuksessa, kotia järjestellessä ja kaupoilla pyöriessä.

Osittaisena etätyöläisenä ja opiskelijana olen tottunut olemaan päivisin kotona. Nyt on hämmentävää, ettei mitään ole pakko tehdä. Voi käydä kaupassa ja sen jälkeen vaikka lukea lehtiä. Hassua.

Eilen tosin tein vähän töitäkin, kun perehdytin seuraajaani. Eilen työnteko tuntui suorastaan ihanalta.
Tänään en ajatellut avata sähköpostia. Twitterinkään vilkuilu ei innosta. Illalla menemme hakemaan viimein turvakaukalon ja sen telakan, ja äsken kävin paikallisella lastentarvikekirpputorilla. Kävelin sieltä kotiin kaksi kassia täynnä lastenvaatteita. Oho.

Huomenna menemme Kätilöopistolle tutustumaan. Jännittää.

Jos minulla ei olisi isoa mahaa ja siellä vilkkaasti liikkuvaa vauvaa, en välttämättä edes tajuaisi olevani raskaana. Silti pitää myöntää, ettei minulla ole enää energiaa samoin kuin ennen. Olen iltaisin todella väsynyt ja eilen ja toissapäivänä nukuin päiväunet. Raskausviikolla 35+2 ollaan jo aika pitkällä. Jossain se tuntuu.

Eiköhän tähän vapauteen totu vähitellen. Tämä alkaa varmaan tuntua luontevalta sitten, kun vauva päättää syntyä. Se siitä vapaudesta.

sunnuntai 2. helmikuuta 2014

Toisenlainen raskaustesti

Vauva-lehden raskaustestejä on ollut mukava lukea niin lehdestä kuin blogeistakin. Sen tekeminenkin oli oikein hauskaa. Tänään raskausviikkoja on 34+5, ja oli kiva luoda katsaus menneisyyteen. Testissä tosin joutui miettimään synnystäkin, jossa riittää minulle vielä opittavaa ja ihmeteltävää.

Minulla on ollut uusia intohimoja ja inhokkeja.
En sanoisi, että minulla on ollut uusia intohimoja. Jossain vaiheessa tosin raportoin tännekin meetvursti-himostani, joka onneksi meni varsin pian ohi. Alkuraskaudessa teki mieli kirpeitä karkkeja, kirpeitä omenia ja lihapasteijoita. Kaikki ne maistuvat normaalistikin, vaikka eivät herätä mitään pakko saada -tunteita.

En ole aiemmin ollut mikään makean ystävä, mutta makeat herkut ovat raskausaikana maistuneet selvästi aiempaa paremmin. En ole ennen tiennytkään, että suklaa voi olla niin hyvää! Aiemmin olen ajatellut olevani epänaisellinen, koska en ole ollut mikään suklaan rakastaja. Onneksi radi hieman hillitsee popsimista.

Ehdoton inhokki on sen sijaan ollut sipuli. Nyt alan vähitellen sietää sitä kypsennettynä, mutta raaka sipuli saa edelleen yökkimään. Vielä puolen välin tienoilla oksensin ravintolassa, kun olin unohtanut tilata ruokani ilman sipulia. Myös ensimmäinen raskausoksennukseni aiheutui niinkin ällöttävästä kuin sipulin ajattelemisesta.

Aiemmin olen suhtautunut sipuliin aika neutraalisti. Se ei ole suosikkielintarvikkeeni, mutta ei se nyt oksetakaan.

Tarkoitettiinko tällä siis ruokaa vai muutakin? Jos ruuasta ei puhuta, inhokikseni on tullut myöhään valvominen. Ei vaan jaksa. Intohimona on kaikenlainen ekoilu.

Olen nähnyt erikoisia unia.
Olen monesti nähnyt unta, jossa joku tunkeutuu meille ovesta. Se tuntuu ihan loogiselta raskausunelta, vaikka hieman huvittaakin. Ei tarvitse olla uniekspertti ymmärtääkseen raskauden ja kotiin tunkeutumisen yhteyden.

Salasin töissä raskauteni mahdollisimman pitkään.
Alussa minulta kyseltiin jatkuvasti, aionko jatkaa ensi vuonna. Hah hah hah hah haa... Mutisin jotain epämääräistä, koska raskauteni oli niin alussa. En ollut vielä edes käynyt yhdessäkään ultrassa.

Virallisesti kerroin viikolla 15. En tiedä, onko se kovin myöhään. Kukaan ei ainakaan jälkeenpäin motkottanut myöhäisestä kertomisesta.

Olen valokuvannut ja mittaillut mahaani.
En ole mittailut. Valokuvia on tullut otettua. Vauvablogi on siitä kiva harrastus, että tänne tulee dokumentoitua mahan kasvua.

Nyt muuten naurattaa kaikki "mahan vaatimaton ensiensiintyminen"- ja "maha kasvaa" -kuvat. Aika vaatimaton ensiesiintyminen on tosiaan ollut.
34+3

Olen tuntenut itseni seksipommiksi.
Hahhahahhah, no en ole! Alkuun rinnat kasvoivat, mutta nyt mahan kasvettua ne näyttävät hyvin pieniltä. En ole kokenut itseäni mitenkään vastenmieliseksi, mutta seksipommeus on tästä olemuksesta kaukana.

Olen aina ollut onnellinen kapeasta vyötäröstäni, mutta nyt se on ymmärrettävästi laajentunut. No, ehkä se palautuu vielä. Jos ei, sitten olen onnellinen hieman paksumpana.

Muutenkaan en ole ollut mitenkään erityisen hehkuva odottaja. Naama ei onneksi enää kuki niin pahasti kuin alku- ja keskiraskaudessa.

Pesänrakennusviettini on herännyt.
Osittain sanoisin niin. Minusta on ollut paljon tarkempi siivooja ja nautin nykyisin hirveästi kotona hääräilystä. Pyykinpesu on parasta!

Olen pelännyt ja murehtinut kaikenlaista.
Olen luonnollisesti pelännyt ja murehtinut aika paljon. Toisaalta varsinkin alkuraskaudessa olin jopa hämmästyttävän rauhallinen. En osannut tosissani pelätä keskenmenoa. Ajattelin, että sitten vaan käy niin, että se on sitten varmaan ollut tarkoituskin. Varsinaisesti aloin kiintyä vauvaan joskus niskaturvotusultran ja liikkeiden tuntemisen jälkeen.

Moni on toki murehdittanut, kuten talous, parisuhde, synnytys ja vauva-aika. Aika monen murheen olen huomannut olleen täysin turha. (Tästä voisinkin tehdä kokonaisen postauksen.)

Itkeskelen katsoessani televisiota.
En ole ollut mikään itkuiita, mutta itken normaalia helpommin. Varsinkin kaikki lapsiaiheinen liikuttaa. Nyyh!

Tiedämme lapsen sukupuolen.
Rakenneultrassa vauva näytti tytöltä. Eihän se toki varmaa ole. Minulla on ollut koko raskauden ajan vahva tyttöolo, mutta ensi kuussahan (!!!!) sen viimeistään näkee.

Vauvan vaatehyllyillä on jo aika paljon hempeitä pastellisävyjä ja pieniä mekkoja. On siellä vaaleansinistäkin ja jopa yksi autokuvioinen body. Tyttövaatteet sitten varmaan säästyvät odottamaan, olisiko mahdollisella seuraavalla lapsella kaksi X-kromosomia. Ne voivat myös päätyä lahjaksi jollekulle pikkuneidille.

Mummot ohittavat minut suojatiellä.
Onneksi toistaiseksi vielä olen nopeampi kuin suurin osa mummoista. Katsotaan, miten on kuukauden päästä. Silloin olen tosin jo saattanut synnyttää, mutta en välttämättä ole mummoja nopeampi.

Olen stressannut imetyksen onnistumista.
Stressiä en vielä sanoisi tunteneeni. Olen hieman huolissani, jos imetys ei onnistuisikaan. Aion ainakin yrittää.

Moni on jo puolivälistä asti raportuinut vuotavista rinnoista. Minä olen tällä viikolla, 35. raskausviikolla huomannut ehkä erittäväni minimaalisia tippoja jonkinnäköistä esimaitoa. Ehkä maito silti nousee normaalisi synntyksen jälkeen, vaikka ei meijeriä olisi odotusaikana toiminutkaan.

Hyvä äiti on kotona pitkään.
En pidä hyvän äitiyden mittarina kotonaolon kestoa. Tahtoisin tehdä töitä kotona freelancerina/yrittäjänä (ja ehkä viimeistellä graduni, krhm) melko piankin vauvan syntymän jälkeen. En ole vielä tehnyt mitään tarkkaa suunnitelmaa. Katsotaan sitten, miten vauva-arki lähtee sujumaan.

Päivähoitoon viemisestä en vielä osaa sanoa. Saatan olla kotona vielä vuoden päästä, mutta yritän varmaan jotenkin yhdistää työt ja kotihoidontuen.

Tiedän, miten haluan synnyttää.
Jos vauva on sopivan kokoinen ja oikein päin raivotarjonnassa, tahdon synnyttää alakautta. En kuitenkaan ole sektiokielteinen enkä varmaan tahtoisi yrittää pusertaa perätilaista tai yli neljäkiloista perinteistä reittiä. Sektioon joutuminen ei toistaiseksi tuntuisi pettymykseltä.