sunnuntai 6. lokakuuta 2013

Maha kasvaa ja mieli seestyy

Rappukäytävämme ummehtunut haju ei enää okseta. Voin jo käydä työpaikkaruokalassa ilman, että mietin nopeinta reittiä vessaan. Pystyn jopa juomaan hieman kahvia eikä oksennus nouse kurkkuun.

Olen tänään raskausviikolla 17+5. On ihanaa huomata, miten elämä alkaa voittaa. Vältettävien hajujen ja makujen lista on edelleen pitkä, mutta se ei ole niin pitkä kuin reilu kuukausi sitten. Silloin pystyin syömään suunnilleen hedelmiä, nallekarkkeja ja puuroa.

Ennen raskautta ajattelin, että kuvaan mahaani joka viikko. Nyt huomasin, että viimeeksi kuva on otettu kuukausi sitten. Silloin havahduin ensimmäistä kertaa keskivartaloni pyöristymiseen.

Kuvassa on keskivartaloni eilen. Taidan näyttää lähinnä siltä, että minun pitäisi nauttia Activiaa. Eiköhän kumpu silti kasva, joka hetki.

17+4
Neuvolassa kysyttiin tällä viikolla, tunnenko jo liikkeitä. En oikein tiedä. Jotain pieniä hipaisuja ja nykäisyjä tuntuu välillä, usein silloin, kun olen juuri käymässä nukkumaan. Saatan tosin sekoittaa ne mahanpuruihin.

Välillä mietin, että liikkeitä, nyt jo, ei kai vielä? Sitten muistan, että olen todellakin 18. raskausviikolla. Positiivisen testin tekemisestä alkaa olla jo aikaa.

Alkuraskaus alkaa siis kaikin tavoin olla ohi. Tässä vaihteessa tuntuu, että onneksi. Minulle raskaus ei ole ollut elämäni parasta aikaa. Totta kai olen onnellinen, että saan kokea tämän. Silti pahoinvointi ja kaiken ymmärryksen ylittävä väsymys tulivat minulle osittain hieman yllätyksenäkin. En tiennyt, että olo voi olla niin kokonaisvaltaisen huono.

Alku oli myös henkisesti hieman raskas. Raskaus ei ollut täysin yllätys, mutta emme varsinaisesti ehtineet yrittämällä yrittää. Puhuimme, että vauva saa tulla, jos on tullakseen - ja sitten jo aloin ihmetellä väsymystä, pyörrytystä ja myöhässä olevia kuukautisia.

Mietin paljon, olisimmeko voineet vielä odottaa. Olin hyvin epätietoinen tulevasta. Itkin, olisiko minun elämäni ohi. Ottaisiko kukaan töihin 25-vuotiaana lapsen saanutta? Onko raskautuminen tässä vaiheessa ammatillinen itsemurha? Asummehan me vielä vuokrallakin, ja tosiaan opinnoistani puuttuu se gradu...

Mieli on seestynyt vähitellen. Alan hiljalleen luottaa, että kaikki järjestyy. Olen syksyn aikana saanut aivan yllättäen uusi työprojekteja. Pääseen siis vielä kartuttamaan käyttötilini summaa ja työkokemustani, vaikka en varmaan ehdikään kirjoittaa graduani loppuun ennen synnytystä.

Aluksi luulin, että epätietoiset ajatukset liittyvät ikääni. Sitten huomasin, että minua 10 vuotta vanhempien odottajien blogeissa oli samanlaista pohditaa. Sielläkin mietittiin, mitä uralle käy, onko rahaa ja miten parisuhde voisi pikkulapsiperheessä.

Eiköhän kaikki järjesty meillä kaikilla. Sitäpaitsi tässä on kyse uudesta elämästä. Mikä olisi sen arvokkaampaa?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti