maanantai 30. joulukuuta 2013

Ennakoivan vauvakuumeen vuosi 2013

Jos vauvakuumeella tarkoitetaan pakkoa saada jälkeläinen, en ole kai koskaan potenut sellaista. Sen sijaan varsinkin kuluneen vuoden alkupuolisko jäi mieleen ennakoivasta vauvakuumeesta. Raskautuminen ei ollut pakkomielle, eikä tarkkailtu limoja tai ovulaatiota. Silti vaunut, äitiysloma-arki ja raskaudet kiinnostivat erityisesti.

Kuumeettomuudesta huolimatta tuntui, etten hirveästi tahtoisi odottaakaan. Pelkäsin, että mies tahtoisi jäädä lapsettomaksi. Pelkäsin, ettemme olisi voineet saada alulle uutta elämää.

Muistan vuoden 2013 alkaneen varovaisella vauvahaaveilulla. Saman vuoden viimeisenä päivänä on raskausviikko 30+0.

Vuosi ei todellakaan ollut pelkkää vauvahaaveilua tai -odotusta. Onneksi sen aikana ehti tapahtua paljon muutakin, vaikka muistan kuluneet 12 kuukautta aina uuden elämän ihmettelystä.

Talvella juoksin paljon. Tein töissä uusia juttuja, suuria uudistuksia. Olin innostunut oman kädenjälkeni näkymisestä. Muistelen, että olo oli tasapainoinen ja onnellinen.

Ennakoivaa vauvakuumetta oli havaittavissa. Kävin parin opiskelukaverin kanssa Tukholman risteilyllä. Nautin vapaudesta mennä ilman lastenvahtien pohtimista. Ajattelin myös olevani onnekas, kun sain juoda vapaasti alkoholia ja syödä mitä halusin. Ei ollut raskautta, joka olisi rajoittanut.

Kävin viimeisiä kursseja. Muistan, että maaliskuussa tunsin kiirettä saada kaikki käydyksi. Tuntui, etten voisi jättää mitään ensi vuoteen. Mitä jos meillä onkin sitten vauva, hermoilin.

Juuri maaliskuussahan esikoisemme pitäisi syntyä. Onneksi kurssisuoritukset ovat silloin olleet jo vuoden rekisterissä.

Salilla treenatessa mietin, että onneksi pääsen kuntoilemaan milloin vaan. Mietin myös, miltä näyttäisin raskauden jälkeen.

Niin, kohtahan sen näkee.

Joskus huhtikuun alussa säikähdin, olisinko raskaana. Ajatus tuntui ainoastaan pelottavalta. En edes ehtinyt tehdä testiä, sillä kuukautiseni alkoivat, hieman myöhässä tosin.

Raskaus ei olisi ollut suunniteltu, eikä sen alkamattomuus ollut varsinaisesti pettymys. Halusin edelleen lapsia, mutta nyt raskaaksi tulo olisi tuntunut liian pikaiselta. Entäs jos..., tosin mietin välillä.

Kesän korvilla valmistauduin ensimmäiseen kesälomaani ehkä kymmeneen vuoteen. Puhuimme miehen kanssa paljon vauvoista. Ajattelimme, että saahan joku pienokainen halutessaan tulla meille. Emme yrittäisi yrittämällä, mutta ei raskaus haittaisikaan.

Kesäkuun lopussa lähdin miehen kanssa kiertämään Itä- ja Keski-Eurooppaa. Ajattelin, että saattaisin olla raskaana. En silti uskonut sikiämiseen. Jatkuvasta janosta ja huimauksesta oli helppo syyttää kesää ja kuumuutta. Kuukautiset olivat myöhässä, mistä en aluksi osannut huolestua. Mahaa nipisteli lupaavasti, joten alkaisivathan ne pian. Olivathan ne aina ennenkin alkaneet.

Vuoden puolivälin jälkeen, 5.7.2013 tein elämäni ensimmäisen raskaustestin. Se kertoi lahjomatta ja selkeästi, että eritin hCG-hormonia.

Testin jälkeen tuntui, ettei mikään olisi enää ennallaan. Eihän raskautumisen pitänyt olla näin helppoa! Välillä itkin, että elämäni olisi ohi. Elämäni ensimmäinen työstä ansaittu kesäloma meni pahoinvoidessa ja hirmuisen väsymyksen kellistämänä.

Menimme kihloihin, ostimme auton ja aloimme viimein asuntosäästäjiksi.

Ai mikä maha... rv 13+3, syyskuu 2013
 Elokuun alussa palasin töihin. Samalla suoritin opintojeni viimeistä kurssia. Työstäni ei ollut täysipäiväseksi elannontuojaksi, joten ajattelin ennen äitiyslomaa viimeistellä graduni. En avannut gradutiedostoa kertaakaan, sillä onnekseni pääsin tekemään juttukeikkoja freelancerina. Olen siitä uskomattoman kiitolllinen. Enää ei tuntunutkaan siltä, että elämä päättyy äitiyslomaan.

Elokuun alussa isoäitini kuoli. Samalla kannoin sisälläni suurta salaisuutta, sillä emme vielä olleet kertoneet raskaudesta kenellekään. Tuntui vahvasti, että elämä alkaa ja loppuu.

Raskaus vei aluksi voimia. Oksensin lokakuun alkuun asti, mutta sitten helpotti. Väsymyskin alkoi väistyä. Lokakuussa, puolenvälin tienoilla, vointini alkoi olla hyvä.

Rv 25+5, joulukuu 2013

Vuoden lopussa ahersin erinäisten työprojektien kimpussa. Maha kasvoi siinä ohessa. Alun pahoinvoinnin hävittyä olen onnekseni saanut nauttia melko oireettomasta raskaudesta.

Toivon, että hyvä olo jatkuu vielä alkuvuoden. Viimeistään maaliskuussa elämä muuttuu enemmän kuin koskaan aiemmin. Muutos kauhistuttaa, luonnollisesti. Toisaalta odotan innolla.

En ole uskaltanut tehdä minkäänlaisia uuden vuoden lupauksia. Toivon vain, että kaikki menee hyvin. Toivon, että ennakoivaa, haaleaa vauvakuumetta seuraa onnellinen äitiys.

lauantai 28. joulukuuta 2013

Ihana tekemättömyys

Joulu on sujunut varsin laiskanpulskeasti vanhempien nurkissa. Olen pääasiassa syönyt, lenkkeillyt, nukkunut ja lukenut kirjoja.

En ole ollut aina ihan varma, mitä viikonpäivää eletään. En ole aina edes tiennyt, mikä raskausviikko on meneillään. On tuntunut samantekevältä, onko 28+5 vai 30+0. Paljon viikkoja on joka tapauksessa.


Juuri ennen joulua saamani diagnoosi raskausdiabeeteksestä on hillinnyt herkuttelua. Suklaansyönti on rajoittunut muutamaan hassuun palaan kerrallaan, eikä kinkkua ja laatikoitakaan ole tullut tankatuksi ähkyyn asti. Olo on ollut hyvä, joten kohtuudessa pidättäytyminen ei harmita.

Myös verensokerit ovat pysyneet hyvinä. Itse mitatessa en ole kertaakaan saanut korkeita arvoja. Aterian jälkeen kaikkein korkein on ollut kuuden pinnassa, ja paastoarvot ovat olleet pääasiassa nelosta tai jopa alle. Raja-arvot olisivat siis 5,5 paaston jälkeen ja 7,8 aterian jälkeen.

Tänään tosin söin pari palaa suklaata ruuan jälkeen, ja olo on ollut hieman hutera. Ei olisi kannattanut ahtaa sokeria suustaan alas.



Huomenna palaamme takaisin pääkaupunkiseudulle. Verkkainen elo jatkunee loppuviikkoon, mutta on ihan kiva päästä takaisin omaan kotiin.

Alkaa olla jo kiire laskea Kelalle tuloja ja tehdä hakemuksia. Lisäksi pitäisi tilata uusi verokortti. Alkaa jo stressata, joten pitäisi toimia. Hyvällä tuurilla joudun varmaan palauttamaan Kelalle jonkun äitiyspakkauksen tutin.

Ensi jouluna meitä taitaakin sitten olla kolme. Huh huh. Vauva sai jo yhden lahjan, ihanan virkatun mekon. Anopin neuloma villapukukin edistyy, ja maanantaina haemme Huuto.netistä löytämäni pinnasängyn.

Tarkistin muuten raskausviikot. Niitä on 29+4. Huh huh sillekin. Vielä puuttuu ainakin yhdistelmävaunut, turvakaukalo ja ja ja... Katsotaan niitä sitten ensi viikolla.

maanantai 23. joulukuuta 2013

Kaikki tietävät

Olen ollut hirveän arka kertomaan raskaudestani. Tulevat isovanhemmat tietävät toki, ja töissäkin piti mainita hyvissä ajoin.

Moni kavereistani on sen sijaan ollut täydellisessä pimennossa. Joskus ennen puoltaväliä aloin kertoa sitä mukaa, kun tapasin tuttuja. Aina en kuitenkaan maininnut mitään. Jos näin jonkun pelkästään täynnä ihmisiä olevissa juhlissa, vaikenin tilastani.

Ilmeisesti onnistuin peittämään mahani vaatteilla hyvin, koska kukaan ei kysellytkään. Mies oli kertonut uutisen perheenlisäyksestä lähes kaikille tutuilleen, kun minä vielä piilottelin mahaani väljiin kietaisuneuleisiin.
28+3

Pelkäsin jollain lailla toisten reaktioita. En yleensä jaksa kauheasti pohtia, mitä muut ajattelevat minusta. Välillä on silti tuntunut, lisäännynkö väärään aikaan, väärässä tilanteessa ja väärässä paikassa. Raskaana oleville kuulemma huomautellaan, joten olenko minä jonkun mielestä vaikka liian läski?

Normaalisti en ehkä välittäisi, ainakaan paljon. Raskaus on tehnyt minusta hirveän herkän.

Rohkaistuin viime perjantaina. Modernisti hoidin raskauden joukkotiedotuksen laittamalla Facebookiin kuvan, josta tilani ei jää epäselväksi.

Sainko joukkolynkkauksen? Arvannette, että en todellakaan saanut. Nyt olen muutaman päivän ollut suorastaan liikuttunut toisten kommenteista ja tykkäyksistä. Minua on siunattu ihanilla kavereilla. Ihmiset ovat vaikuttaneet aidosti onnellisilta.

Moni on jo lupautunut lapsenvahdiksi ja kysellyt lahjatoiveita. Aika näyttää, kuka oikeasti seuraa vauvamatkalle. Myönteinen vastaanotto lämmittää silti mieltä.

Yhden "ai kauhee mikä maha, kauheen iso, mä en kestäis, kun se pitää vielä synnyttääkin, mieti nyt"-tyylisen kommentin sain. Hormonipäissäni hieman provosoiduin ensin, mutta sitten en jaksanut välittää.

Mahassa kasvaa vauva, joten siksi se on iso. Yksinkertaista.

Oikeastaan tämä saattoi olla hyvä aika kertoa. Kerroin ehkä aika myöhään, mutta toisaalta sain itse ensin makustella tulevaa vauvaa.


torstai 19. joulukuuta 2013

Taisin muuttua kirppariprinsessaksi

En ole aiemmin ollut mikään kirppariprinsessa. Kirpputorit ovat tuntuneet lähinnä haisevilta lääviltä. Olen ihaillut toisten halpoja kirppariaarteita, mutta olen ollut liian laiska etsiäkseni niitä itse.

Vauvanodotus on herättänyt minussa uinuvan kierrättäjän. Kun aloin sisäistää vauvauutisen, piti alkaa miettiä hankintoja lapselle. Alkoi tuntua aika turhalta maksaa täyttä hintaa jostain, jota käytetään ehkä muutamia kuukausia.

Tein siis tunnukset Huuto.netiin. Löysin sieltä kauan kaipaamani laukun, jota olin jo aikoja sitten kaavaillut vauvanhoitolaukuksi. Voitin huudon, maksoin laukun ja kävin noutamassa sen postin pakettiautomaatista.

Helposti kävi.


Sen jälkeen olen ostanut Huuto.netistä vauvalle Stokken TrippTrapp-syöttötuolin ja Marimekon Iloinen takki- mekon. Mekon voi onneksi myydä tai antaa lahjaksi, jos tulokas osoittautuiskin pojaksi.

Itselleni olen huutanut ainakin silkkipaidan ja -mekon, Belly Beltin ja Marimekon raitapaidan. Kaikki ovat olleet lähes käyttämättömiä ja huomattavasti halvempia kuin uudet vastaavat kaupasta.

Kaikkein viimeisin löytöni oli lämmin äitiystalvitakki. Takki on uudenveroinen, mutta lähes 200 € halvempi kuin vastaava uusi kaupasta. Kelpaa.

Viime viikolla minulla oli pöytä paikallisella itsepalvelukirpputorilla. Kauppa ei käynyt niin hyvin kuin olisin toivonut. Ehkä kyseisellä kirpputorilla ei ollut niin paljon kysyntää pienikokoisille naistenvaatteille. Vauvanvaatetarjonta sen sijaan oli hyvää. Löysin bébélle söpöjä bodyja ja potkuhousuja. Ostin yhden kestovaipankin.

Tyhjensin hyllyt kotoa kirppaille huolella. Niillä oli aika paljon vaatteita, jotka eivät enää sovi tyyliini - tai kokooni. Koon XS sininen pupupaita on ihan kiva, mutta koen olevani hieman liian vanha ja suuri käyttämään sitä.

Myytävää siis jäi, mutta ehkä kokoan kirpparipöydän vielä toiste. Olen tainnut tulla riippuvaiseksi kirppistelyn edullisuudesta ja ekologisuudesta.

tiistai 17. joulukuuta 2013

Viimeinen kolmannes alkoi

Raskauden kaksi ensimmäistä kolmannesta menivät jo. Tänään on 28+0, ja laskettuun aikaan on enää 12 viikkoa. (Kirjoitin tähän ensin "40 viikkoa" :D Kiitos lukijalle tarkkaavuudesta! Onneksi odottavan aika ei ole ihan niin pitkä, vaikka ei synnyttämään olekaan mikään kiire...)

Miltä nyt tuntuu? Fyysisesti olo on hyvä. Ei satu, eikä okseta. En tiedä, miltä supistukset tai liitoskivut tuntuvat. Vähän väsyttää, mutta siitä voi syyttää työputkea ja pimeyttä.

Henkinen olo - no, se on ihan hyvä, vaikka yhdeksän kuukauden PMS taitaakin jatkua.
28+0

En oikein osaa kertoa mitään uutta, kun vointiani tiedustellaan. Olo on hyvä, kiitos kysymystä. Vauva voi varmaan ihan hyvin, ainakin se potkii kovasti.

Olen ollut kohta puoli vuotta raskaana. Puoli vuotta odotusta tuntuu uskomattomalta. Elämä ennen raskautta tuntuu kaukaiselta, vaikka mikään ei ole kovin paljon muuttunut. Arkeni on melko samanlaista kuin ennen kahta viivaa testissä.

Lähes puolessa vuodessa pienestä alkiosta on kasvanut sikiö, joka teoriassa jo selviäisi kohdun ulkopuolella. Samaan aikaan minä olen kasvanut ajatukseen, että minusta tulee äiti. Paljon on vielä kasvettavaa, meillä molemmilla.

Sain viime viikolla tuomion raskausdiabeteksesta. Eilen hain verensokerimittarin ja nyt olen innoissani piikitellyt sormenpäitäni. Arvot ovat olleet hyviä. Seuraan niitä silti mielelläni, koska luultavasti minulla on taipumusta korkeaan verensokeriin.

En ole koskaan ollut millään dieetillä, mutta nyt yritän noudattaa raskausdiabetikoille suunniteltua ruokavaliota. Ainakaan nälkää ei tarvitse nähdä. Tuntuu, että koko ajan saisi olla syömässä. Määrällisesti ei syödä paljon, mutta usein nautitaan pieniä aterioita.

Olen aiemminkin syönyt ihan normaalin terveellisesti. Ateriavälit ovat kuitenkin saattaneet venyä. Olen syönyt runsaan aamupalan, runsaan lounaan, runsaan välipalan - ja siinäpä se. Nyt yritän syödä aamiaisen, lounaan, välipalan, päivällisen ja iltapalan. Ehkä voisin joskus laittaa teille jonkinlaisen ruokapäiväkirjan. 

maanantai 16. joulukuuta 2013

11 paljastusta



Laskettu aika -blogin Iina heitti minua haasteella. Tattista vaan tämän blogin historian ensimmäisestä haasteesta!

Ajattelinkin jokin aika sitten, että voisin kertoa itsestäni täällä hieman enemmän. Ehkä se tulee hoidettua tällä haasteella.

Haasteen tarkoitus on löytää uusia blogeja ja auttaa huomaamaan heitä, joilla on alle 200 lukijaa.
1. Jokaisen haastetun pitää kertoa 11 asiaa itsestään.
2. Pitää vastata haastajan 11 kysymykseen.
3. Haastetun pitää keksiä 11 kysymystä uusille haastetuille.
4. Heidän tulee valita 11 bloggaajaa, joilla on alle 200 lukijaa.
5. Sinun tulee kertoa, kenet olet haastanut.
6. Ei takaisin haastamista.


11 asiaa minusta:

1. Työskentelen viestintäalalla freelancerina. Rakastan työtäni, mutta alan huonot tulevaisuudennäkymät ahdistavat aika usein. Toivoisin, että voisin jatkaa samoissa hommissa äitiysloman jälkeenkin.

2. Olen aika suurpiirteinen siivoaja. Inhoan likaa, mutta en - yleensä - häiriinny väärissä paikoissa olevista tavaroista. Tosin raskauden aikana olen muuttunut aiempaa enemmän kodinhengettäreksi, hmm...

3. Olen gradua vaille valmis maisteri. Tarkoitukseni oli valmistua ennen vauvan syntymää, mutta minulla on yllätyksekseni ollut hirveän hyvä noste työmarkkinoilla. Se ei ole ihan itsestään selvää (kts. kohta 1).

4. Rakastan liikuntaa ja olen kiukkuinen, jos en pääse liikkumaan. Ilmankos olenkin ollut raskauden aikana hieman äksy...

5. Inhoan kaikkea turhaa draamaa ja riitelyä.

6. Olen kavereistani ensimmäinen, joka saa lapsen. Teininä olin varma, että muut ehtivät lisääntyä ennen minua.
Oikeasti sillä ei olisi minulle mitään väliä, vaikka muut sikiäisivätkin ensin. On vaan ollut hauskaa huomata, miten toisin elämä voi mennä kuin nuorena ajatteli.

7. Olen kotoisin Itä-Suomesta. En tahtoisi muuttaa takaisin, vaikka siellä asuukin lapsenhoitoapua.

8. Olen ollut mieheni kanssa reilut viisi vuotta. En pidä sitä kovin pitkänä aikana, mutta se on silti viidesosa elämästäni.

9. Olen käynyt 11 maassa. Se ei ehkä ole kovin paljon, mutta ennen 20-vuotissyntymäpäivääni olin vieraillut vain Venäjällä ja Ruotsissa.

10. Tahtoisin viedä lapseni matkoille, koska itse en päässyt lapsena käymään oikein missään. Toisaalta on ollut palkitsevaa matkailla itse tienatuilla rahoilla ja suunnitella matkansa itse.

11. Olen aina pitänyt enemmän lapsista kuin eläimistä. En haaveile lemmikeistä.

Iinan kysymykset:

1. Minkälaisena näet itsesi?
- Hmm, paha kysymys! Olen mielestäni ymmärtävä, kuunteleva, kärsimätön ja huumorintajuinen.
2. Onko sinun koskaan vaikea olla oma itsesi?
- Ei oikeastaan ole. En tahdo olla seurassa, jossa en voi olla oma itseni. Toki esimerkiksi töissä joutuu joskus hieman sensuroimaan sisintään.

3. Missä olet lahjakas?
- Kirjoittamisessa.

4. Minkälainen aamuihminen olet?
- Olen aamuisin aika hidas. Inhoan kiirehtimistä ja pyrin heräämään aina hyvissä ajoin.

5. Mitä asiaa tai esinettä ilman et voisi elää?
- Haha, varmaan nettiä!
6. Mitä tykkäät tehdä vapaa-aikana?
- Liikkua, lukea, olla sosiaalinen... ja olla netissä!

7. Miten haluat viettää lomasi?
- Oi, lukien kirjoja ja olemalla kaukana tietokoneesta!

8. Mitkä ovat parhaat tapasi rentoutua?
- Liikunta ja leipominen. Liikkuessa mieli tyhjenee, ja leipoessa pääsee kaikin tavoin nauttimaan valmiista lopputuloksesta.

9. Tähän astisen elämäsi mieleenpainuvin kokemus?
- Voi ei, en osaa nimetä yhtä! Raskaustestin tekeminen oli aika mieleenpainuvaa, ja ainakin silloin se tuntui muuttavan kaiken.

10. Mitkä ovat elämäsi tärkeimmät arvot?
- Rehellisyys, luotettavuus, suvaitsevaisuus.

11. Mitä toivot elämältäsi?
- Onnea.



Minun kysymykseni:

1. Mitä tahtoisit harrastaa?

2. Koetko olevasi vapaa?

3. Milloin viimeeksi itkit?

4. Mikä on fyysisesti kivuliain kokemuksesi?

5. Minkä ikäisenä joit ensimmäisen kerran alkoholia?

6. Minkä ikäisenä et enää uskonut joulupukkiin?

7. Missä et missään tapauksessa tahtoisi asua?

8. Mikä oli lapsena lempileikkisi?

9. Mikä on omituisin paikka, jossa olet nukkunut?

10. Mikä on bravuurisi keittiössä?

11. Ovatko isovanhempasi vielä elossa?

En millään keksi 11 haastettavaa, mutta heitän tämän Vahinkoäidille, Minnalle, Meddejille ja Kastehelmelle.

perjantai 13. joulukuuta 2013

Uusi tunniste: raskausdiabetes

Sokerirasitus ei ollut miellyttävä, eivätkä sen tuloksetkaan saaneet kiljumaan riemusta. Kahden tunnin arvoni oli koholla. Muut kaksi arvoa onneksi olivat oikein mallikkaat.

Kahden tunnin kuluttua sokerilitkun juomisesta verensokerin olisi pitänyt laskea. Minulla se oli noussut. Olen siis raskausdiabeetikko.

Tapani mukaan olen innolla googletellut uutta diagnoosiani. Monelle radi tuntuu olevan suorastaan maailmanloppu. Minua tämä ei niin harmita. Toki tahtoisin normaalin sokerinsiedon, mutta minun kehoni ei vaan tuota insuliinia tarpeeksi.

Onneksi tiedän sen nyt, jotta osaan varautua kakkostyypin diabeteksen varalle. En myöskään tahtoisi synnyttää valtavan kokoista sokerivauvaa tai aiheuttaa vauvalleni verensokerin heilahteluja.

Kokeen tulos ei ole varsinaisesti yllätys. Olen teinistä asti aavistanut, ettei sokerinsietoni ole aivan samaa kuin valtaosalla ihmisistä. Jo tuoremehu saattaa tehdä minut huonovointiseksi. Jos ahdan suuhuni kunnon pasta-annoksen viinilasillisen ja patongin kanssa, saatan nukahtaa.

Viimeistään lähes pyörtyminen sokerirasituksessa sai aavistamaan, ettei minun ehkä kannattaisi herkutella joulusuklailla edellisvuosien tapaan.

Maanantaina saan ilmeisesti mittausvälineet ja ruokavalio-ohjeita. Katsotaan, mitä tästä tulee.

torstai 12. joulukuuta 2013

Sokerirasitus oli varsin makeaa

Aamulla nälkä kurni 12 tunnin paaston jälkeen. Huomasin, että herättyään on aika nopeasti valmis lähtöön, jos ei syö aamupalaa.

Olin siis tänään sokerirasituksessa selvittämässä, vaivaako raskausdiabetes minua.  Ainoa varsinainen riskitekijäni on ikä. Neuvolassamme kaikki yli 25-vuotiaat ensisynnyttäjät passitetaan testaamaan verensokerit. Olen aina välillä hormonihuuruissani itkeskellyt nuorta ikääni, joten tuntuu todella hyvältä kuulua vaihteeksi vanhuuden takia riskiryhmään, haha!

Olen kuullut kokeesta paljon kauhutarinoita. Valitettavasti joudun sanomaan, ettei omakaan kokemukseni jäänyt mieleen erityisen miellyttävä.

Aluksi mitattiin verensokeri ja annettiin glukoosilitkua juotavaksi. Se oli aika makea aamupala. Litku maistui lähinnä vadelmamehulta. Se ei ollut mitään herkkua, mutta ei se saanut yökkimäänkään.

Vauva intoutui mehun juomisen jälkeen potkimaan. Taisi maistua edes jollekin.

Verikokeet otettiin taas tunnin ja kahden tunnin päästä. Ensimmäiseen verikokeeseen asti jaksoin ihan hyvin. Oli vähän heikko olo ja kaamea nälkä.

Kun toiseen kokeeseen oli noin 45 minuuttia aikaa, alkoi tuntua, että kohta lähtee taju. Hoipertelin kalpeana ilmoittamaan hoitajalle, että taidan pyörtyä ihan kohta. Pääsin kahden hoitajan taluttamana makoilemaan jalat ylhäällä johonkin yksityislukaaliin. Onneksi olo helpottui, ja värikin palasi kasvoille.

Jos olisin pyörtynyt, koe olisi pitänyt keskeyttää. Ei huvittaisi mennä sinne uudestaan, vaikka omaksi ja vauvan parhaaksihan se on.



Kerrankin kaukaa viisaana päätin pitää tämän päivän vapaata. Muutama työsähköpostin tosin olen naputellut. Kokeen jälkeen kävin miehen kanssa lounaalla ja sitten nukuin tunnin päiväunet. Olo on ollut aika voimaton.

Toivottavasti ei tarvitse lisätä tänne radi-tunnistetta. Luulen, että joudun tekemään niin. Heikotus kokeessa ei kuulemma automaattisesti tarkoita, että arvoissa olisi vikaa. Epäilen silti.

Toisaalta, tulisipa sitten ainakin syötyä virallisterveellisesti ja säännöllisesti. Siitä tuskin on minulle tai vauvalle haittaa.

Millaisia kokemuksia teillä on sokerirasituksesta? Entä raskausdiabeteksesta?



sunnuntai 8. joulukuuta 2013

Kidd.O sopisi neuvolan odotusaulaan

Meri on kuudennella kuulla raskaana, kun hänellä todettiin aggressiivinen rintasyöpä

Ville ja Liisa ovat kokeneet kuusi kohtukuolemaa: "Emme uskalla enää yrittää lasta"

Piia menetti miehensä ollessaan raskaana ja jäi viiden lapsen yksinhuoltajaksi

Tämän tapaisia otsikoita ja juttuja olen lukenut neuvolan odotusaulan lehdissä. Kaikkea ikävää toki voi tapahtua, ja siitä on tärkeää puhua.

Kidd.O, uudehko perheille tarkoitettu lifestyle-julkaisu sopisi mainiosti neuvolan ja äitiyspoliklinikan odotusaulaan. Ei haittaa, vaikka jännitykseltään ei jaksaisi lukea pitkiä artikkeleja. Ilmava taitto ja laadukkaat kuvat tekevät Kidd.Osta visuaalisesti miellyttävän.

Ehkä psyykeni on hieman hatara, koska en välttämättä tahtoisi lukea syövästä ja kuolemasta juuri ennen terveysalan ammattilaisen tapaamista. Se tapaaminen voi olla se, jolloin epäillään, ettei odottamallani lapsella olekaan kaikki kunnossa. Katastrofijutut eivät ainakaan vähennä pelkoani. Mainittakoon vielä, etteivät ikävyyksistä jauhavat julkaisut ole pelkästään perhelehtiä.

Kidd.Ossa ei varsinaisesti kaunistella, mutta ainakin lehden ensimmäisestä numerosta saa lukea muistakin kuin syövästä ja kuolemasta. Lähes 300-sivuiseen lukupakettiin mahtuu juttuja niin arjesta ja muodista Hongkongissa, lapsiperheen taloudellisesta tukiviidakosta kuin lasten ihonhoidosta talvella. Perinteisten muoti-, koti- ja ruokajuttujen ohella saa lukea esimerkiksi tekniikasta ja taloudesta ja perheen yhteisistä harrastuksista.

Kaikkein parasta on, että Kidd.Osta kuultaa aito innostus. Kuvat ja tekstit ovat huolella tehtyjä. Lehden sanotaan muodostuneen kahden äidin puolivallattomasta päähänpistosta. Ihailen kaikkia, jotka rohkenevat toteuttaa puolivallattomat päähänpistonsa. Sen takia odotan innolla, että seuraava Kidd.O tulee ulos painokoneesta.


Kerrotaan selvennyksenä, että ostin Kidd.On ihan omilla pennosillani.


maanantai 2. joulukuuta 2013

Toisten elämä jatkuu

Alkuraskaudessa mietin liikaa ja murehdin tulevaisuuttani. Olin hieman kateellinen niille, jotka eivät kasvattaneet sisällään uutta elämää. Tuntui, että heidän elämänsä jatkui. Se olisi ehkä töitä, opiskelua ja huolettomia iltoja, jolloin siemailtaisiin valkoviiniä ja suunniteltaisiin matkoja.

Mitä minulle tulisi? Mitä luultavammin saisin valvottuja öitä, kakkavaippoja ja menetetyn uran.

Nyt hormonimyrskyn ja pahoinvoinnin helpotettua on helppo nauraa yksinkertaisille ajatuksilleni. Odottivatpa toiset tai eivät, ei heidän elämänsä välttämättä jatku kepeänä ja vauraana.

Luultavasti moni lapseton ottaisi minun kokopäiväpahoinvointini ja ikävät ajatukset. Toivon jokaiselle lapsihaaveiden toteutumista, mutta en enää vaihtaisi raskauttani tai antaisi tätä pois.

En enää koskaan ole ensimmäistä kertaa raskaana. En enää koskaan tunne ensimmäistä kertaa pieniä potkuja. Tämä on ainutlaatuista ja etuoikeutettua.

Hulluinta on, että pari "no tonkin elämä jatkuu niin kepeänä"-ajatusteni kohteista onkin samaan aikaan raskaana. Se viimeistään osoittaa kadehtimisen turhuuden.

Koskaan ei voi tietää.

sunnuntai 1. joulukuuta 2013

99 päivää laskettuun aikaan on

Vauvan arvioituun laskeutumisaikaan on tänään 99 päivää. Se tuntuu ihan hullulta. Enää on alle 100 päivää, ja sitten meillä on vauva.

Toki tiedän, että laskettu aika on vain teoreettinen laskelma. Vauva voi hyvinkin ilmaantua maailmaan ensi viikolla tai vasta maaliskuun lopussa.

Silti odotusajan tipahtaminen kaksinumeroiksi tuntuu taas eräänlaiselta etapilta. Tehokasta odotteluaikaa on enää vajaat 3,5 kuukautta. Sitten kaikki muuttuu.

Päivien väheneminen saa ajattelemaan kaiken päätepistettä, synnytystä. Alkuraskaudessa mietin, miten kukaan uskaltaa koskaan synnyttää. Tavallaan mietin edelleen niin.

En ole koskaan pusertanut ketään itsestäni ulos. En osaa edes ajatella, millainen tapahtuma se on. Ainakin se sattuu.

Ensikertalaisena olen toisaalta avoimin mielin. En voi tietää, mitä on odotettavissa. Voin vain aavistaa.

Voisin vähitellen alkaa valmistautua synnytykseen. Synnytystä ei voi käsikirjoittaa etukäteen, mutta tahdon tietää erilaisista kivunlievityskeinosta ja kehon tapahtumista synnytyksessä.

Kannatan lääketieteellistä kivunlievitystä. Tahtoisin silti tietää, miten esimerkiksi synnytyksen alussa kipua voi helpottaa luonnollisesti. Olen kiinnostunut hengitystekniikoista, kaurapusseista, altaista, mitä näitä nyt on. En tahdo luomusynnytystä, mutta tahdon tietää tavoista helpottaa oloani.

Onneksi synnytykseen on vielä aikaa. Edes noin 100 päivää.