tiistai 30. joulukuuta 2014

Kotiäidin tavoite: älä unohda itseäsi

Rakastan uusia alkuja. Opiskellessa sellainen oli usein syksyllä, mutta muutoin uusi vuosi on merkinnyt uusia mahdollisuuksia. Uuden kalenterin käyttöönotto on kiistaton todiste uudesta mahdollisuudesta ja alusta.

Kalenterivuoden taitteessa on hyvä miettiä tavoitteitaan ja unelmiaan. Olen muuten huomannut, että ne ovat liki elintärkeitä. Varsin rankka on ilmaus, jota käyttäisin elämästä vailla unelmia. Kun uskaltaa haaveilla ja tavoitella, on jotain odotettavaa. Se saa vartomaan huomista ja jatkamaan puurtamista.

Tämä vuodenvaihde on erilainen kuin aiemmat, koska aina aiemmin olen ollut joko koulussa tai töissä. Nyt olen... ...äiti. Se kai kuvaa tällä hetkellä parhaiten asemaani. Kotiäitiydestä puhutaan joskus niin kuin se olisi jotenkin tavallisesta poikkeava tila, tavallista leppoisampi tai tavoiteköyhempi. Ehkä se osittain onkin sitä, mutta minä olen juuri nyt uuden vuoden mahdollisuuksista suorastaan hurmioitunut kotiäiti.

Uuden vuoden lupaukset eivät ole yleensä kuuluneet vuodenvaihteisiini, mutta suuntaviivoja olen sen sijaan maalaillut.

Itsestä huolehtiminen on ehkä tärkein pyrkimykseni tällä hetkellä. Näin sanominen on kovin kulunutta, mutta itsestä huolehtiminen on kiistatta elintärkeää. Uskon, että siitä seuraa kaikki muu.

Kulunut vuosi on mennyt melkoisissa vauvahuuruissa. Nyt vauvani alkaa jo lähennellä vuoden ikää. Hän tarvitsee minua edelleen paljon, mutta aivan symbioosissa meidän ei enää tarvitse elää. On tullut aika muistaa joskus häntä, jonka hyvinvointi on lapsenikin hyvinvointi - minua itseäni.

Olen kokenut koko vauvavuoden voivani hyvin. En ole kuolemanväsynyt. Lapsen tarpeiden laittaminen itseni edelle on sujunut luonnostaan ilman erityisiä ponnisteluja. En koe, että olen äidiksi tulon jälkeen menettänyt mitään.

Silti minusta on viime aikoina alkanut tuntua, että joskus unohdan itseni. En tee minulle mieluisia juttuja, vaikka voisin. Voisin useammin jättää Anselmiinan isänsä hoiviin, edeksi tunniksi tai pariksi. Heillä menee aina loistavasti. Kun saan joskus tehdä jotain muuta, ei lattialla kymmenkuukautisen kanssa lallattelu tai pottaharjoittelu tunnu lainkaan pakolliselta. Se muuttuu suorastaan etuoikeudeksi.

Liikunta on ollut osa minua melkein koko elämäni, mutta vauvavuonna se on ymmärrettävästi jäänyt vähemmälle. Ennen säännöllinen lenkkeily on muuttunut satunnaiseksi, ja pääasiassa olen kirmaillut vaunujen kanssa. Tajusin jo lukiossa, että minä en saisi unohtaa liikuntaa. Jos en silloin tällöin pääse endorfiinipöllyyn, olen aika urpoa seuraa.

Itsensä huomioimista voisi olla myös lukeminen ja ystävien tapaaminen. Viimeisin on sujunut hyvin vauva kainalossa, mutta nyt vauva alkaa olla jo melkoinen vauhtihirmu. Hän ei todellakaan kökötä sylissä, kun juon kahvia ja vaihdan kuulumisia. Treffailu vaatii soveltamista.

Oman ajan, perheajan, parisuhde-ajan, vanhempi-lapsi-ajan ja mitä näitä nyt on sovittaminen yhteen taitaa olla melkoinen ikuisuuskysymys. Mitä luultavimmin sitä pähkäillään blogissani tulevaisuudessa.

lauantai 27. joulukuuta 2014

Hieno taito, mutta...



Uusien kykyjen ilmaantumista odottaa aina, ainakin, kun kokemukset kasvavasta lapsesta rajoittuvat omaan esikoiseen. Hieno uusi taito, mutta..., huomaan silti sanovani usein. Esimerkiksi:

Anselmiina osaa etsiä etsiä itse maitoa. Jep, hän saa pelkkää äidinmaitoa alkuperäislähteestä.
Hieno uusi taito, mutta...

Hän osaa heittää sohvapöydältä kaiken alas.
Hieno uusi taito, mutta... 

Hän osaa itse avata vaipan.
Hieno uusi taito, mutta...

Samoin hän osaa itse ottaa hatun päästä.
Hieno uusi taito, mutta...

Vaipanvaihto selällään on hankalaa, koska makoilu on tyhmää.
Hieno uusi taito, mutta...

Hän osaa vauhdikkaasti kävellä tukea vasten.
Hieno uusi taito, mutta...

Hän saa keittiön alalaatikot auki ja tyhjentää ne mielellään.
Hieno uusi taito, mutta...

maanantai 22. joulukuuta 2014

Vauvanhuuruinen vuosikatsaus, osa 1

Vauva on vuoden 2014 sana. Vauva-vauva-vauva-vauva-vauva! Siitä ei ole epäilystäkään. Tässä lyhyehkö, kahteen osaan jaettu katsaus vauvavuoteen:

Tammikuu oli viimeinen kokonainen kuukauteni lapsettomana. Tein paljon töitä, ja iltaisin kävin usein uimassa. Raskaudesta huolimatta olin virkeä. Oli vaikea uskoa, että elin oikeasti odotukseni viimeistä kolmannesta. Odotin lähestyvää synnytystä kauhulla, vaikka toisaalta en olisi malttanut varttua vauvan saamista syliin.



Helmikuun ensimmäinen maanantai oli viimeinen työpäiväni. Olo oli haikea, helpottunut, odottava ja hieman surumielinen. Mieli seikkaili varsin ristiriitaisissa tunnelmissa siis. 

Läksiäisiä töissä viettäessä en osannut aavistaa, että viikon päästä olisin sairaalassa ennenaikaisen lapsivedenmenon takia. Meille tulee keskosvauva, meille tulee keskosvauva, keskosvauva, vauva! hoin kauhuissani. Seuraavana päivänä, tiistaina 11.2. minusta tuli äiti, haikaran lukihäiriön takia tasan kuukauden etuajassa. Synnytys oli helpohko.

Anselmiinan varhainen maailmaansaapuminen oli täysi yllätys, ja helmikuun loppu meni toisin kuin luulin. Lapsettoman äitiyslomailun sijaan minut paiskattiin keskelle maidonhuuruista vauvaelämää. Anselmiina oli lievästä ennenaikaisuudestaan huolimtta varsin tomera pikkuneiti, emmekä joutuneet viettämään sairaalassa kuin yhden ylimääräisen yön sinivalohoidossa. En ollut koskaan ennen hoitanut vauvaa, joten opettelemista riitti vaipanvaihdoissa ja navanpuhdistuksissa, imetyksestä puhumattakaan.

Koin välillä polttavaa mahaikävää. Tuntui, että raskauteni oli jäänyt aivan kesken.

Helmikuussa menimme myös naimisiin. Se saattoi jäädä hieman vauvaelämän varjoon, sillä melkein unohdin koko rouviintumisen tästä muistelosta. Suuret häät eivät kuuluneet haaveisiimme, joten meille kolmin maistraatissa piipahdus sopi mainiosti.

Maaliskuussa vauvaelämä alkoi tuntua hieman varmemmalta. Hieman ennen yksikuukautissyntymäpäiväänsä Anselmiina saavutti kunniakkaan kolmen kilon painon, joten saimme aloittaa vaunulenkkeilyn. Se laajensi elinpiiriämme, ja pyrin työntelemään Bugiksiamme ainakin kerran päivässä ulkona. Pikku-Anselmiina nukahti välittömästi, kun hänet laskettiin vaunuihin. Muutenkin hän nukkui aika paljon ja oli kaikin tavoin helppo vauva. Mietin, voiko peloteltu pikkuvauvavaihe olla niin mutkaton. Voi olla, tiedän nyt.



Huhtikuussa aloimme käydä lähistön vauvakerhossa. Se oli sopiva lisä viikko-ohjelmaan. Pääsiäisenä teimme ensimmäisen matkamme kolmihenkisenä perheenä, kun vierailimme vanhempiemme luona satojen kilometrien päässä. Matka meni hyvin, ja mieli oli edelleen suorastaan ällöttävän onnellinen vauvasta.

Toukokuussa kotonamme oli kylpyhuoneremontti, joten muutimme kaupungin laidalle väliaikaisasumukseen. Siellä kökötimme sisällä Anselmiinan kanssa päivät, kirjaimellisesti: bussi kulki kerran tunnissa, mutta en rohjennut lähteä mihinkään. Kaikki paikat olivat sen verran pitkän ajelun päässä, etten uskaltanut viedä rytmitöntä pikkuvauvaa niihin. Hänhän olisi voinut vaikka alkaa huutaa. Pelkkä oleilu oli toisaalta ihanan rentoa, mutta toisaalta se kävi jo hieman tylsäksikin.

Vietimme Anselmiinan nimiäiset tai ristiäiset korvaavaa tervetulojuhlaa vanhempieni luona. Sinne matkasimme muutenkin viikonloppuisin, koska väistöasumuksessa oleilu ei houkuttanut.

Kesäkuussa palasimme kotiimme. Vierailimme toisella puolella Suomea sukulaisten lakkaisissa, joten Anselmiinalla alkoi olla ajokilometrejä enemmän kuin äidillään 7-vuotiaana. Aloimme kestovaippailla toden teolla, kun käytössämme oli taas pesukone. Muuten vaunuilimme pitkin lähiötä ja tapasimme kavereita. Arki sujui omalla painollaan, helposti ja kevyesti. Odotin silti innolla miehen kesälomaa, koska se takaisi kotiäidillekin hieman enemmän vapauksia.



Jälkiviisastellen tuntuu, että vauvavuoden ensimmäinen puolikas on ollut melkoista opettelua ja haparointia, mutta onneksi olen ollut koko ajan hyvin onnellinen. Tuntuu hassulta, että äsken kirjaamistani tunnelmista on vain puoli vuotta tai hieman yli. Niin paljon on muuttunut sen jälkeen, puhumattakaan siitä tosiasiasta, että vuoden alussa meitä oli vain kaksi.

Kakkososa on siis vielä tulossa.

lauantai 20. joulukuuta 2014

Lahjan keksiminen ei ole koskaan ollut näin helppoa

Lapsen työläydestä puhutaan usein, mutta joskus lapsi tuo mukanaan helpotuksen. Tänä vuonna oli helppo keksiä lahjat omille vanhemmillemme. Omilla kuvilla saa tilattua jos jonkinlaista krääsää, joten tilasimme Anselmiinan kuvilla vuoratut kalenterit. Oli helpottavaa heittää hyvästit aattoa edeltävän päivän hikoilulle ostoskeskuksessa tai maaniselle lahjanetsimiselle verkkokaupoista.

Jääkaappimagneetit, hiirimatot ja mukit olisivat tuntuneet hieman.... ....korneilta ja turhiltakin. Kalenteria sen sijaan tarvitsee aina.

Vuosi Anselmiinan kanssa -kalenteri oli helppo toteuttaa: valitsin joka kuukaudelle vaan kuvan Anselmiinasta juuri siinä kuussa. Samalla sai siis luotua pienoisen vuosikatsauksen. Tammikuussa oli sattuneista syistä tyydyttävä raskausmahakuvaan, mutta muille kuukausille sai otoksen ehdasta vauvasta.



Huh, olipas helppoa anti-askartelijallekin!

Oletan nyt muuten, etteivät lahjan saavat isovanhemmat käy täällä kurkkimassa. Jos jostain syystä käyvät, ovat he melkoisia sherlokkeja. Ehkä lahjan tietäminen on silloin jo ansaittua. Eikä tässä muuten ollut kaikki, millä lahjotaan.

tiistai 16. joulukuuta 2014

Kiitos 4.2.-15.12.2014

Vanhempainvapaani viimeinen päivä oli eilen. Imetysteknisistä ja taloudellisista syistä minä omin koko Kelan vanhemmille suoman ansiosidonnaisen jakson itselleni.

Eikä tämä muuten yhtään pöllömpi ajanjakso ollut.



Äitiyslomalle jäin aika ristiriitaisissa tunnelmissa. Pelkäsin etukäteen, että tuntisin itseni turhaksi ja tylsistyisin. Ensimmäisinä lomapäivinä oli ehkä hetken mälsää, mutta sitten saavillinen lapsivettä raskausviikolla 35+6 muutti suunnitelmat.

Kevät meni sumussa, onnellisessa sellaisessa. Kotona oleskelu ja imetysmaratonit tympivät hieman, mutta pääasiassa koin pikkuvauva-ajan onnellisena ja harmonisena. En aluksi tuntenut muita äitejä, mutta Anselmiinan ollessa kaksikuukautinen aloimme käydä seurakunnan vauvakerhossa. Sieltä saimme uusia kavereita ja tekemistä päiviin. Joskus kevään kuluessa aloin myös osallistua Facebookin lasketun ajan mukaan muodostetussa ryhmässä olleiden tapaamisiin. Saimme jälleen uusia tuttavuuksia.

Kesä oli ihana ja lämmin. Vauvan kanssa oli helppo liikkua helteillä: vaunuun vaan ja menoksi. Ruoka kulki mukana, eikä pukemisista tarvinnut huolehtia. Mies lomaili reilun kuukauden, mikä tuntui kotiäidin lomalta.



Syksyllä miehen palattua töihin koin pienen kotiäitikriisin. Aloin kaivata töitä, joita minulla ei ole. Harrastin hieman opiskelua, josta sai mukavaa uutta ajateltavaa. Jonkin verran se tuotti stressiäkin.

Jossain vaiheessa ajattelin, etten ole mikään luontainen kotiäiti. Kotipäivät ahdistivat, ja yritin joka päivälle järjestää jotain ohjelmaa omien seiniemme ulkopuolella.

Kriiseillä on tapana mennä ohi, ja niin kävi tällekin. Nyt vanhempainvapaani loputtua sanoisin olevani ihan onnellinen kotiäiti. Minulla on kunnianhimoa ja tavoitteita muuallakin, mutta tällä hetkellä tahdon hoitaa 10-kuukautistamme kotona.




Nyt tuntuu, että kotiäitinäkin saa hyvin täytettyä päivät. Meillä on paljon äiti- ja vauvakavereita, ja käymme kerhossa ja muskarissa. Välillä pidän ihan tietoisesti päiviä, jolloin olemme Anselmiinan kanssa kahden kotirouvana ja -neitinä.

Tietysti tämä muuttuu, kun aikaa kuluu. Kaverit eivät enää ole kotona, ja minä ja Anselmiina alamme kaivata jotain muuta. Silti nyt olen tässä, kotona, eikä se yllättäen tunnu yhtään pahalta. Vuosi tai pari on koko elämän mittakaavassa häviävän lyhyt aika.

sunnuntai 14. joulukuuta 2014

Anselmiina on jo kaksinumeroinen

Pieni vauvani täytti tällä viikolla pyöreitä, kun hän saavutti 10 kuukauden iän. Se tuntuu huimalta, mutta huima alkaa olla hänen taitovarastonsakin. Lattialla köllöttelevästä vauvasta on varttunut joka paikkaan säntäilevä pikkulapsi.

Seisominen ja kiipeily ovat arkeamme hallitsevia, uusia taitoja. Nyt hallittu alastulo alkaa jo luonnistua, mutta itsenäisesti pystyasennossa keikkumista harjoitteleva napoero vaatii vanhemmalta valppautta. Kuhmuja ja kolhuja sattuu, mutta onneksi ne unohtuvat nopeasti. Toisinaan Anselmina myös ottaa muutaman askeleen tukea vasten.

Anselmiina ei kahdeksankuukautisneuvolassa vielä mennyt itse istumaan, mikä huoletti terveydenhoitajaa. Hän harkitsi jo lähetettä fysioterapeutille. Kieltämättä itsekin mietin, onko jokin vialla. Tiesin kyllä, ettei istumattomuus tuon ikäisenä ole tavatonta. Fysioterapeutin tapaamisestakaan ei taatusti olisi haittaa. Nyt Anselmiina onneksi menee itse istumaan ja vielä suuremmaksi onneksi viihtyy hetken kököttämässä aloillaan. Nähtävästi toiset vaan oppivat ensin seisomaan ja sitten vasta istumaan.

Eteenpäinmenotapana on nyt konttaus. Se on syrjäyttänyt ryömimisen täysin.

Juttua tulee edelleen paljon. Mamma on maito ja äittä äiti, mutta muita tunnistettavia sanoja ei ole. Hei hei:stä tosin on epäilys. Muutoin Anselmiina tavujokeltelee. Kerran iltapuurolla hän karjaisi kovaan ääneen kebab.

Raukka ei ihan vielä tajua aikuisten tylsiä käyttäytymissääntöjä. Hän mielellään pussailee tapaamiaan ihmisiä ja vilkuttaa kaikille. Voi toista.

Anselmiina syö päivässä viisi ateriaa, ja imetän aina ruuan jälkeen. Varsinkin päivällä imetykset jäävät lyhyiksi, koska Anselmiina ei malttaisi pysyä paikoillaan. Illalla hän tankkailee kärsivällisemmin ja syö edelleen muutaman kerran yössä. Se ei haittaa minua, mutta tietysti tavasta voisi vähitellen alkaa päästä eroon.

Jatkan imetystä luultavasti yksivuotissynttäreiden jälkeekin, joten en vielä ole aloittanut tietoista vieroitusta. Joskus imetys saattaa jäädä aterian jälkeen väliin, eikä Anselmiina ole moksiskaan. Toisaalta annan hänelle maitoa aina, kun hän sitä pyytää.

Meillä ei ole ollut nyt mittausta, mutta veikkaan Anselmiinan olevan reilu kahdeksankiloinen ja noin 70-senttinen. Vaatekoko on jo jokusen kuukauden ollut 68-74.

Tässä kuussa on muuten tukka kasvanut vauhdilla. Kohta otsatukkaa pitää joko leikata tai laittaa saparot. Hurjaa!

12/52


tiistai 9. joulukuuta 2014

Apua on vaikea pyytää

Lapseni eivät kasva samalla paikkakunnalla, jossa vietin elämäni ensimmäiset 18,5 vuotta. Se on ollut minulle selvää aina, jo kauan ennenen kuin minusta tuli äiti. Lukion jälkeen en hakenut kotipaikkakunnelleni opiskelemaan, koska siellä oli vaihtoehtoja hyvin rajatusti. Sama todellisuus koskee työtilannetta.

Muualla asuminen tarkoittaa, ettei meillä ole isovahempia apukäsinä. Anselmiina on ollut maailmassa pian kymmenen kuukautta, ja hän on ollut jommastakummasta vanhemmastaan erossa pari kertaa noin tunnin. Kun olin pieni, mummini oli kotonamme hoitamassa minua. Meillä ei ole moiseen luksukseen mahdollisuutta.

Olen aina tiennyt tukiverkottomuuden, joten en osaa sitä harmitella. Olisi ihanaa ja helppoa, jos luotettavaa lapsenvahtiapua olisi saatavilla. Voisin enemmän tehdä jotain kansantaloudelle tuottavaa, kun joku joskus vaihtaisi vaipat puolestani.

Emme tietenkään ole totaalisen yksin. Melkein kaikki olisi varmaan aina järjestettävissä. Ongelmana ei ehkä edes ole se, että apua saisi: en vaan osaa pyytää sitä.

11/52

Itse pärjäämisen eetos tuntuu lävistäneen minut. Kotoa pois muuttaessa tahdoin maksaa kaiken itse, koska vanhempien kukkaroihin turvautuminen tuntui epäitsenäiseltä. Nyt pidän itseäni hieman tyhmänä. On hyvä olla itsenäinen, mutta itsepäisyyttä voisi joskus hillitä. Ei ole mitään pahaa, jos vanhemmat tahtovat helpottaa jälkikasvunsa elämää. Ei 18 vuotta ole raja, jonka jälkeen apu ja tuki lakkaavat. Ne voivat jatkua vaikka seuraavat 40 vuotta, jos siltä tuntuu.

Isovanhempien apua pidetään joskus hieman tyhmänä ja avuttomuuden osoituksena. Jostain minulle on jäänyt sellainen kuva. Yritän pyristellä siitä irti.

Tähän asti olen jaksanut hyvin Anselmiinan kotiäitinä. En ole kokenut pakottavaa tarvetta laittaa häntä hoitoon. Joskus olisi kiva saada omaa aikaa tai parisuhdeaikaa, mutta perheaika on ollut mukavaa. Silti henkinen napanuora väljenee koko ajan, ja hoitoavulle saattaa tulla tarvetta.

Aina ei ole pakko pärjätä yksin. Ehkä joku läheisistämmekin nauttii siitä, että saa viettää Anselmiinan kanssa aikaansa. Yritän muistaa sen ja rohkaistua pyytämään apua, kun sitä tarvitsen.

torstai 4. joulukuuta 2014

Aina on hyvä ikäero



Milloin olisi hyvä aika saada lapsi -pohdinta ei loppunut lapsen saamiseen, vaikka luulin niin. Se jatkuu, vaikka se ei enää ole pakottavaa tai edes ajankohtaista.

Samaan aikaan lapsen saaneista tutuistani osa on jo raskaana. Suurin osa ei ole, tietenkään, sillä edellisestä synnytyksestä on vasta noin kahdeksasta kymmeneen kuukautta.

Ajatus toisesta vauvasta tuntuu tällä hetkellä utopistiselta. Syli ja sydän tuntuvat olevan täynnä Anselmiinasta. Mietin, voisiko toista lasta rakastaa koskaan yhtä paljon. Sanotaan, että voisi. Taatusti niin onkin.

En ole vielä oikein osannut päättää, millainen ikäero olisi meille ihanteellinen. Anselmiinan vauvavuosi on ollut ihana ja helppo, ja olen nauttinut tästä täysin siemauksin. Sen takia ei ole kiirettä kokea vauva-aikoja yhteen kyytiin, jotta pääsisi takaisin niin sanottuun oikeaan elämään. On ihana ajatus, että tällainen vuosi olisi vielä tulossa. Tiedän toki, että vauvanukkeleikki nro 2 voi olla jotain ihan muuta. Se voi olla painajaismaisen väsyttävä.

Lyhyessä ikäerossa olisi ihana ajatus se, että lapsille on seuraa toisistaan. Niin on toki aina, mutta minä en koskaan lapsena mennyt mihinkään samaan aikaan neljä vuotta nuoremman sisarukseni kanssa. Olin joskus kateellinen niille, jotka saattoivat aloittaa harrastuksen kaksi vuotta nuoremman siskonsa tai veljensä kanssa. Toisaalta saatoin oppia reippaaksi, kun seuraa ei automaattisesti ollut saatavilla.

Sisarusten läheisyys aikuisena tuntuu vaihtelevan paljon. Toiset soittelevat päivittäin, vaikka ikäero olisi miltei kaksinumeroinen. Toiset taas eivät tapaa melkein koskaan, vaikka samanikäinen sisarus asuisi naapurissa.

Tuntuu, että melkein kaikki sanovat lapsensa ikäeron olevan hyvä. Se on heille sopiva ikäero. Luulen, että tuli eroa puolitoista tai kymmenen vuotta, siihen on lopulta tyytyväinen. On myös hyvä muistaa, että aina haikara ei saavu juuri halutulla hetkellä. Silloin tuskin enää jaksaa murehtia, ettei ikäeroksi tullut täydellistä kahta vuotta.

sunnuntai 30. marraskuuta 2014

Minähän en sitten muutu

Lapsi ei taatusti muuta minua tai mitään muutakaan, moni sanoo. Toiset taas päivittelevät, miten paljon he ovat muuttuneet. Aina sanoin, ettei minusta tule tällaista mammakerhoilijaa, nii-iii, tässä sitä sitten ollaan!

Minusta tuntuu, etten ole muuttunut Anselmiinan syntymän jälkeen. Tunne on harhaa, sillä olen minä muuttunut. Jos oikein filosofisiksi aletaan, voidaan pohtia muuttujaa. Onko persoonani muuttunut vai elämäni?

Luin raskausaikana Minna Kiistalan Minä en sitten muutu -kirjan, joka kertoi esikoisen odotuksesta. Muistan, kun luin Kistalaa junassa ja vakuuttelin, että minähän en sitten muutu.



En eritellyt tarkemmin, millaiseksi en tahtoisi muuttua. Ehkä pelkonani oli tulla mammamaiseksi. Mammautunut on itsensä kakkavaippoiin kadottanut äitiliini, jonka olkapäällä on puklua ja jonka tukka on sotkussa.

Aluksi taistelin mammautumista vastaan, mutta jossain vaiheessa luovutin. Lopputulos ei ole se, että en tunnistaisi itseäni jonkun mystisen mammakerroksen alta. Vielä en uskalla kommentoida, kuinka äitiys varsinaisesti on muuttanut minua. Jälkeläiseni on vasta yhdeksän kuukautta vanha, joten äidiksi tulo on vielä liian läheinen kokemus. Olen ehkä piirun verran empaattisempi ja hanakampi puuttumaan epäkohtiin. 

Tunnistan itseni edelleen minuksi. Luonnollisesti aika jakautuu kahtia, aikaan ennen lasta ja sen jälkeen. Se on normaalia suurien muutosten jälkeen. Ennen olin vastuussa vain itsestäni, mutta nyt minun on mietittävä pienen ihmisenalun hyvinvointia. Se ei ole lainkaan kielteistä kaltaiselleni höyrypäälle, joka on joskus paahtanut turhankin innolla.

10/52: mammautunutta toimintaa

Äitiyden aiheuttamista muutoksista puhutaan joskus, kuin ne olisivat jotain järkyttävää. Olen miettinyt, miksi sävy on niin kielteinen. Miksi äitiys ei saisi muuttaa? Lapsi on tuonut minulle paljon uusia mielenkiinnonkohteita, kuten ne vaipat. Entä sitten? Jos olisin töissä, saattaisin olla kiinnostunut viestintäsuunnitelmasta tai nahkasaappaista. Miksi ne olisivat jotenkin hyväksyttävämpiä? Elämässä on erilaisia vaiheita, ja niiden aikana on erilaisia mielenkiinnonkohteita.

Pelkästään äitiys ei muuta. En ole samanlainen kuin 20-vuotiaana, 15-kesäisestä minusta puhumattakaan. Aika ja kokemukset muovaavat meistä jokaista.

Muutosvastarinta on oikeastaan aika pelottavaa. Elämä on jatkuvaa muutosta, kasvamista ja oppimista. Hyvä niin.

lauantai 29. marraskuuta 2014

Miten se kehittyy



Joko teillä kävellään? Entäs onko pinsettiote hallussa?

Kun tapaa lapsellisia tuttuja, puhe kääntyy väistämättä lapsen kehitykseen. Samana päivänä syntyneet voivat olla huimasti eri vaiheissa. Siinä missä toinen kävelee, on toinen juuri oppinut peruuttamaan ryömien.

Joissakin äitiryhmissä kehityksestä puhumista karsastetaan. Urbaaneissa legendoissa liikkuu tarinoita superäideistä, jotka pätevät lapsensa kehityksellä. Ai eiks teillä vielä istuta? Meil on jo viis kuukautta kökötetty!

Melkein kaikkien taitojen oppimisiän haitari on laaja. Joku voi kävellä seitsemänkuukautisena, kun taas joku ottaa ensiaskeleensa puolitoistavuotiaana. Siinä on melkein vuoden ero, eikä kumpikaan ikä ole epänormaali. Kouluiässä tuskin on väliä sillä, onko kävellyt yksivuotispäiviään ennen vai niiden jälkeen.

Odota rauhassa, tahtoisin sanoa kaikille lapsensa kehityksestä huolestuneille, joskus itsellenikin. Lapsi kehittyy ja oppii, kun on sen aika.

Taidot voivat putkahtaa yllättävästi esiin, mikä on hyvä muistaa. Anselmiina lähti konttaamaan ja seisomaan melkein viikon aika ilman erityisiä ennakkovaroituksia.

Joskus keskitytään suuriin taitoihin, kuten kääntymiseen ja konttaamiseen. Aina uusia taitoja ei edes huomaa. Anselmiinan pinsettiote ilmaantui kuin varkain. En enää osannut sanoa, miten kauan hän oli sen hallinnut. Nyt tämän myöntäminen tuntuu nololta, mutta tuoreena äitinä en edes tiennyt, että kyljelleen kierähtäminen on taito.


Anselmiina ei ehkä ole ollut kaikkein nopein kehittyjä, mutta se ei haittaa. Ennenaikaisuus vaikuttanee hänen kehitykseensä, ja häntä seurataankin neuvolassa niin kutsutun korjatun iän eli lasketun ajan mukaan. Hän ei vielä kävele ilman tukea, mutta toisaalta hänen jokeltelunsa on hyvin monipuolista ja vuorovaikutteista.

Aina en ole ollut täysin tyyni. Joskus mieleen on hiipinyt ajatus siitä, olenko ehkä tarjonnut hänelle tarpeeksi virikkeitä. En ole antanut ohi kiitävän ajatuksen jäädä muhimaan. Yritän parhaani mukaan aktivoida häntä, mutta kehittyminen taitaa usein tulla itsestään. Joissakin kulttuureissa lapsia vain kannetaan liinoissa, mutta ei se estä heidän liikkumaan oppimistaan. He oppivat touhuamaan aivan kuten suomalaiset, suoraan synnytyssairaalasta lattialle lasketut pikkupiltit.


Kehityksen seuraaminen on toki tärkeää. Uudet taidot kertovat, että kaikki on kunnossa. Yritän samalla muistuttaa itselleni, että ennalta murehtiminen on turhaa. Huolestutaan sitten, kun on aihetta. Aina siihen ei ole syytä, vaikka jokin vaihe hieman jumittaisi.

Toivon, että jokainen voisi iloita lapsensa ja muiden lasten kehityksestä. Sen seuraaminen on ihanaa ja kutkuttavaa. On ilo huomata, miten selällään lattialla makoilevasta pikkuvauvasta kasvaa villisti joka paikkaan konttaava höpöttelijä.

sunnuntai 23. marraskuuta 2014

Keskittymismahdottomuus vaivaa

Imetysdementia on monen äidin kirous, kuulemma. Olen ajatellut, että onneksi aivosoluni säästyivät sellaiselta. Olen kuvitellut olevani ihan yhtä tarkka kuin aiemminkin, mutta nyt olen alkanut olla eri mieltä. En ehkä sittenkään ole niin skarppi.

Kadotin keväällä säilömäni talvivaatteet totaalisesti. En enää osannut sanoa yhtään, missä tumput ja takit majailevat.

Esimerkki ei ole kovin radikaali, mutta muistamattomuus pysäyttää. Olen jo joskus ennen lasta saattanut  olla varsinainen hatarapää, joten talvivaatteiden kadotus ei saanut epäilemään dementiaa, ei edes imetys-sellaista. Aiemmin olen yhdistänyt muistamattomuuden stressiin, mutta nyt sen syy lienee selvä.

Keskittymiskyvyttömyys. Se aiheuttaa muistamattomuutta. En ehkä ole kovin stressaantunut, mutta mahdollisuuteni keskittyä on ADHD-diagnoosin saaneen luokkaa. Anselmiinan liikkumis- ja seisomisharjoitukset eivät ainakaan ole helpottaneet keskittymistäni. Hän ei osaa vielä laskeutua yläilmoista hallitusti, joten yritän aina ehtiä ottamaan kopin.

Yritin eilen pakastaa soseita, mistä ei ollut tulla mitään. Jouduin jatkuvasti keskeyttämään, koska yritin estää yhdeksänkuukautisen touhutytön kaatuilun.

9/52


Anselmiina on osoittanut hyvin päättäväiseksi tyttöseksi. Kun hän tahtoo saada jotain, hän yrittää todella eikä häntä voi harhauttaa. Jos hän tahtoo kurkotella jotakin hyllyltä, hän tekee niin. Enää ei voi hämätä heiluttelemalla lelua.

En edes laskenut, monta kertaa keskeytin tämän kirjoittamisen. Niin kävi aika monesti.

Keskittymismahdottomuuden huipentuma lienee nyt, mutta joskus taas saan keskittyä aina ihan mihin haluan, milloin haluan. Ehkä keskityn nauttimaan tästä, kun valtaosan keskittymiskapasiteetistani vie ihana vauva.

sunnuntai 16. marraskuuta 2014

Leijonaemo heräsi

Lapsen saaminen voisi tehdä minusta rohkeamman. Se oli puolisalainen toiveeni ennen äidiksi tuloa. Ajattelin, että minusta tulisi teräväkyntinen leijonaemo.

Rohkeuttani ei ole testattu vielä suuresti, mutta pieniin koitoksiin olen joutunut. Kaikkein viimeisimpään olisin ajautunut lapsettomanakin, mutta nyt äitiys toi siihen uuden ulottuvuuden. Se ei ollut vain minun oikeuksistani. Se oli kaikkien, naisten, äitien, tulevien äitien ja lapsettomien oikeuksista. 

Olen yleensä ollut aika arka ja hidas puuttumaan mihinkään. Olen liian usein antanut kaiken edetä omalla painollaan ja älähtänyt vasta kärvistelyn jälkeen. On kaiketi ihan hyvä olla tuomitsematta heti, mutta usein olisi pitänyt puuttua aiemmin. Kun lykkää ja lykkää, paha olo kasvaa. Sitten räjähtää. Vahinkoa ehtii sattua.

Viime aikoina on ollut mahdollisuus puuttua erääseen mieltä kaihertaneeseen epäkohtaan. Inhoan tällaista vihjailua blogeissa, mutta sorrun siihen nyt itse. Kyse ei ole mistään dramaattisesta, mikä vaikuttaisi juuri tämän hetken elämään.

Silti koin, että minun pitää tehdä jotain. Minun pitää kertoa, mikä menee pieleen. Pitää olla jämäkkä eikä saa luovuttaa, mutta samalla pitää olla rakentava. Rohkea pitää olla ennen kaikkea. Pitää luottaa omaan kokemukseen ja näkemykseen.

Tein sen. Kerroin, mikä on pielessä. Vähän tärisytti ja vavisutti. En tiedä, muuttuiko mikään. Voin toivoa. Olo on noin 500 kiloa kevyempi, kun tietää tehneensä tarvittavan.

Ei liity aiheeseen, mutta 8/52

Joskus olen pitänyt asioihin puuttujia rasittavina nillittäjinä. Olen kyynisenä miettinyt, miten joillakuilla riittää energiaa. Nyt olen tajunnut jotain olennaista: mikään ei muutu, jos kukaan ei puutu.

Äidiksi tuleminen ei ehkä ole antanut ylimääräistä rohkeusannosta, mutta se on antanut halun puuttua vääryyteen. Kaikki ei enää ole vain minusta ja minulle, vaan olen rakentamassa lapseni tulevaisuutta.

Se herättää uinuvan leijonaemon. Se ei välttämättä saa ärjymään, mutta se ainakin se tekee valppaaksi.

keskiviikko 12. marraskuuta 2014

Anselmiina 9 kk istumisen partaalla

Yhdeksän kuukautta ja yksi päivä on tänään siitä helmikuisesta, lumisesta tiistaista, kun Anselmiina saapui maailmaan.

Liikkuminen on edistynyt huimasti sitten viimeisten kuukausisyntymäpäivien. Noin kuukausi sitten Anselmiina alkoi mennä eteenpäin omalla tyylillään mittarimatona. Lähtö oli konttausasennosta, josta hän käsiä ja jalkoja samaan aikaan siirtymällä syöksyi eteenpäin. Konttauksen hän keksi viimein isänpäivänä, ja nyt mennään vauhdilla.



Istuminen huoletti minua viime kuussa. Anselmiina ei vielä nouse itse istumaan, mutta istuu ilman tukea, jos hänet laittaa niin. Samoin seisominen itse tukea vasten luonnistuu, jos hänet vain jättää pönöttämään. Eilen tyttö melkein nousi itse istumaan. Toinen käsi vaan olisi pitänyt tajuta irrottaa lattiasta. Eiköhän se kohta onnistune, enkä osaa enää olla huolestunut.

Pölö hän on edelleen. Mamma lienee edelleen maito, mutta en ole vieläkään varma usein toistuvan äittä-sanan tarkoituksesta. Muita usein toistuvia fraaseja ovat tätätätä, pappapa, päläpäläpäläplälä ja nännänänä.



Ruoka maistuu yhdeksänkuukautiselle hieman huonosti, mutta äidinmaitoa menee edelleen paljon. Pyrimme syömään viisi ateriaa päivässä, mutta välipala saattaa joskus jäädä väliin. Ehkä huono syöminen on taas jokin vaihe.

Nyt olen jo rohkaistunut antamaan Anselmiinalle sormiruokaa. Enimmän osan kiinteästä murkinastaan hän saa edelleen soseina, mutta en enää hysteerisesti pelkää sormiruokailua. Kerran jouduin kaapimaan tyttösen suusta kurkun kuorta, ja pysyin täysin rauhallisena. Edistystä kerrakseen.

Tässä kuussa meillä ei ole neuvolaa, joten en osaa kertoa tarkkoja mittoja. Luulen, ettei kasvu ole kuitenkaan ollut huimaa. Anselmiina on arviolta reilu 8 kg ja hieman vajaa 70 cm. Vaatteista 62-kokoiset alkavat jäädä pieniksi, ja yhä useammat seiskaneljät on otettu käyttöön.

Hampaita on kokonaiset kuusi kappaletta. Hammashymy saa hänet näyttämään entistä enemmän pikkulapselta, ei enää pieneltä vauvalta. Voisin edelleen kirjoittaa sen, mitä muutamana aiempanakin kuukautena - vauva on ihana, mutta samalla on ihanan kutkuttavaa seurata, kuinka hän kasvaa.

maanantai 10. marraskuuta 2014

Kotiäiti sairastaa, osa II

Rokottaako influenssaa vastaan vai ei, pohdin reilu viikko sitten. Neuvolassa olisi ollut piikkejä tarjolla viime viikolla. Jäi sitten väliin, koska perheestämme 2/3 oli jo valmiiksi sairaina. Pienin perheenjäsen onneksi oli vähemmistössä eli terveessä kolmanneksessa.

Kerroin jo keväällä, että olen ollut kotiäteilleissä yllättävän usein kipeänä. Tämä oli toinen kunnon flunssa tänä syksynä. Tämä on myös harvinaisen sitkeä, sillä pärskin edelleen nyt, kun oireiden alkamisesta on kulunut viikko.

Sairauskertomus tavallisesta flunssasta ei liene erityisen kiinnostava, mutta tässä sairaudessa on ollut jotain poikkeuksellista: menetin ääneni, mitä ei ole koskaan tapahtunut. Heräsin aamulla, enkä voinut sanoa mitään. Suustani ei lähtenyt pihaustakaan.

Seuraava aamuna pystyin onneksi jo yrittämään puhumista, ja nyt ääni kulkee ainakin jotenkuten. Äänettömyys oli varsin järkyttävä kokemus. Asiaa kertyi aikalailla, kun oli päivän aivan hiljaa. Huh huh.

6-7/52: edellisviikon haaste peruuntui flunssan takia, ja flunssanaama on nytkin.  Menköön näin.

Vanhemmaksi tulo ei tunnu muuttaneen mitään, sanon usein. Sairastaessa huomaa kuitenkin konkreettisesti, ettei kaikki ole ennallaan. Ei voi ottaa nokosia silloin kuin tahtoo. Pitää huolehtia toisesta, vaikka itsellä olisi mikä tahansa.

Olisi helppo ajatella, että ainoastaan kotiäitien pitäisi pysyä terveinä. Päiväkodissa tai koulussa ei silti vietetä koko päivää, vaikka kuume sumentaisi huoltajan ajatukset ja kaataisi hänet sängynpohjalle. Tietysti lapsen hoito helpottunee koko ajan, eikä Anselmiina 4 vuotta liene yhtä riippuvainen äidistä kuin Anselmiina 8 kuukautta.

Jos minä en huolehdi lapsesta, ei sitä taida kukaan muukaan tehdä. Onneksi on etätyömahdollisuudella siunattu puoliso.

Lienee sanomattakin selvää, ettei yhtään huvita hankkia mitään itseaiheutettua sairautta eli krapulaa. Huh huh.


tiistai 4. marraskuuta 2014

Ole ajoissa viisas

Jälkiviisaus on paras viisaudenlaji. Se on hirveän hauskaa, varsinkin verkossa. Samalla voi hieman kohottaa itseään alentamalla muita. Ei ois kannattanut tehdä kolmatta lasta. Mitäs et saanut töitä, pummi, ja itsehän en ole ollut sekuntiakaan työttömänä.

Varsinkin toisten perhe-elämästä on kiva fiksuilla jälkeenpäin. Jälkiviisastelua esiintyy taatusti mistä vain, mutta ehkä perheestä puhuttaessa se menee henkilökohtaisemmaksi. Se liittyy alueisiin, joita ei aina voi itse hallita, ja jotka ovat haavoittuvia. Kukaan tuskin tilaa erityislasta, konkurssia tai avioeroa.

Tästä olen halunnut kirjoittaa jo pitkään. Sitten viikonlopun Helsingin Sanomien mielipidepalstalla nimimerkki Äiti joka selvisi kertoi, millaista on hautoa perhesurmaa. En onneksi ole kokenut samaa kuin hän, mutta hänen kirjoituksensa lopun tahtoisin jakaa kaikille:

"Kun näet tai kuulet perheväkivaltaan, masennukseen tai muuhun hälyttävään liittyvää, mieti, voisitko tehdä jotain muuta kuin jälkiviisastella lehtien keskustelupalstoilla. Voisitko jotenkin ilmaista vieraalle ihmiselle huomanneesi tukalan tilanteen?"

Niin, siinäpä se.



Tuomitseminen ja jälkiviisastelu on helppoa. Vaikeaa sen sijaan näyttää olevan ymmärtäminen ja auttaminen. Aina ei välttämättä voi tehdä mitään, mutta voisi olla edes hiljaa.

Saarnaan tässä myös itselleni. Minusta tuntuu, etten ole mikään malliesimerkki. Olen taatusti tuominnut tietämättä taustoja. Korvia punottaa, kun mietin tyhmiä jälkiviisastelujani. Miten paljon olisin voinut jättää sanomatta, ja miten paljon olisin sen sijaan voinut tehdä.

Mutta yritän olla parempi.

kuva MorguFile

Ai niin, ja P.S.: 52-viikkoa haaste on hieman jumissa flunssateknisistä syistä. Pahoittelen! Tykitän taas tällä viikolla.

lauantai 1. marraskuuta 2014

Rokota tauti tai taudit pois

Rokotekeskusteluissa tunteet kuumenevat. Se on ihan ymmärrettävää, sillä kyse ei ole sen mitättömämmästä kuin oman jälkeläisen terveydestä, joskus jopa elämästä.

Me olemme ottaneet Anselmiinalle kaikki tähän asti ohjelmaan kuuluvat piikit ja rotaliuokset. Rokotuttaminen ei ollut täysin itsestään selvää, mutta tuntui tällä tiedolla kaikkein parhaimmalta valinnalta.

Maallikkona ei ole helppo arvioida tutkimuksia ja suosituksia, jotka ovat hyvin ristiriitaisia keskenään. Tietoa on helppo löytää, mutta sen puolueettomuudesta on vaikea sanoa mitään. Pitää muistaa lääkeyhtiöiden voitontavoittelu ja mahdolliset sidokset ja ja... ...eli olkoon, otetaan kaikki tarjolla oleva, kiitos.



Tietysti rokotteiden puolesta puhuu se, että niiden avulla on saatu hävitettyä vaarallisia tauteja. Rokottamatta jättäminen tuntuu riskiltä, mutta samalla ajatus rokotteen vakavasta seurauksesta pudottaa sydänalaan painon. Ottaako lapselleen rokotteen sivutuotteena puhjenneen autismin vai polion, jolta rokote olisi suojannut? Pitää suosia pienempää haittaa, mikä lienee varsin tavallinen toimintamalli vanhemmuudessa.

Anselmiina on tähän asti ollut helppo rokotettava. Piikit ovat tietysti itkettäneet, mutta niiden jälkeen ei ole ollut kummoisia oireita. Seuraava ilta on ainoastaan saattanut olla itkuinen. Oireilla pelotellaan usein, mutta onneksi niitä ei ole näkynyt meillä.

Viisikuukautispiikkejä ottaessa lohdutti tieto, että vastaavaa olisi vasta vuoden iässä. Nyt huomasin, että kausi-influessapiikkejä saisi ensi viikolla. Kääk! Pitäisikö sellainen hankkia? Taidan googlettaa raivoisasti. Sitä ennen ajattelin kysellä, onko teillä kausi-influenssarokotteesta kokemuksia? Onko kukaan ottanut sitä?

kuva: MorgueFile

keskiviikko 29. lokakuuta 2014

Vauvavuosi voi olla ihanaa



Vauva-aika on suoraan helvetistä. Synnytys ei ole muuta kuin brutaalia kidutusta. Lapsi tappaa parisuhteen, jos se ei ole raskaana ollessa hajonnut.

Ehkä vanhemmuudesta valittaminen on joskus ollut kiellettyä. Nyt tuntuu, että tabu on murtunut. On ihan hyväksyttävää kertoa, että on kyllästynyt lapsiperhe-elämään. Lehdissä paljastetaan, mitkä 10 seikkaa yllättivät kielteisesti lapsiperheeksi muuttumisen jälkeen.

Kannatan yleisesti sananvapautta. Kaikkea pitää saada sanoa. Pitää saada kertoa, jos vanhemmuus ei ollut odotusten mukaista. Huolilla on tapana keventyä, kun ne jakaa.

Samalla tuntuu, että myönteinen puhe lasten saamisesta on kadonnut. Vielä raskausaikanakin pelkäsin ja epäilin paljon. Kauhukuvissani olisin koko ajan väsynyt ja masentunut, elämäänsä inhoava äiti. Pelkäsin, että parisuhde kariutuisi ja lihoisin 40 kiloa.

Tyttäreni on nyt kahdeksan ja puoli kuukautta. Nyt ehkä uskallan sanoa kaunistelematta sen, mitä mieltä olen ollut elämästä äitinä:
Vauva-aika on ihanaa! Tämä on ollut mahtavaa ja helppoa. Tämä on ollut täysin erilaista, kuin kuvittelin.

Olen nukkunut paremmin kuin vuosiin. Kiitos ansiosidonnaisen äitiys- ja vanhempainrahan, tilinikään ei ole ollut aivan lohduton. Olen löytänyt paljon uusia ystäviä, vaikka kaikki vanhat kaverit eivät ole elämässäni läsnä samoin kuin ennen.

Joskus arkailen, kun pitäisi kertoa vauva-ajan miellyttävyydestä. Tahdikkuus on toki paikallaan: jos joku kertoo nukkuneensa viimeeksi kaksi vuotta sitten, en toki hehkuta hyväunista vauvaani.

Välillä silti tuntuu, että suorastaan pitäisi valittaa. Joskus itsekin huomaan sortuvani vähättelyyn ja selittelyyn. Voihan tämä vielä vaikeaksi muuttua, viimeistään murrosiässä, pehmitän toisinaan. Se on typerää. Voin taata, että kaikilla on joskus vaikeaa. Kasvaminen ei ole helppoa, kasvattamisesta puhumattakaan.

Nyt lapsellisena elo tuntuu mahtavalta, joten olkoon niin. Aina ei ole vaikeaa. Sen olisin tahtonut kuulla, kun emmin koko lastenhankitaa.

sunnuntai 26. lokakuuta 2014

Lahjaksi tunti lisää aikaa, parvekepäiväunia ja muita kuulumisia


Mitä meille kuuluu? Voisin täälläkin joskus pölistä siitä, kuinka meillä tosielämän vauvanukkeleikki sujuu.

Juhlaa ja juhlan suunnittelua on sekoittunut tällä viikolla arkeen. Minä vanhenin vuodella, minkä lisäksi olen suunnittelut puolisoni pyöreiden vuosien syntymäpäiviä. Minulla on ikää jokunen vuosi vähemmän, joten vanhenin vain muutaman vieraan ja runsaahkon herkkupöydän kanssa. Sopii minulle, eikä ikäkriisiäkään ole havaittavissa.

Lahjaksi sain ainakin tunnin lisää aikaa. En valita.



Anselmiina nukkui tänään ensimmäiset päiväunensa parvekkeella. Olen ollut taas turhan hysteerinen huolehtija ja jännittänyt hänen nukuttamistaan yksin ulkona. Nyt todellisuus on kuitenkin se, että hän nukkuu päivällä vain joko rinnalla tai ulkona rattaissa. Siinä ei ole mitään vikaa, mutta mitään omaa en taatusti kerkeä tekemään. Pienen lapsen vanhemmalle se on tietysti ihan oma valinta, mutta aina voi yrittää korjata unia.

Tänään päätin kokeilla, nukuttaisiko vauvaani parvekkeella paremmin. Kiersin Anselmiinan kanssa pienen lenkin tihkusateessa ja kärräsin hänet parvekkeelle nukkumaan. Pitää myöntää, että ihan rentoutuminen tai siivoaminen ei onnistunut hänen uinuessaan. Ravasin nimittäin noin minuutin välein oven takana katsomassa, oliko hän vielä unten mailla. Puoli tuntia hän kuitenkin uinui, ja heräämishuuto kantautui hyvin sisälle.

Tästä saa nyt tulla tapa. Puoli tuntia on naurettavan lyhyt aika päiväunille, mutta Anselmiinalle se on jo hyvän mittainen huilipätkä.

Välillä tuntuu, että viis mistään taidoista – kunhan se vaan osaisi olla aloillaan. Taitaa olla aika yleinen tunne pienten vipeltäjien vanhemmille.

Tämä on nyt hirveää arkirealismia, mutta olkoon 5/52

Syksyllä tuntuu, että elämä käpertyy enemmän kotiin. Pidän aina joskus tarkoituksella kotipäiviä, mutta ensi viikolle kalenteri näyttää innostavan täydeltä. On ainakin lehtijulkkareita, SnadiStadia, kavereiden vierailua ja kerhoa. Päivät saa hyvin täytettyä myös äitiyslomalla. Eiköhän alkava marraskuu taltuteta mukavalla tekemisellä.

torstai 23. lokakuuta 2014

Voi Sohvi, minkä teit

Illat ovat olleet vähän vaikeita viime aikoina. Anselmiina on vaipunut unille pitkähkön väsytystaistelun jälkeen. Sitä ennen hän on joko riehunut villinä tai kiukunnut väsyneenä. On kiva, että hän harjoittelee konttaus- ja karhukävelyasentoja, mutta kello 23 voisimme nukkua.

Eilen olin saanut tyttösen nukahtamaan parin tunnin taistelun jälkeen. Iloitsin omasta ajasta ja hipsin makuuhuoneesta pois...



...ja tallasin lattialla olevan vinkulelun, Sophie-kirahvin päälle. Sophiesta kuului kimeä "oink", ja pinnasängystä kajahti vaativa "byääääääärrrrrrrh!". Eipä auttanut kuin ryhtyä uudestaan nukutusralliin.

Vastoinkäyminen ei ollut suuri, mutta väsyneenä kaikki kasvaa aina hieman massiivisemmaksi. Tänään varmistin, ettei lattialla vaan ollut vinkuleluja. Onneksi meillä ei vielä ole narskuvia saranoita tai kirskuvia lattioita.

tiistai 21. lokakuuta 2014

Koko perhe pedissä

Perhepeti kuului ennen äidiksi tuloa ehdottomaan ei meillä -kategoriaan. Olin varma, että perhepedissä uinuva vauva ei koskaan oppisi nukkumaan omassa sängyssään.

Kielteisyyteni aiheutui luultavasti siitä, että uinuin vanhempieni pedissä kouluikäiseksi. Sen takia iskin jo synnytyssairaalassa vastasyntyneen Anselmiinan yösyötön jälkeen omaan vauvasänkyynsä. Pitää aloittaa varhain ja niin edelleen.

Nyt tuntuu kauhealta, miten olen vaan laittanut vastasyntyneen omaan sänkyynsä.



Ensimmäisenä yönä kotona laitoin Anselmiinan äitiyspakkauksen laatikkoon, jonka asetin makuuhuoneessamme olevaan pinnasänkyyn. Kuuntelin viisipäiväisen ölinää ja mietin, miten kauhean kylmä meillä on.

Seuraavalla syötöllä otin vauvan viereen.

Seuraavana yönä otin viereen vähän aikaisemmin. En nukkunutkaan huonosti, vaan uinuin kuin, no, vauva. Imetys hoitui tissi suuhun, molempien silmät kiinni -tyylillä eli varsin helposti.

Jossain vaiheessa menin samaan aikaan nukkumaan kuin hyvin iltavirkku tyttäreni. Nukuimme samassa sängyssä, ihan lähekkäin. Molemmat nukuimme hyvin.

Perhepeti jäi tavaksi. Moni nukkuu vauvavuonna huonosti. Minä sen sijaan olen uinunut paremmin kuin ehkä koskaan. Luultavasti syynä on ollut perhepeti, siis se, mitä tahdoin alussa välttää. Imetys sujuu siinä helposti, ja on ihana herätä vauva kainalossa. Se tuntuu turvalliselta, lämpimältä ja läheiseltä.

Nyt meillä nukutaan osittaisessa perhepedissä. Anselmiina menee nukkumaan meitä aikaisemmin, eikä laidaton parisänky olisi turvallinen kierivälle vauvalle. Sen takia hän nukkuu ensimmäisen unipätkänsä omassa pinnasängyssään. Jollain yösyötöllä poimin hänet viereeni, ja hän nukkuu vieressäni, seinän puolella aamuun asti.


Päiväunilla perhepedissä

Joskus perhepetiä syytetään turvattomuudesta. Luonnollisesti on varmistettava, ettei vauva pääse putoamaan.

Moni pelkää, että kierähtää vauvan päälle. Meille on sairaalasta ja neuvolasta vakuuteltu, että vaistot ohjaavat selväpäistä vanhempaa olematta pyörähtämättä jälkeläisensä päälle. Alkoholi ja tietyt lääkkeet ovat ehdottomasti pannassa perhepeteilijältä.

Pitää myös huolehtia, ettei vauvan päälle joudu tyynyjä tai raskaita peittoja. Varsinkin pikkuvauvana asettelin Anselmiinan uinumaan tyynyjemme väliin, ja itse nukuimme hieman alempana. Näin peitto ei ollut vaarassa joutua vauvan kasvoille.

Ehkä Anselmiina alkaa jossain vaiheessa kaivata kokonaista yötä omassa sängyssään. Ehkä minäkin kaipaan sitä joskus. Siihen asti aion nauttia pienestä tuhisijasta vieressäni.


sunnuntai 19. lokakuuta 2014

Tuleeko sieltä edes maitoa - Imetystarinani

4/52 imetysviikon kunniaksi

Raskausaikana ihmettelin, miksi imetyksestä kouhkataan niin paljon. Neuvolan terveydenhoitaja alkoi jo hyvissä ajoin kysellä, aionko imettää. Olin pitänyt imetystä itsestään selvyytenä, mutta en pakkona. Ajattelin, että yritän ainakin.

Olisi ollut lähellä, ettei imetykseni olisi luonnistunut. Näin imetysviikon lopuksi ajattelin luoda katsauksen imetyshistoriaani. Ehkä siitä on hyötyä jollekulle. Olen jauhanut rintaruokinnasta blogissani jo jonkin verran, mutta oman imetykseni historiaan en ole vielä antanut teidän kurkistaa.

Anselmiina lähti yllättäen syntymään raskausviikolla 35+6. Kaapissani ei ollut ainoitakaan imetysliivejä eikä meillä ollut muutakaan imetystarpeistoa. En ollut kovin varma siitä, mitä olisi edes tarvinnut. Olin joskus kaupassa katsellut kauhistuneena nänninmuotoilijaa ja kauhistellut, miten kivuliaalta sen käyttö vaikutti.

Olisi ollut mahdollista, ettei ennenaikaisena syntynyt vauva olisi osannut imeä. Sama ongelma voi toki olla ihan ajallaan maailmaan tulleella. Anselmiina alkoi kuitenkin jo ennen tunnin ikää hamuilla rintaa, ja hänen imuotteensa oli kätilöiden mukaan loistava. Hän oli aika unelias vauva, jota piti herätellä syömään muutaman tunnin välein.

Imetysitseluottamukseni oli jo valmiiksi alhainen. Olin aluksi epävarma, saiko lapseni lainkaan maitoa. Ensipäivinä vauvalle riittävät rinnasta tulevat muutamat tipat, minkä tiesin. Minulla ei silti ollut raskausaikana tullut ollenkaan maitoa, vaikka jotkut toiset joutuivat kuulemma turvautumaan liivinsuojiin. Rintani eivät ole koskaan olleet kovin kookkaat, eivätkä ne Anselmiinaa odottaessakaan kasvaneet kuin ehkä vaivaisen kuppikoon.

Raskaudenaikainen maidontulo ei ilmeisesti varsinaisesti vaikuta myöhempään imetykseen. Se toki lisää itseluottamusta siihen, että maitoa virtaa tulevaisuudessa. Samoin pienillä rinnoilla voi imettää siinä missä isoillakin.

Ensipäivinä tuntui, että Anselmiina jauhoi täysin tyhjää rintaa. Ennenaikaisuuden ja pienen koon takia ohjeena oli syöttää häntä molemmilta puolilta parin tunnin välein ja antaa parikymmentä milliä lisämaitoa päälle. Kyselin huolestuneena kätilöiltä, tuleeko rinnastani ollenkaan maitoa. Kai sieltä jotain tulee, oli monen vastaus. Vasta Anselmiinan ollessa muutaman päivän ikäinen eräs kätilö sanoi, että vauva itkisi tyhjää rintaa imiessään. Se on ihan loogista, mutta miksi kukaan ei kertonut sitä heti?

Sairaalan imetysohjaus ei muutenkaan tehnyt minuun vaikutusta. Aluksi lisämaidot olivat luovutettua äidinmaitoa ja myöhemmin korvikkeita. Kukaan ei sanonut minulle, että olisin voinut pumpata maidot itse. Maitoni nousi kunnolla vasta neljän päivän päästä synnytyksestä, mitä pumppaaminen olisi voinut vauhdittaa. Kotiin lähtiessä kysyin ohimennen, kannattaisiko minun alkaa itse pumpata maitoa. Kätilön mielestä se oli loistava idea. Miksi kukaan ei kertonut sitä aiemmin?

Sairaalasta kotiutuessa luottamus omaan maidontuotantoon oli laskenut entisestään. Kotiinlähtötarkistuksen tehnyt lääkärikin oli sitä mieltä, että lisämaitoa kannattaisi antaa enemmän. Rinnalla jää niin helposti nälkäiseksi, hän huokaili. Se lienee totta, mutta hormonihuuruisena ja tietämättömänä olisin kaivannut kannustusta. Yritä vaan, kyllä siitä, olisin tarvinnut jonkun sanomaan.

Alun perusteella voisi luulla, että imetystaival on ollut vaikea. Sitä ei kuitenkaan onneksi ole ollut. Kotiin päästyemme annoimme Anselmiinalle vielä pari viikkoa lisämaitoja, kunnes saimme siirtyä kokonaan lapsentahtiseen täysimetykseen. Se tuntui helpolta tuttipullojen pesun ja pumppausmaratonien jälkeen. Kasvu oli loistavaa täysimetyksellä. Kiinteää ruokaa aloimme maistella hieman reilu viisikuukautisena.


Anselmiina on ollut varsinainen tissitakiainen, kuten olen jo aiemmin maininnut. Hän saattoi pienenä vauva syödä neljä tuntia putkeen. Jossain kolmen kuukauden kohdalla helpotti, ja nyt kahdeksankuisena hän käy rinnalla vaan nopeasti ottamassa huikan. Sitten hän säntää taas touhuamaan.

Nyt imetyshetket tuntuvat ihanalta rentoutumiselta. En olisi uskonut vielä puoli vuotta sitten sanovani tätä, mutta - en oikeasti pahastuisi, vaikka ne kestäisivät hieman pidempäänkin.

En myös tiedä, uskallanko sanoa tätä vielä, mutta imetykseni on mielestäni ollut melko helppoa alkua lukuunottamatta. En ole saanut ainuttakaan rintatulehdusta tai joutunut välttämään ruoka-aineita vauvan mahavaivojen takia. Suihkutissit vaivasivat joskus, mutta ajan myötä ne joko laantuivat tai Anselmiina oppi syömään maitonsa suihkuavana.

Imetyksessä parasta on jo mainitsemani rentoutuminen, eikä minulla ole mitään päiväittäin saamaani ylimääräistä 500 kalorin vajetta vastaan. Pitää syödä hyvin, jotta jaksaa tuottaa Anselmiinalle maitoa.



Nyt tajuan osittain, miksi imetyksestä kouhkataan niin paljon. Äidinmaito on lapselle kaikkein parasta ravintoa. Se ei tarkoita, etteivätkö korvikkeet olisi hyviä. Ovat ne, mutta äidinmaito voittaa  ne lähes aina. Äidinmaidosta lapsi saa kaiken tarvitsemansa.

Joskus vaikuttaa siltä, että imetyksestä on paljon väärää tietoa ja vanhoja uskomuksia. Menneinä vuosikymmeninä lapsia on neuvottu ruokkimaan neljän tunnin välein. Ei ole ihme, että silloin monelta on maito mystisesti loppunut. Lapsentahtinen imetys perustuu siihen, että vauva tilaa tarpeisiinsa maitoa imemällä.

Imetyksestä puhuminen tuntuu joskus vaikealta. Osa kokee aiheen liian intiimiksi, ja osa taas saattaa syyllistyä. Imetystarinoita on niin monta kuin on imettäjiä. En koskaan voisi kysyä keneltäkään, miksi hän imettää tai ei imetä. Puhun mielelläni vauvan ruokinnasta, mutta en utele keneltäkään syytä. Se kun voi olla mitä tahansa syövästä imetyshaluttomuuteen tai tiedon puutteeseen.

Imetystarinani ei toivottavasti ollut vielä tässä. Ehkä imetän vielä vuoden päästä tai sitten en. Jatkan yhtä avoimin mielin kuin ennen Anselmiinan syntymää.

perjantai 17. lokakuuta 2014

Kahdeksankuukautinen vilkuttaa ja mammattaa

Tyttäreni on varttunut jo kahdeksankuiseksi. Jos tarkkoja ollaan, hän on ollut täällä jo kahdeksan kuukautta ja liki viikon. Neuvola-aika oli kuitenkin vasta eilen, joten mittojen takia panttasin kuukausimerkinnän tekoa tänne asti.

Uusin taito on vilkuttaminen. Junassa pieni maahanmuuttajatyttö pari päivää sitten vilkutteli Anselmiinalle, joka huitoi välikausihaalarissaan takaisin. Mietin, vilkuttiko hän tarkoituksella vai oliko se sattumaa. Nyt olemme ahkerasti vilkutelleet toisillemme, joten oikea vilkutus se oli.

Tänään kaupassa ja hississä Anselmiina vilkutteli vähän kaikille. Sydämeni melkein suli, vaikka kaikki eivät jostain syystä vilkuttaneet takaisin.

Anselmiina on kuukauden aikana kehittynyt ainakin motorisesti. Hän menee eteenpäin hyvin pieniä matkoja, mutta taaksepäin liikkuu vaikka koko asunnon poikki. Konttausasennossa on kiva hytkyä, ja joskus hän nousee siitä vielä karhukävelyasentoon.

Istumaan Anselmiina ei vielä mene. Terveydenhoitajan mukaan 8 kk-neuvolassa pitäisi osata tehdä niin, mutta Anselmiina saa ennenaikaisuuden takia kuukauden anteeksi. Neuvolasta laitetaan lähete fysioterapeutille, jos istumaanmeno ei ala luonnistua. Kieltämättä mahassa vähän muljahti, vaikka luulisin Anselmiinan kohta pönkeävän itse istumaan. Tuettuna hän kököttää hyvin, ja nyt jo osaa istuskella hetken ilman tukea. Suojeluheijasteetkin ovat ilmaantuneet. Ehkä se tästä.



Erittäin pölö Anselmiina on edelleen. Jutustelu on tyyliä pappapapa, pumpumpum, ölölölölö höyhyyhöyhöy. En ole vieläkään varma, tarkoittaako hänen sanomansa äittä äitiä. Usein se ainakin toistuu.

Pari viikkoa sitten kummastelin, miksi Anselmiina hokee koko ajan mammaa. Sitten tajusin, että sehän tarkoittaa tietysti maitoa. Mamma toistui, kun hän oli nälkäinen tai sai maitoa.

Anselmiina syö nyt neljästä viiteen ateriaa päivässä ja sen lisäksi saa runsaasti äidinmaitoa. Välipala tuntuu joskus hankalalta ujuttaa päivärytmiin, mutta aamiainen, päivällinen, lounas ja iltapala toistuvat. Aamulla ja illalla on puuroa ja hedelmä- tai marjasosetta, ja joko lounaalla tai päivällisellä on yleensä lihaa, kalaa tai kanaa. Muuten hän saa kasvissoseista, joita olen pyrkinyt jo maustamaan esimerkiksi yrteillä tai valkosipulilla.

Kasvu on tasaantunut. Nyt Anselmiina oli 8,2 kg ja 67,5 cm. Kuukaudessa paino oli noussut vain noin 300 grammaa, mikä on ihan ymmärrettävää pienelle touhutytölle. Anselmiina ei olisi hetkeäkään paikoillaan.

Imetyskertojen kesto on lyhentynyt. Nyt rinnalla käydään vaan nopeasti huikkaamassa.

Vaatekoosta on huomannut, ettei kasvu ole ollut pyrähätävän nopeaa. Edelleen vaatteet ovat noin kokoa 62-68. Jokunen 62 tuntuu jo pieneltä, ja jokunen 74 on otettu käyttöön.

Hampaita on viisi. Kolme on ylhäällä, ja kaksi nököttää alhaalla. Viides hammas tuli edellisten tapaan kivuttomasti: havaitsin perhevalmennuksen hammashoito-osiossa viime viikolla, että uusi hammas on puhjennut.

Entä millaista on olla kahdeksankuukautisen äiti? Se on oikein mukavaa. On kiva seurata Anselmiinan puuhia ja touhuta yhdessä. Höpöttelemme ja laulelemme, leikimme ja läpsyttelemme vuorotellen lattiaa. Käymme muskarissa ja kerhossa, tapaamme kavereita ja lenkkeilemme rattailla ja kantorepulla. Ihana vauvasyksy, sanoisin.

keskiviikko 15. lokakuuta 2014

Vauvaperhettä lahjotaan



Lahjojen antamisesta on tullut yltäkylläisyydessä vaikeaa. Siltä minusta välillä tuntuu. Kaikilla on kaikkea, vähintään halpisversioina. Jos ei ole, kaikkea saa halvalla enemmän tai vähemmän käytettynä.

Moni tahtoo muistaa uutta vauvaa lahjalla, mikä on mielestäni kaunis tapa. Toiset tahtovat viedä lapselle vaatteita ja toiset taas kantaa ruokaa vauvaperheen kaappeihin.

Lahjatoiveiden kyselystä ajattelen ristiriitaisesti. Kertomalla puutteensa saa yleensä sitä, mitä tahtoo. Toisaalta lahjassa ei ole yllätystä, jos sen tietää.

Vaatteita ei kannata antaa lahjaksi, sanotaan joskus. Olen toista mieltä. Tällä hetkellä meillä kaapit pursuilevat Anselmiinan vaatteita, mutta niin ei suinkaan ollut yllätyskeskosen syntyessä. Esimerkiksi pieniä housuja oli muutamat. Sen takia oli ihanaa, kun pienen pieniä vaatteita sai kotiin kannettuna.

Anselmiina onkin saanut aika paljon vaatteita lahjaksi. Hänen pukimistaan en jaksa nipottaa, vaikka omista vaatteistani olenkin aika tarkka. Olemme saaneet lahjaksi jotain sellaisia kappaleita, joita en välttämättä itse ostaisi - entäs sitten, ajatus on tärkein. Kun on luonnonmateriaalia ja oikeaa kokoa, hyväksyn.Vauvan vaatteita menee kuitenkin aika paljon pesuun. Ensin niille puklataan, sitten kuolataan ja nyt kiinteitä syödessä ne ovat aina ruuassa.



Huono lahja on toki sellainen, jossa ei ole lainkaan mietitty saajaa. Jos perheen tietää täyskestoilevan, on suoraista kettuilua viedä heille kertakäyttövaippoja. Aina ei onnistu täysin, mutta ajatus on tärkein. Ehkä parasta on olla herkkä lahjansaajan signaaleille. On hyvä kuulostella hieman, millaisesta hän saattaisi pitää.

Vauvaperhettä voi huomioida muutenkin kuin antamalla tavaroita. Lähiömutsi on korostanut roskapussin viemisen ihanuutta, ja valmiiksi laitettu ruokakin maistunee tuoreille vanhemmille. Juuri kotiutuneen vauvan kanssa oli ihanaa, kun ruokalähetyksiä saapui tasaisin väliajoin. Tuntui siltä, että kerrankin hemmotellaan.

Me olemme saaneet aika perinteisiä lahjoja. Pääasiassa meille on tuotu vaatteita, vauvan voiteita, kirjoja ja on Anselmiina saanut pari koruakin. Kun tuttavista joku seuraavan kerran lisääntyy, voisin muistaa jollain muulla kuin tavaralla. Lahjakortti vauvakuvaukseen on usein kalliihko, mutta ehkä sellaisen voisi lahjoittaa jollekulle läheiselle. Omatekoinen lahjakortti lastenvahtiavuksi on taatusti aina tarpeen.

Mikä teillä on ollut paras lahja?

sunnuntai 12. lokakuuta 2014

Piirrän rajan äitiysblogissa

Loukkaan jatkuvasti tyttäreni yksityisyyttä. Lisään hänestä kuvia kaiken kansan pällisteltäväksi. Kerron kaikille, millainen hän on.

Lapsiblogien yksityisyydestä puhutaan paljon. Toisten mielestä suunnilleen lapsien mainitseminen on pikkupilttien syöttämistä lapsista seksuaalisesti kiinnostuneiden kitaan, kun taas toiset kertovat avoimesti kaiken alkaen kotiosoitteestaan.

Yritän tasapainoilla jossain näiden kahden välimaastossa. En ole halunnut käyttää täällä Anselmiinan oikeaa nimeä, mutta hänen kasvonsa näkyvät täällä. Ehkä ajan kuluessa muutun maltillisemmaksi kuvien lisääjäksi. Oireita siitä on havaittavissa jo nyt. Välillä olen jo miltei lisännyt kuvan hymyilevästä Anselmiinasta, mutta sitten olen alkanut empiä. On tuntunut siltä, kuin syöttäisin lastani suden suuhun.

Nettikiusaajat taitavat olla urbaanin ihmisen susia. Ne raatelevat, repivät ja vaanivat. En tahdo elää kiusaajien, en netti- enkä Anselmiinan koulukiusaajien ehdoilla, mutta ajatus jonkinlaisesta suojautumisesta tuntuu hyvältä.

3/52

Plussatessani viime vuoden heinäkuussa en tuntenut ketään, kenen kanssa olisin voinut puhua raskaudesta ja lapsista. Aloitin äitiysblogin, koska kirjoittaminen on minulle luonnollista. Se minun tapani pohtia ja olla vuorovaikutuksessa. Olen kirjoittaessani läsnä ehkä enemmän kuin koskaan.

Pidän toki puhumisestakin. Sosiaalinen media ei koskaan voi korvata kasvokkaista vuorovaikutusta, eikä sen ole tarkoituskaan korvata.

Nyt minulla on paljon lapsen maailmaan pusertaneita kavereita, mutta bloggaus on edelleen tärkeää. Oikeastaan tästä on tullut koko ajan tärkeämpää. Olen tutustunut blogeissa moniin uusin ihmisiin, joiden kanssa olen elänyt samaan aikaan samaa vaihetta. Tiedän heistä paljon, vaikka harvaa olen tavannut kasvokkain.

Vertaistuki on ollut bloggailussa parasta. Vertaistuki edellyttää avoimuutta. Lapsistaan ei kuitenkaan halua tai voi - ei edes kannata - kertoa kaikkea. En halua kirjoittaa lapselleni blogissa piirteitä, joissa hänessä ei ole. Vauvasta on helppo kirjoittaa, koska hänen luonteensa ja ulkonäkönsä saattavat muuttua ainakin jonkin verran.

Haluan kuitenkin antaa lapseni kasvaa sellaiseksi kuin hän on. En tahdo määritellä häntä täällä etukäteen joksikin, mitä hän ei ole. Siinä on varmaan tasapainoiltavaa kaikille lapsiperhebloggaajille.

Lisäämäni kuvat ovat tähän asti olleet tarkan harkinnan tuloksia. Suloisia kylpykuvia en halua laittaa, mutta en toisaalta tahdo olla liian vainoharhainen kuvista. Verkko on täynnä kaikenlaisia otoksia lapsista ja aikuisista. Kuka tahansa voi kulkea kadulla kamera kourassa. En voi elää omassa pienessä kuplassani, jossa kukaan ei koskaan kuvaa lastani.

Luulen, että Anselmiinan kasvaessa suorien kasvokuvien määrä vähenee. Iän myötä hän alkaa entistä enemmän näyttää itseltään, kun taas vauva-ajan kasvot saattavat vielä muuttua paljonkin.

Anselmiina ja muut 2010-luvulla syntyneet kasvavat täysin toisenlaisiksi median käyttäjiksi kuin vanhempansa. Minä olen syntynyt 1980-luvulla, ja minun lapsuudessani netin käyttö oli lähinnä omituisten nörttien harrastus. Minä ja ystäväni väsäilimme verkkosivuja html-koodilla. Ei varmaan tarvitse erikseen mainita, että meitä pidettiin todella outoina.

Kaikilla ei silloin edes ollut nettiyhteyttä kotona. Nyt sellainen on melkein jokaisen taskussa. Hyvin todennäköisesti Anselmiina hieman kasvettuaan näpyttelee itsensä verkkoon älypuhelimellaan. Hänen ikäluokalleen kuvien lisääminen lienee paljon arkipäiväisempää kuin meille, jotka muistamme vielä modeemin yhdistymisäänen. Ehkä hänen ikäluokalleen on normaalia, että äiti on pitänyt blogia vauva-ajasta.

Tasapainoilua, sitä tämä on. Pitää tasapainoilla vertaistukea tarjoavan avoimuuden ja inhottavan sosiaalipornoilun välillä.

Blogini on äitiysblogi. Niin sanoisin, jos tämä pitäisi jotenkin kategorisoida. Ehkä tätä voisi sanoa myös vauva- tai lapsiperheblogiksi, mutta mielestäni päähenkilö olen minä, äiti. Luulen, että yritän lähinnä kirjoittaa täällä siitä, miltä minusta äitinä tuntuu.

perjantai 10. lokakuuta 2014

Varo hormonihirmua

Onkos teillä vauvan tavarat hankittuina, minulta tiedusteltiin usein raskausaikana. Voi luoja, miten kysymys ärsytti. Aivan kuin kysyjä olisi ollut sitä mieltä, että pinnasängyn, turvakaukalon ja vauvan kotiintulovaatteiden on oltava odottamassa jo 13. raskausviikolla.

 No on meillä jotain, mutta on tässä vielä aikaa, mutisin vastaukseksi. Halusin lopettaa keskustelun siihen. Usein se loppuikin, koska - hei haloo - eihän se ollut kuin small talkia, pientä rupattelua.

Vuosi sitten
Raskaana oleva voi olla hirveän herkkä. Olen tajunnut sen nyt, kun hormonitoiminta alkaa ehkä vähitellen palautua. En välttämättä syyttäisi herkkyydestä pelkästään umpieritystoimintaa, sillä luonnollisesti elämänmuutos ja vastuu saavat mielialat heilumaan. Olin todella varovainen kertomaan raskaudestani, sillä pelkäsin muiden arvostelua. Pelko oli luonnollisesti turha, vaikka kuulin pari soraääntäkin.

Sekopäisyys ei lopu synnytykseen, vaan sen jälkeen hormonit vasta heittelevätkin. Pienestä voi myllertävässä mielessä tulla suurta. Muistan ennenaikaisen synnytykseni jälkeen olleeni hieman kateellinen ihmisille, jotka saivat täysiaikaisen vauvan. Tunne oli ihan järjetön, koska minulla todellakin oli kaikki paremmin kuin hyvin. Silti kaiholla mietin, miksi toiset saavat kokea raskausviikon 38+0.

Ajatuksissani ei ollut mitään järkeä, mutta sellainen juuri synnyttäneen mieli voi olla. Nyt nuo ajatukset tuntuvat vierailta ja älyttömiltä.

Lapsen kasvattaminen on valtava vastuu. Sen haluaa tehdä parhaalla mahdollisella tavalla, ja muiden mielipiteille voi olla hyvin herkkä. Odottajan vatsan koon kommentointi voi tuntua harmittomalta jutustelulta, mutta raskaana olevasta se voi olla suoranaista arvostelua.

Sen takia toivoisin, että odottavat ja juuri lapsen saaneet säästettäisiin inhottavalta piikittelyltä. Aina voi kertoa, miten itse tekee ja kokee - silti ei tarvitse olettaa, että toimisi toisella. Hormonit eivät ole mikään syy käyttäytyä huonosti, mutta joskus toisiltakin toivoisi huomioonottamista. Tietyssä tilassa ihminen saattaa olla hieman herkkä.

Joskus se on silti vaan small talkia, pientä rupattelua.

keskiviikko 8. lokakuuta 2014

Muista tämä kestovaippaostoksilla: 6 + 1 vinkkiä

Hyvää kestovaippaviikkoa kaikille! Sen kunniaksi olen koonnut muutaman vinkin kestovaippaostoksille. Käytettyjä vaippoja on tarjolla paljon, ja vaippoja ylipäätään on monta sorttia.

Päätin jo raskausaikana kestoilla, johon valmistauduin haalimalla vaippoja kirpputoreilta. Ihan kohdalleen ei kaikki mennyt, joten kokosin omista kokemuksistani vinkkilistan käytettyjen vaippojen shoppailijalle:

1. Tarkista, että vaipan reisikuminauhat ja taskuvaipassa takana oleva kuminauha ovat joustavat. Löystyneet tai kokonaan kuolleet kuminauhat eivät edistä vauvan tuotosten pysymistä vaipassa. Kuminauhat voi vaihtaa itse, jos on näppärä ompelija. Jos ei ole eikä sellaisia pesi lähipiirissä, on paras ostaa kuminauhaskarppeja vaippoja.
Vinkki: Jos käytät kuminauhakuollutta pul-taskuvaippaa, on sen kanssa hyvä laittaa villavaippahousut. Ne minimoivat vahingot imemällä kosteutta.

Olkoon tämä nyt 2/52, koska näkyyhän tuossa kestovaippa.

2. Käytettynä ostetun vaipan sisäpinta saattaa olla tukossa. Sitä ei toki päältäpäin näe, mutta vaippaa käyttäessä saattaa olla ikävä yllätys. Varsinkin fleece ja kuivaliinaneulos tukkeutuvat herkästi. Pinnan tukkeutumista aiheuttavat iholla käytettävät rasvat, ja jotkin pesuaineet saattavat myös tukkia vaipan. Lisäksi tukkeutuminen taitaa aiheutua ihan jostain tähtien asennosta. Myyjältä on hyvä tiedustella, millä aineella vaippa on pesty.
Jos vaippa ei vedä, sen saa auki esimerkiksi laittamalla pinnalle hieman astianpesuainetta ja hankaamalla tiskiharjalla. Lopuksi vaippa pestään normaalisti.

3. Vaipan kiinnityssysteemin kunto kannattaa varmistaa. Taskuvaipat suljetaan usein nepeillä tai tarroilla. Tarroja voi vaihtaa itse, mutta neppien vaihtoon tarvitaan erillinen kone. Neppien kuuluisi naksahtaa, kun ne laittaa kiinni.

4. Tasku- tai kuorivaipan pul-kankaasta saattaa joskus olla laminointi irti. Tarkista siis pulin kunto kääntämällä vaippa nurinpäin. Pul ei saisi kupruilla tai olla irronnut.
Huom! Myös esimerkiksi hakaneulalla pul-kankaaseen kiinnitetty hintalappu on rikkonut kankaan kosteussulun. Kuulemma vahingon voi korjata pesemällä vaipan 90-95 asteen ohjelmassa, mutta minulla ei ole tästä kokemusta.



5. Tahrainen vaippa ei varmaan houkuttele ostamaan, mutta joskus nettikirpputoreilta saattaa saada yllätyksiä. Vanhatkin tahrat saattaa saada poistettua halvalla luomukonstilla eli laittamalla vaipan koko päiväksi auringonvaloon.

6. Kannattaa vilkaista hintaa, vaikka vaippaummikkona arvoa voi olla vaikea arvioida. Varsinkin äitiyspakkausvaippoja on paljon myynnissä, ja hinnat saattavat joskus olla jopa parinkympin luokkaa. Tietenkään tyhmä ei ole pyytäjä, mutta en maksaisi ilmaiseksi saadusta vaipasta ainakaan yli viittä euroa.
Vaippojen hinnat luonnollisesti vaihtelevat hyvin paljon, mutta yleensä uusi taskuvaippa maksaa vähän alle tai yli 20 euroa. Imut ovat ehkä alle kympin, hieman materiaaleista riippuen. On myös halvempia niin kutsuttuja kiinavaippoja, kuten Alvababy.



+1 Moni saattaa pitää ajatusta käytetystä kestovaipasta ällöttävänä. Aluksi ajatus niinkin henkilökohtaisesta tuotteesta kuin kertaalleen käytetystä vaipasta tuntui minustakin kuvottavalta, mutta sitten aloin pohtia enemmän. Kierrätys on mielestäni kestoilun ydin, ja vaipat yleensä kestävät käyttäjältä toiselle.
Oman mielenrauhan ja hieman lapseni terveydenkin takia olen kuitenkin keittopessyt uudet vaipat eli laittanut pyörimään koneeseen 90-95 asteen ohjelmaan.

tiistai 7. lokakuuta 2014

Jos ei enää koskaan saisi vauvaa

Ei enää koskaan raskautta. Ei enää koskaan vauvaa. Myyntiin, roskiin, jonnekin pois kaikki vauvatavarat.

Olen miettinyt, miltä lapsiluvun täyttyminen tuntuu. Luulen, ettei kiintiön täynnä olemista aina edes tiedä mistään. Kukaan ei voi luvata, että kukaan välttämättä saisi enää edes kerran olla raskaana, elävän vauvan synnyttämisestä puhumattakaan. Ei enää vauvaa meille -päätöskin voi muuttua, kun elämä yllättää kahdella viivalla tikussa tai mieli muuttuu.



Olen myös miettinyt, tuntuuko tietoisuus viimeisestä vauvasta haikealta vai helpottavalta. Anselmiinan pieniä vaatteita säilöessä olen tuntenut hienoista luopumisen tuskaa. Samalla olen kokenut, ettei tämä vielä ollut tässä. Joskus vielä saan vauvan, joka käyttää näitä samoja pienen pieniä vaatteita.

Tiedän, että ajatus on varsin naiivi ja sinisilmäinen. Anselmiina voi jäädä ainoaksi vauvakseni, joko tahtoen tai tahtomattani. En juuri nyt suunnittele uutta raskautta, mutta sen mahdollisuus, jossain ehkä hyvinkin kaukaisessa tulevaisuudessa, kiehtoo.

Välillä olen miettinyt, myisinkö jotain Anselmiinan vanhaa. En ole kokenut, että mitään kannattaisi vielä kaupata. Ehkä pidämme jopa  kantoliinan, joka ei oikein päässyt käyttöön. Voi sitä joskus tarvita.

Nuo eivät ole meille ajankohtaisia ajatuksia nyt, vaikka en lastenhankintasuunnitelmia vielä osaa kommentoida. Tällä hetkellä minulla ei ole vauvakuumetta, mutta ehkä joskus taas on.

sunnuntai 28. syyskuuta 2014

Räpsitään yhteiskuvia 52 viikkoa -haasteessa: 1/52

Yhteiskuva lapsen kanssa joka viikko on blogeissa kiertänyt haaste, johon ajattelin viimein tarttua. Meillä on paljon kuvia Anselmiinasta, jotka ovat minun ottamiani. Arvanette, kuinka on siis käynyt. Tiedostot ovat täynnä kuvia Anselmiinsta yksin, Anselmiinasta ja isistä, Anselmiinasta ja mummista... ja minusta ja tyttärestäni on hyvin vähän kuvia.

Se on hieman harmi. Olisi kiva, jos muistoksi jäisi äiti-lapsi-kuvia. Lisäksi kuvista jos mistä huomaa ajan kulumisen, ja puolivuotias muuttuu 52 viikon aikana varsin paljon. 

Niinpä ajattelin aloittaa haasteen. Säännöt ovat yksinkertaiset: joka viikko 52 viikon ajan yhteiskuva lapsen kanssa.

Varoitin jo miestäni, että hän saa viettää säännöllisesti aikaa kameran takana. En vanno, että muistaisimme tai ehtisimme tai välttämättä edes jaksaisimme räpsiä kuvia aivan joka viikko, mutta aion ainakin yrittää. Kuvien oheen voisin ehkä aina hieman kirjata viikon kuulumisia.



Ensimmäiset kuvat, tässä ne nyt ovat. Ne on otettu tänään, aurinkoisena syyspäivänä, kun kävimme koko perhe vaunulenkillä. Poikkesimme myös jätskillä, ja Anselmiina nukkui.

Aina lämpötilan kivutessa kaksinumeroiseksi ajattelen, onko nyt viimeinen lämmin päivä. Onneksi viimeinen ei ole tainnut vielä olla. Ensi viikko näyttää sääennuksissa hyvältä, ja elämä tuntuu oikein aurinkoiselta muutenkin. Luulen, että kotiäitikriisini alkaa olla selätetty. Kotoilu maistuu taas. Ensi viikko näyttää aika perinteiseltä eli muskaria, kerhoa, vähän omaksi iloksi opiskelua Anselmiinan uniaikaan ja toivottavasti bloggailuakin. 

perjantai 26. syyskuuta 2014

Vauva harrastaa

Vauvataekwondo, vauvaviittomat, vauvamuskari. Vauvaunti, vauvajumppa, babyjooga. Lapsi-vanhempiharrastusten kirjo on laaja.

Viime keväänä Anselmiina oli vielä niin pienen pieni, että kävimme ainoastaan esikoisvauvakerhossa. Olen onnellinen, että aloitimme kerhoilun suhteellisen varhain. Huhtikuussa mietin, että aloittaisimme vasta syksyllä. Onneksi rohkaistuin, sillä saimme sieltä paljon uusia kavereita ja tekemistä päiviin.

Anselmiina oli aloittaessamme kaksi kuukautta vanha. Sittemmin olen tajunnut, ettei aloitusikä ollut poikkeuksellisen varhainen. Jotkut ovat uskaltautuneet kerhoilemaan jo silloin, kun ikä on laskettu viikoissa. Kaksikuukautinen Anselmiina ei vielä kauheasti tajunnut muista vauvoista, mutta loppukeväästä hän alkoi jo olla kiinnostunut tasoisestaan seurasta.



Toinen vauvaharrastuksemme on ollut muskari. Sen aloitimme tänä syksynä. Alueellamme on laaja muskaritarjonta. On pari yksityistä musiikkikoulua, kaupungin musiikkiopisto ja seurakunnan ja avoimen päiväkodin muskarit.

Me käymme viimeksi mainitussa. Se vakiintui kohteeksemme etupäässä läheisen ja sopivan ajankohdan takia. Anselmiina uinuu tavallisesti vielä aamuyhdeksältä, joten emme olisi siihen aikaan harrastuskelpoisia. Avoimen päiväkodin iltapäivämuskarin aikaan hän jo yksiä päiväunia levänneempi.

Aluksi olin sen takia hieman epäileväinen, ja menin ensimmäiselle muskarikerralle hieman Katsotaan, mitä tästä nyt tulee -asenteella.

Aiomme käydä muskarissa ehkä vielä keväälläkin eli sinne meneminen oli hyvä päätös. Yksi kerta kestää puoli tuntia, jonka ajan Anselmiina jaksaa seurata. Pääasiassa muskarissa lauleskellaan, lorutellaan ja körötellään. En ole kovin musikaalinen pianonsoittohistoriastani huolimatta, mutta Anselmiina tykkää kuunnella hoilotustani. Hän taitaa olla ainoa, joka on vilpittömästi pitänyt lauluäänestäni.

Ilmaisuuden takia epäilin muskarin laadukkuutta, mutta skeptisyyteni oli turhaa. Muskaria pitää lastentarhanopettaja, joka on auliisti jakanut meille vinkkejä esimerkiksi ristikkäisliikkeiden tärkeydestä lukihäiriön välttämiseen.

Laulut ovat olleet minulle vieraita, mutta onneksi sanat on helppo oppia. Lastenlauluja ei yleensä ole pilattu monimutkaisuudella. Kotona meillä on leikkihetkissä usein lallatettu Papu puutarhuria ja Metrolla mummolaan.

Vauva ei tarvitse harrastuksia vaan ne ovat vanhemmalle, sanotaan usein. Väitän silti, että Anselmiinakin nauttii toisten vauvojen tapaamisesta ja lauleskelusta.

Ehkä vielä yhden harrastuksen voisimme päiviimme mahduttaa. Nyt kuitenkin käydään kahdessa, ja muun ajan tapaamme kavereita tai oleilemme kotona.