tiistai 29. lokakuuta 2013

Ensimmäinen kolmannes meni yökkäillen

Nyt olen tukevasti viikolla 21+0, joten uskallan ehkä jo luoda varovaisen katseen raskauden ensimmäiseen kolmannekseen. Onneksi, onneksi, onneksi se on ohi.

Tein elämäni ensimmäisen raskaustestin 5.7.2013. Ennen lähes kellontarkat kuukautiseni olivat jo miltei viikon myöhässä. Se huolestutti. Joskus teininä kuukautiseni olivat jääneet väliin rankan liikunnan takia, mutta en uskonut sen olevan nyt syynä. Olin ollut reilun viikon Keski-Euroopassa ja harrastanut lähinnä syömistä.

Tässä olen Budapestissa kesäkuun lopussa. Olen jo raskaana, mutta en vielä tiedä sitä itse.
Tiesin jo, että saattaisin olla raskaana. Sen uskominen tuntui vaikealta. En siksi rynnännytkään testaamaan heti, kun olisin voinut. 

Edellisenä iltana Googletin alkuraskauden oireita ennen plussaa. Aluksi luin muiden kokemuksia lähinnä huvikseni. Sitten tajusin, että erittäin todennäköisesti olen siunatussa tilassa. Minulla oli koko ajan jano ja pissahätä. Huimasi, väsytti ja alavatsaa vihloi. Olin syyttänyt oireista kuumuutta ja menkkoja, jotka "todennäköisesti alkaisivat pian".

Niinpä seuraavana aamuna säntäsimme kauppaan. Ostimme viikonlopuksi ruokaa sekä viisi kiloa mansikoita ja raskaustestin. Tärisevin käsin kannoin mansikkalaatikon kotiin.

Vielä enemmän kädet tärisivät, kun sulkeuduin vessaan raskaustestin kanssa heti kotiin saavuttuani. Kirosin testin viiden minuutin odotteluaikaa, mutta tikkuun tuli välittömästi kaksi viivaa. Minä itkin elämäni olevan ohi, mutta onneksi mies oli rauhallisempi.

Testiin tuli kaksi viivaa kaksi päivää myöhemminkin. Silloin aloitin tämän blogin.



Alussa olo oli täysin normaali. Olin jopa hieman huolissani, kun pahoinvointia ei ollut. Se alkoi joskus viikolla seitsemän. Oksentelin suunnilleen kerran päivässä, joskus paristikin. Mikään ei oikein maistunut. Himoitsin lähinnä vaaleaa leipää, hedelmiä ja kirpeitä karkkeja.

Verensokeri ei saanut laskea yhtään, jotta en olisi oksentanut. Laukussa piti aina olla banaaneja ja pähkinöitä, jos heikko olo yllättäisi.

Väsymys oli järkyttävää. Onneksi sain nauttia aluksi oireista kesälomalla. Tuntui, ettei nukkuminen auta. Elokuun alussa palasin lomalta töihin ja suoritin viimeistä kurssiani yliopistolle. Olin jatkuvassa koomassa.

Jälkeenpäin ihmettelen, että selviydyin kaikesta kunnialla.

Olin aiemmin ajattelut liikkuvani ahkerasti koko raskauden ajan. Toisin kävi: alussa väsymys ja pahoinvointi pitivät minut pois lenkkipoluilta ja kuntosaleilta. Pyöräilin toisinaan töihin ja silloin tällöin jaksoin pukea juoksuvaatteet.

Henkisessäkään hyvinvoinnissa ei ollut kehumista. Raskaus tuntui uskomattomalta, vaikka minulla olikin selkeitä oireita. Usein mietin, onko kohdussani edes ketään.

Mietin paljon talouttamme ja tulevaisuuttani. Olisiko urani tässä? Pääsinkö enää takaisin töihin alalle, jolla on verinen kilpailu?

Ennen kaikkea mietin, olisimmeko me voineet odottaa. En olisi halunnut odottaa raskautumista vuosia, mutta toteutumisen nopeus hämmensi. En ollut varautunut niin nopeaa sikiämiseen. Emmehän me edes ehtineet yrittää.

Viikolla 11 neuvolassa kuuluivat sikiön sydänäänet. Pienen sydämen syke oli 160. Sen jälkeen oloni alkoi helpottaa. Se ei tapahtunut hetkessä, mutta vähitellen aloin kiintyä elämääni kuohuttaneeseen pieneen ihmeeseen.

Tiivistettynä voi sanoa, ettei ensimmäinen kolmannes ollut kovin nautinnollinen. Olen todella onnellinen, että se on ohi. Ehkä mahdollisesssa seuraavassa raskaudessa osaan nauttia odotuksen alkumetreistä.

En tietenkään vaihtaisi kokemuksiani pois. Olen kiitollinen siitä, että olen tullut helposti raskaaksi. Mielestäni on silti luvallista myöntää, etteivät siunatun tilan ensihetket tuntuneet kovin siunatuilta.

Onneksi olo on helpottanut sitä mukaa, kun raskausviikkoja on ollut lisää.

sunnuntai 27. lokakuuta 2013

Äitiysloma muuttaa arjen

Kalenteria ei enää tarvitse selata kovin montaa sivua eteenpäin, kun huomaa, että se loppuu.

Tähän asti muistettavat asiani ovat päätyneet perinteiseen paperiallakkaan. Hetken jo mietin, millaisen kalenterin ostaisin ensi vuodeksi. Katselisinko vuoden 2014 merkintöjä pienestä vai isosta kalenterista? Olisiko se kliinisen virallinen vai olisiko siellä hauskoja kuvia?

Sitten tajusin, että viimeistään helmikuun alussa arki mullistuu. Minusta tulee äitiyslomalainen. En tiedä, mitä äitiyslomalaisen kalenterissa on. Onko siellä edes mitään? Käymme ainakin neuvolassa. Toivottavasti säännölliseen ohjelmaamme kuuluu vaikka jokin perhekerho.

Ehkä minun ei kannata hankkia paperista kalenteria ensi vuodeksi. Alkuun ei liene niin paljon muistettavaa. Pärjännen puhelimeni kalenterilla. Se kulkee aina mukana, ja sinne mahtuu kaikki tarpeellinen. 


Uuden kalenterin tyhjien sivujen selaaminen on kutkuttavaa. Edessä on vuosi, jonka loppuosan merkintöjä voi vain arvailla. 

Alkuvuodesta katsoin tämän vuoden Koiramäen kalenteristani syksyä ja mietin, mitä kirjaisin tyhjille sivuille loppuvuodesta. En ehkä olisi aavistanut, että viikko-ohjelmassa olisi ultria ja neuvolakäyntejä.

Joskus saa yllättyä. Nyt voin vain arvailla, millaisia merkintöjä kalenterissani on vuoden päästä.

perjantai 25. lokakuuta 2013

Rakenteet kunnossa ja sukupuoli näkyvissä

Näimme tänään taas ruudulta jatkuvasti kasvavan vauvamme. Tuntuu huimalta ajatella, että seuraavan kerran saatamme nähdä vasta synnytyksen jälkeen.

Tänään oli siis rakenneultra, jossa sikiötä syynättiin päästä varpaisiin. Kaikki näytti olevan kunnossa, onneksi. Ultran tehnyt kätilö ei vaikuttanut kovin puheliaalta ja hän rutisti toisinaan otsaana tutkiessaan kuvaa ruudulta. Huolestuin välillä hänen kurtistelustaan, mutta hänellä taisi vain olla huono näkö.

Vauva liikkui vilkkaasti koko ultran ajan. Alussa hänellä oli huvittavasti suu auki.

20+3
Moni odottaa rakenneultralta erityisesti sukupuolen näkemistä. Mekin tahdoimme tietää, minkä merkkinen vauva mahassani majailee. Kätilön mukaan meille tulee erittäin selvästi tyttö.

Minulla on koko raskauden ajan ollut aavistus tytöstä. Verkossa on erilaisia listoja, joihin on koottu raskausoireita sikiön sukupuolen mukaan. En pidä listoja mitenkään tieteellisinä tai vakavasti otettavina, mutta olen kärsinyt kaikista tyttöoireista: olen himoinnut kaikkea raikasta ja makeaa, kammonnut lihaa ja ihana raskauden hehku on ollut minusta kaukana.

Nyt voi siis keskittyä nimipohdinnoissa ainoastaan tytön nimiin. Pari hyvää kandidaattia on jo. Pojan nimen keksiminen on koko ajan tuntunut tytön nimeä vaikeammalta. Minulla olisi pari ideaa, mutta mies taas ei pidä niistä.

Nolojen lapsuuskuvien ottaminen alkaa nähtävästi jo ennen syntymää. Saimme kätilöltä peräti kaksi kuvaa, joissa ei näy muuta kuin todiste vauvamme sukupuolesta. Jos hän ei käyttäydy teininä kunnolla, tiedämme, mitä näyttää hänen seurustelukumppanilleen...




tiistai 22. lokakuuta 2013

Niin koitti puoliväli

Tänään on raskausviikko 20+0. Odotukseni on puolivälissä.

Tänne asti on selvitty, mietin vauvan potkiessa napani alapuolella. Se ei mennytkään alussa kesken.

Mahaposeeraus eilen 19+6
Potkut voimistuvat jatkuvasti. Niitä tulee etenkin iltaisin, kun käyn nukkumaan. Herään usein aamuyöstä vessahätään, ja silloinkin vauva potkii. Milloinkohan se nukkuu?

Minusta tuntuu, että mahani pullahti näkyviin viikonloppuna. Tänään salilla huomasin viimeistään, ettei vartaloni ole niin kuin ennen. Mahaa ei voinut peittää. Ennen väljä urheilupaita oli muuttunut tiukaksi. Se paljasti, että jotain on mahassa tapahtunut.

Mahani ei vielä näytä söpöltä raskausmasulta, vaan enemmän se muistuttaa keski-ikäisen miehen kaljamahaa. Enköhän ajan myötä ala näyttää odottajalta. Ehkä näytän siltä jo hyvin pian.

Aika nimittäin todella rientää. Vastahan minä ihmettelin kahta viivaa testissä. Tuntuu, että synnytykseen  olisi vielä huimasti aikaa. Siihen ei ole kuin viisi kuukautta.

sunnuntai 20. lokakuuta 2013

Lihaisa himo

Moni on siunatusta tilastani kuultuaan kysynyt, onko minulla ollut mitään ruokahimoja. No, ei oikeastaan ole ollut. Päinvastoin ajattelen, että voi kun tekisikin jotain ruokaa mieli. Mikään ei oikein ole maistunut.

En ole koskaan ollut meetvurstin ystävä. Joskus vuosia sitten oksensin, kun mieheni puhui valkosipulimetukasta. Silloin en siis todellakaan ollut raskaana.

Viime yönä heräsin ja mieleni teki mitäs muutakaan kuin meetvurstia. Onnekseni jääkaapissamme oli tuota sillä hetkellä jumalten herkulta tuntuvaa makkaraa.

Se ei ollut lainkaan pahaa. Jouduin jopa hillitsemään itseni, etten olisi ottanut enempää kuin kaksi palaa. Mikä oudointa, himo on jatkunut myös tänään.



Koin ensimmäisen ruokahimon lähes raskauden puolivälissä. Tämä saattaa pian vaihtua ällötykseen. Se lienisi hyvä, sillä tutkin äsken meetvurstin soveltuvuutta odottaville.

Neuvolasta saadusta kiellettyjen ruokien listassa sitä ei erikseen asetettu pannaan, mutta Terve.fi-sivuston artikkelissa vältettävistä ruuista sen mainittiin olevan vaarallista. Kypsentämättömänä siitä saattaisi saada listeriabakteerin.

Metukka ei myöskään ole varsinaista terveysruokaa. Hyvää se silti oli, varsinkin kerran elämässä!


keskiviikko 16. lokakuuta 2013

Sinulle voi käydä pahasti



En ole koskaan elvyttänyt. Olen kerran soittanut ambulanssin - töissä. En ole koskaan tainnut nostaa kaatunutta ylös, jos tuttuja lapsia ei lasketa.

En tiedä, olenko onnistunut välttämään sellaiset tilanteet vai enkö ole huomannut niitä. Sen sijaan mieleeni tulee montakin kertaa, kun olisin voinut auttaa vaunut bussiin tai päästää pyörätuolilla liikkuvan ovesta sisään.

Häpeän. Häpeän etenkin siksi, että pian minä lienen se, joka yritän liikkua sulavasti vauvanvaunuineni.  Sitä ennen lyllerrän valtavan mahan kanssa enkä taatusti ole ketterimmilläni.

Sosiaalisessa mediassa leviävä Kävikö pahasti? -kampanja haastaa huomaamaan, milloin joku tarvitsee apua. Apu ei rajoitu tuttuihin, vaan se ulottuu nimenomaan niihin, joita ei tunne: satunnaisiin ohikulkijoihin, jotka makaavat maassa tai eivät saa ovea auki.

Muista, että sinä voisit tarvita apua. Sitä voisi joskus tarvita sinun läheisesi - tai lapsesi.

Minä ainakin toivon, että osaan tulevaisuudessa olla vähemmän välinpitämätön. Toivon myös, että joku huomaa, kun minulla on hätä.

tiistai 15. lokakuuta 2013

Vauva potkii ja maha kasvaa

Minulla on uusi iltarutiini. Ennen nukkumaanmenoa tunnustelen, potkiiko vauva. Reilu viikko sitten mietin, tunnenko liikkeet. Nyt tunnen.

Oikeastaan enää ei tarvitse erikseen tunnustella. Mahassa tuntuu pieniä nykäisyjä. Joskus tuntuu töytäisyjä, joita ei voi enää kuvata kovin pieniksi.

Oikeastaan liikkeitä ei tarvitse edes kuulostella ainoastaan iltaisin. Niitä tuntuu koko päivän ajan. Vauva voi muistuttaa itsestään kesken työpalaverin tai lenkin.

Kun tuntee, että kohdussa alkaa olla elämää, pitää laittaa käsi vatsalle ja tunnustella. Sitä en tosin tee julkisilla paikoilla. Usein tuntee, kuinka pieni käsi tai jalka potkii.

Maha kasvaa kohisten. Tuntuu, että se on suurentunut jo muutamassa päivässä. Viikko sitten mahduin omiin housuihini, mutta nyt voin pitää niitä vain housujen vyötäröä jatkavan Belly Beltin avulla. Toistaiseksi vyöstä sopii pienin koko. Saa nähdä, kuinka kauan.
Tänään on 19+0. Viikon päästä on puoliväli. Ensi viikolla on rakenneultra - ja minun syntymäpäiväni. Toivottavasti saan lahjaksi hyviä uutisia.


19+0

sunnuntai 13. lokakuuta 2013

Perhe tarvitsee kodin

Kun sain tikkuun kaksi viivaa, ensimmäisiä puheen- ja huolenaiheitamme oli asumismuotomme. Tähän asti olimme ihan tyytyväisinä asuneet vuokrakaksiossa lähiössä, jossa palvelut ovat liki vieressä ja Helsingin keskustaan hurauttaa vartissa.

Tieto tulevasta perheenlisäyksestä sai pohtimaan paitsi asuinpaikkaa, myös asumismuotoa. Vuokralla, asossa vai omassa? Kerros- vai rivitalossa? Lapsuusmuistot omakotitalon pihatyömäärästä ovat minulla vielä tuoreessa muistossa, joten toistaiseksi kieltäydyn asumasta muualla kuin taloyhtiössä.

Valintaa toki helpottaa se, ettei omakotitalo pääkaupunkiseudulta mitä todennäköisimmin mahtuisi budjettiimme. Näillä leveysasteilla budjettiin ei tosin mahdu paljon muutakaan. Vuokramme on ihan siedettävä, mutta tietysti omaa hiljalleen maksamalla kartuttaisi omaa omaisuuttaan.

Toisaalta en täysin allekirjoita väitettä, että vuokran maksaminen on rahan tuhlaamista. Saahan vuokralla sentään katon päälle. Jos se on turhaa, kannattaa muuttaa vaikka sillan alle. Eipähän mene rahat hukkaan.



En tiedä, saisimmeko lainaa. Miehelläni on vakituinen työ, mutta minä en raskaana olevana, gradua vaille valmiina surkeasta työtilanteesta tunnetun viestintäalan freelancerina ja pätkätyöläisenä liene pankkien unelma-asiakas.

Mieheni eli koko lapsuutensa samassa omakotitalossa. Minä muutin kerran, 4-vuotiaana, kun sain pikkuveljen. Keskustakolmio vaihtui silloin omakotitaloon lähiössä.

Meidän lapsemme tulee mitä todennäköisimmin muuttamaan lapsuutensa aikana useammin. 

Jotkut sanovat, että pitäisi olla omistusasunto, mieluten omakotitalo, ennen kuin saa lapsen.  Helsingin Sanomissa oli tänään kuitenkin kiinnostava artikkeli siitä, kuinka lapsiperheiden vuokralla asuminen keskustassa on yleistynyt. Yllättäen vuokralla asujat eivät olleet enää parikymppisiä opiskelijoita, vaan työelämässä olevia yli kolmekymppisiä. He olivat jo ehtineet asua omistusasunnossakin, mutta toisen omistama asunto sopi heidän elämäntilanteeseensa.

Nykyisin työpaikat vaihtuvat ja asunnot muuttuvat. Välillä asutaan toisen omassa, välillä pankin omassa. Joskus majaillaan kai ihan omassa. Uskon, että me löydämme vielä juuri meille sopivan ratkaisun. Sitä ennen vauvamme ensimmäinen koti tosin lienee vuokrakaksiossa.

sunnuntai 6. lokakuuta 2013

Maha kasvaa ja mieli seestyy

Rappukäytävämme ummehtunut haju ei enää okseta. Voin jo käydä työpaikkaruokalassa ilman, että mietin nopeinta reittiä vessaan. Pystyn jopa juomaan hieman kahvia eikä oksennus nouse kurkkuun.

Olen tänään raskausviikolla 17+5. On ihanaa huomata, miten elämä alkaa voittaa. Vältettävien hajujen ja makujen lista on edelleen pitkä, mutta se ei ole niin pitkä kuin reilu kuukausi sitten. Silloin pystyin syömään suunnilleen hedelmiä, nallekarkkeja ja puuroa.

Ennen raskautta ajattelin, että kuvaan mahaani joka viikko. Nyt huomasin, että viimeeksi kuva on otettu kuukausi sitten. Silloin havahduin ensimmäistä kertaa keskivartaloni pyöristymiseen.

Kuvassa on keskivartaloni eilen. Taidan näyttää lähinnä siltä, että minun pitäisi nauttia Activiaa. Eiköhän kumpu silti kasva, joka hetki.

17+4
Neuvolassa kysyttiin tällä viikolla, tunnenko jo liikkeitä. En oikein tiedä. Jotain pieniä hipaisuja ja nykäisyjä tuntuu välillä, usein silloin, kun olen juuri käymässä nukkumaan. Saatan tosin sekoittaa ne mahanpuruihin.

Välillä mietin, että liikkeitä, nyt jo, ei kai vielä? Sitten muistan, että olen todellakin 18. raskausviikolla. Positiivisen testin tekemisestä alkaa olla jo aikaa.

Alkuraskaus alkaa siis kaikin tavoin olla ohi. Tässä vaihteessa tuntuu, että onneksi. Minulle raskaus ei ole ollut elämäni parasta aikaa. Totta kai olen onnellinen, että saan kokea tämän. Silti pahoinvointi ja kaiken ymmärryksen ylittävä väsymys tulivat minulle osittain hieman yllätyksenäkin. En tiennyt, että olo voi olla niin kokonaisvaltaisen huono.

Alku oli myös henkisesti hieman raskas. Raskaus ei ollut täysin yllätys, mutta emme varsinaisesti ehtineet yrittämällä yrittää. Puhuimme, että vauva saa tulla, jos on tullakseen - ja sitten jo aloin ihmetellä väsymystä, pyörrytystä ja myöhässä olevia kuukautisia.

Mietin paljon, olisimmeko voineet vielä odottaa. Olin hyvin epätietoinen tulevasta. Itkin, olisiko minun elämäni ohi. Ottaisiko kukaan töihin 25-vuotiaana lapsen saanutta? Onko raskautuminen tässä vaiheessa ammatillinen itsemurha? Asummehan me vielä vuokrallakin, ja tosiaan opinnoistani puuttuu se gradu...

Mieli on seestynyt vähitellen. Alan hiljalleen luottaa, että kaikki järjestyy. Olen syksyn aikana saanut aivan yllättäen uusi työprojekteja. Pääseen siis vielä kartuttamaan käyttötilini summaa ja työkokemustani, vaikka en varmaan ehdikään kirjoittaa graduani loppuun ennen synnytystä.

Aluksi luulin, että epätietoiset ajatukset liittyvät ikääni. Sitten huomasin, että minua 10 vuotta vanhempien odottajien blogeissa oli samanlaista pohditaa. Sielläkin mietittiin, mitä uralle käy, onko rahaa ja miten parisuhde voisi pikkulapsiperheessä.

Eiköhän kaikki järjesty meillä kaikilla. Sitäpaitsi tässä on kyse uudesta elämästä. Mikä olisi sen arvokkaampaa?

keskiviikko 2. lokakuuta 2013

Bebejä ja tutkimusmatkoja eli raskausajan lukutoukkailua

Olen parantumaton lukutoukka, mutta raskausaikana olen ollut harvinaisen laiska lukija. Nyt 18. raskausviikolla energiaa alkaa vihdoin olla sen verran, että olen jopa tarttunut äitiydestä kertoviin kirjoihin. Lisäksi olen tehnyt listan kirjoista, joita tahtoisin lukea.

Toistaiseksi ensimmäiseen ryhmään kuuluu vain yksi kirja. Oikeastaan siitäkin olen lukenut vasta alle puolet. Lista luettavista sen sijaan on pidempi.



Pamela Druckermanin Kuinka kasvattaa bébé (2012) kiehtoi minua jo kauan ennen kuin olin koskaan pitänyt raskaustestiä kädessäni. Druckerman on amerikkalainen toimittaja, joka sai ensimmäisen lapsensa Pariisissa. Hän ihmetteli ranskalaisten rentoa suhtautumista raskauteen ja vauvoihin. Rentous ei tarkoita, että ranskalaislapset olisivat kurittomia. Päin vastoin he käyttäytyvät hyvin. Heidän äitinsäkin ovat hoikkia ja huoliteltuja.

Toivon, ettei minusta koskaan tule neuroottista marttyyriäitiä. Sellaisena Druckermanin teoksessa amerikkalainen vanhemmuus näyttäytyy. Se vaikuttaa hyvin paljon samalta kuin suomalainen vanhemmuus, ainakin, jos vauvapalstalaisia käyttää havaintomateriaalina.

Ranskassa ajatellaan kirjan mukaan, että vanhemmuus on yksi osa elämää. Lapsi ei ole maailman keskipiste, vaikka hän onkin toki mittaamattoman tärkeä. Luulen, että lapsen saatuani joudun tasapainoilemaan näiden kahden tavan välillä. Ehkä minun pitää lukea kirja sitten, kun vanhemmuudesta on jo kokemusta.

Lisäksi olen laittanut kirjaston varauslistalle jokusen teoksen. Osaa saan varmaan odottaa niin kauan, että niistä on minulle vanhempainvapaalukemisiksi.

Minna Kiistalan Minähän en sitten muutu (2010) kertoo esikoisen odottamisesta, joten se sopii loistavasti siunattuun tilaani. Kirjassa seurataan koko lapsentekoprosessia, jonka aikana vakuutellaan usein: "Minähän en sitten muutu". Arvostelujen perusteella kirja vaikuttaa hyvin todenmukaiselta kuvaukselta lapsen saamisesta, joten toivon saavani sen pian luettavakseni.

Tutkijanura ei kuulu haaveisiini, mutta Anna Keski-Rahkosen, Camilla Lindholmin, Johanna Ruohosen ja Maria Tapola-Haapalan toimittama Tutkimusmatkoja äitiyteen (2010) kiinnostaa minua silti. Teoksessa 30 tutkijaäitiä kertovat työn ja perheen yhdistämisestä. Lapsien ja oman uran yhdistäminen kiehtoo ja mietityttää minua sekä yleisenä ilmiönä että käytännön toteutuksena omassa elämässä.

Anu Silfverbergin Äitikortti (2013) kysyy, miksi naiset syöksyvät äitiyden mustaan aukkoon. Esikoista odottaessani pohdin paljon, tuleeko minustakin neuroottinen, äitiyteen hurahtanut mamma. Ehkä ei tule, sillä en ole muutoinkaan mikään hössöttäjä - mutta toisaalta, onko äitiyteen hurahtaminen aina pahasta?

Ehkä osaan vastata kysymykseen, kun olen lukenut kirjan. Sitä enemmän ehkä osaan kertoa, kun olen syntyneen lapsen äiti.

  Lopuksi vielä vinkki isille: mieheni on lukenut viime kuukausien aikana Rob Kempin teosta
The Expectant Dad's Survival Guide. Kirjassa käsitellään raskautta viikko viikolta isän näkökulmasta.

Onko teillä kirjasuosituksia?