sunnuntai 29. syyskuuta 2013

Vauvaostoksilla pää pyörällä

Minulla alkaa pian 18. raskausviikko, mutta olen edelleen aika ulalla vauvatarvikkeista. Onhan tässä toki vielä aikaa. Kun tein positiivisen raskaustestin heinäkuun alussa, ajattelin, että ei nyt aleta hössöttämään. Kaikkea ehtii vielä hankkia.

Niin ehtiikin, varmasti. Ensikertalaisena on vaikea sanoa, mitä oikeasti tarvitsee.

Melkein heti plussattuamme ostimme auton. Pääkapunkiseutulaisena, lapsettomana pariskuntana emme olisi välttämättä tarvinneet sellaista. Auto helpottaa silti huomattavasti perheenlisäyksen kuljettamista mummoloihin satojen kilometrien päähän. Pitää myöntää, että toistaiseksi se on helpottanut meidänkin kulkemistanne huimasti.

Hoitolaukuksi olin jo kauan ennen raskautta ehtinyt kaavailla erästä Longchampin olan yli kulkevaa mallia. Sinne mahtuu tarpeeksi tavaraa, ja materiaali on kestävää. Se ei ole nahkaa, jota pitäisi varoa. Pahimmissa alkuraskauden pahoinvoinneissa löysin laukun huokeaan hintaan Huuto.netistä.

Vielä en lastaa laukkuun vaippoja ja tuttipulloja - mitä hoitolaukkuun edes laitetaan? -, mutta laukku on jo osottaunut käytännölliseksi. Olan yli menevänä se on ehdottoman käytännöllinen työmatkapyöräilijälle, ja sinne mahtuu pienimuotoiset ruokaostoksetkin.

Odottava äitikin saattaisi tarvita jotain. Toistaiseksi olen mahtunut hyvin vaatteisiini. Nyt alkaa olla pakko myöntää, että housut tuntuvat hieman epämukavilta. Olen yrittänyt saada nettikirppareilta belly beltia, housujen jatkopalaa. Sillä saisi äitiyshousujen käyttöönottoa siirrettyä ainakin hieman.

Äitiysvaatteiden käyttöaika jäänee niin lyhyeksi, etten ajatellut uhrata niihin omaisuuksia. Töihin voisin hankkia jotain siistejä puseroita, ja ainakin yhdet mammahousut tarvitsisin. Laskettu aika on maaliskuussa, joten vanhat talvitakkini eivät varmaan mahdu enää talvella kiinni. Toivottavasti pääsen loppuraskaudessa liikkumaan, joten mahanmentäviä urheiluvaatteitakin pitäisi etsiä.

Äidille ja vauvalle

Ensimmäisen hankinnan vauvalle tein perjantaina. Miestä odotellessani käväisin vaivihkaa lastentarvikeliikkeessä. Löysin kolmen vauvaharson paketin puoleen hintaan. Harsot olivat halpoja ja söpöjä: paketissa oli yksi pilkullinen, yksi valkoinen ja yksi leijona- ja norsukuvioinen. Sydän syli!

Pikkuvauva-aika on aika lyhyt, joten ajattelin katsella melko paljon tavaroita käytettyinä. Onhan se ekologisempaa, taloudellisuudesta puhumattakaan. Harsoja tarvitaan lisää, samaten vauva toki kaipaa vaatteita. Yhdistelmävaunut ja turvakaukalo pitäisi ostaa.

Jossain vauvan pitäisi nukkuakin, ja syöttötuolia kaivataan jossain vaiheessa. Tahtoisin varmaan kokeilla rintareppuakin. Kestovaipatkin kuulostaisivat hyviltä.

Onko TrippTrapp-syöttötuoli maineensa veroinen? Ovatko halvemmat yhtä hyviä? Tarvitseeko vauva sitteriä vai pärjääkö ilman? Tekeekö imetystyynyllä mitään? Entä rintakumilla?

Vauvatavarat ovat sekoittaneet untuvikon pään. Kaikkea on paljon tarjolla, mutta mikä on oikeasti tarpeellista?

Mielessä on tuhansia kysymyksiä, joita luultavasti pohdin blogissani seuraavien kuukausien ja ehkä jopa vuosienkin aikana.

Kertokaa, kokeneemmat! Mitä kannattaa hankkia, ja mikä on turhaa?

keskiviikko 25. syyskuuta 2013

Hyvä ikä tulla äidiksi

Äidiksi mä tahtoisin viimeistään 25-vuotiaana. Apua, jos en ehdi, moni tuttuni sanoi, kun olimme häthätää viettäneet 20-vuotispäiviämme.

Minusta aikaraja äidiksi tulolle oli, ja on, hieman huvittava ja keinotekoinen. Naisen hedelmällisyys toki laskee iän myötä, mutta parinkympin puolivälissä ei ole vielä kiire. Tehokasta lisääntymisaikaa on ainakin kymmenen vuotta.

Minusta tulee äiti 25-vuotiaana, jos viikolle 16 edennyt raskauteni eteen hyvin. Minä naureskelin muiden pakolle tulla äidiksi tietyn ikäisenä, ja minusta tulee äiti juuri heidän ihanneiässään.

En ehtinyt vielä kokea kiirettä tulla raskaaksi. Silti joskus mietin, olenko minä liian nuori. Kenelläkään ystävistäni ei ole vielä lapsia. Oikeastaan luulen, ettei heistä kukaan lisäänny vielä vähään aikaan. Olen todellinen edelläkävijä.

Joskus sanotaan, että vanhemmaksi voi tulla, kun on vakituinen työpaikka ja omistusasunto. No, minulla ei ole kumpaakaan.

Alallani vakituista työtä saa odottaa ehkä kymmeniä vuosia. En muutenkaan usko, että nykymaailmassa voi perustaa elämänsä vakituiselle työlle. Työn voi menettää milloin tahansa. Ajatus freelanceriydestä kiehtoo minua, ja se jos mikä tietää epävarmaa toimeentuloa.

Tietysti mieheni suhteellisen vakaa ja ainakin kohtuullisesti palkattu työ pitää toimeentulohuolet osittain loitolla, vaikka tahdon toki itsekin osallistua perheen elätykseen.

Meillä ei ole omistusasuntoa, mutta työtilanteeni takia emme välttämättä sellaista saisikaan vielä johonkin vuoteen. Lapsi kestänee sen, että muutamme joskus. Suomessa ei varmaan kukaan joudu muuttamaan sillan alle. Täysipäisiä lapsia kasvaa kaiketi niin vuokratun kerrostaloasunnon seinien sisällä kuin täysin oman omakotitalon lämmössäkin

Nainen voi saada lapsia murrosikäisestä lähes viisikymppiseksi. Silti tuntuu, että sosiaalisesti hyväksyttävä lisääntymisaika rajautuu joskus ikävuosiin 30-35. Sitä vanhemmat ovat liian vanhoja, kun taas nuoremmat ovat ehdottomasti vielä liian nuoria.

Tietenkään teinivanhemmuus ei ole mikään ihannetila, kuten ei välttämättä vanhemmuus viisikymppisenäkään. Mielestäni hyväksyttävä lisääntymisikä rajataa silti joskus aivan liian kapeaksi. Enemmän pitäisi huomioida yksilön omaa tilannetta. Nuori äiti ei automaattisesti ole vastuuton sossuäiti.

Minusta tuntuu, että tässä elämäntilanteessa on hyvä perustaa perhe. Tämä ei ole täydellinen tilanne, mutta tämä ei ole huonoinkaan mahdollinen. Olen jo ehtinyt opiskella, olla töissä ja hieman matkustaakin. Omat menot eivät ole minulle enää ykkössijalla.

Olen vielä nuori, mutta en koe olevani liian nuori. On monta hyvää ikää tulla äidiksi. Minulle se on juuri tämä ikä.

Mikä parasta, lapsemme saa vanhemmat, jotka tahtovat olla perhe ja huolehtia perheestään. Eikö se ole tärkeintä?

sunnuntai 22. syyskuuta 2013

Vauva ei ole enää salaisuus

Viikonlopun teemana oli vauvauutisten kertominen. Olemme tähän asti, raskausviikolle 15, onnistuneet pitämään itävän perheenlisäyksen omana tietonamme.

Perjantaina olin entisen työkaverini läksiäisissä, jossa jäin kiinni viinitestissä. No, oikeastaan kerroin sitten ihan itse, miksi olin vesilinjalla. Muuttumiseni kahvinjuojasta teepussien kuljettelijaksi oli kuulemma herättänyt ihmetystä.

Kaikki olivat oikein onnellisia puolestani. Se lämmitti. Huomenna tosin keskustellaan työni tulevaisuudesta. Sitä en ehkä odota niin innokkaasti.

Kun töissä oli saatu kerrottua, oli seuraavana päivänä vuorossa tärkeämmät eli molempien perheet. Olemme samasta kaupungista kotoisin, mistä ainakin tässä tilanteessa olen kiitollinen. Päätimme kutusa molempien vanhemmat yhdessä ravintolaan ja näyttää ultrakuvat.

En ole vähään aikaan jännittänyt mitään niin paljon. Onneksi jännitys oli täysin turhaa. Kaikki olivat onnessaan ensimmäisestä lapsenlapsestaan.

Äitini sanoi pohtineensa, tulisiko hänestä mummo vasta joskus lähempänä seitsemääkymppiä. Hän sanoi olevansa onnellinen, että saa lapsenlapsia vielä, kun jaksaa olla heidän kanssaan.

On ihanaa, ettei raskautta enää tarvitse salailla. Kaverit eivät tosin tiedä tästä vielä, mutta voisi kertoa sitä mukaa, kun tapaa heitä.

On myös ihanaa, että meidän vielä syntymättömästä vauvasta iloitaan niin paljon. Tervetuloa, sinua odotetaan!

Milloin te kerroitte raskaudestanne?


maanantai 16. syyskuuta 2013

Lääkäripelkoinen on raskaana

Pelkään valkotakkisia suorastaan kuollakseni. Olen raskaana. Yhdistelmä ei ole kovin hyvä.

Olen onnekseni ollut nuoruus- ja aikuisikäni hämmästyttävän terve. Korkeintaan vuosittaiset flunssat ovat kiusanneet minua. En ole yleensä tarvinnut lääkäriä.

No, tässä siunatussa tilassa tarvitsen.

Pelkään kipua eniten. En niinkään pelkään sitä, että minussa tai lapsessa olisi jokin vialla. Toki sekin jännittää, mutta ensisijaisesti kammoan kipua.

No, tässä siunatussa tilassa minuun sattuu vielä monesti ja paljon.

Olen tähän mennessä raskautta käynyt kaksi kertaa neuvolan terveydenhoitajan luona, kerran lääkärissä, kerran verikokeessa ja kerran ultrassa. Terveydenhoitajakäynnit sujuivat kepeähkösti, mitä nyt verenpainetta mitatessa pulssini oli vaatimattomasti yli sadan.

Sen sijaan jos verenpainetta olisi mitattu lääkärissä ja verikokeessa, olisin varmaan jo joutunut ensiapuun. Verikokeesta kerroinkin jo hieman, mutta suoneni olivat pistäjän mukaan pienet ja piilossa. Niitä sai etsiä ja ronkkia. “Ei tästä nyt tule verta, pitää ottaa uusiksi”, näytteenottaja sanoi muutaman kerran, kun oli jo iskenyt neulan taipeeseeni.

Käteni olivat mustelmilla pari seuraavaa viikkoa. Ei näyttenotto varsinaisesti sattunut, nipisti vain epämukavasti. Se jännitti sitäkin enemmän.



Synnytystä en vielä ajattele kovin paljon, mutta toisinaan se on mielessä. Pelkään siinä aivan kaikkea. Pelkään kipua, mahdollisia vammoja ja kontrollin menettämistä. Mitä jos minua kohdellaan huonosti?

Ennen kaikkea kammoan sairaalaympäristöä. Pelkään, että joudun olemaan jollain osastolla viikkotolkulla ennen synnytystä tai sen jälkeen. Ehkä siinä tilanteessa olen osastolla ihan mielelläni. Se on parhaaksi minun terveydelleni ja ennen kaikkea lapseni terveydelle.

Ehkä pahinta kaikissa toimenpiteissä on avuttomuus. Siinäpä makaat, jalat levällään ilman housuja tai neula kädessä. Toinen voi tehdä mitä vaan, satuttaa miten paljon tahansa.

Sairaudet ja niiden hoito kuuluvat elämään. Minun pitää viimeistään nyt oppia luottamaan ammattilaisiin ja siihen, että ehkä luonto lopulta hoitaa kaiken kohdalleen. Jos ei hoida, se on terveydenhuollon ammattilaisten tehtävä.

Naiset ovat kautta aikojen olleet raskaina, synnyttäneet ja jopa selvinneet siitä. Luultavasti minäkin selviän.

sunnuntai 15. syyskuuta 2013

Raskaus haittaa liikuntaa

Minusta tulee liikkuva odottaja, ajattelin ennen positiivisen raskaustestin tekemistä. Olin innolla lukenut raskausajan liikunnan hyödyistä. Synnytyksestä palautuminen nopeutuisi; turvotus vähenisi; ehkä raskausdiabeteskin pysyisi kaukana.

Pari viikkoa kahden viivan jälkeen jaksoinkin liikkua paljon. Sitten paksuus eteni seitsemänteen raskausviikkoon, jolloin tulivat pahoinvointi ja väsymys. Liikunta ei jäänyt, mutta kieltämättä lenkkipoluilla ja kuntosalilla vietetyt tunnit vähenivät.

Väsymykseltäni en aina ole yksinkertaisesti päässyt sohvalta ylös. En ollut aiemmin uskonut, että uupumus voisi olla niin kokonaisvaltaista. Lenkistä ei saanut kovin paljon irti, kun piti miettiä, pitäisikö pysähtyä puskaan oksentamaan. Onneksi vielä kertaakaan en ole antanut ylen muualle kuin vessanpönttöön.


Koen huonoa omatuntoa liikunnan vähentämisestä. Liikun toki edelleen, joskin huomattavasti vähemmän kuin aiemmin. Kuntoni ei ainakaan nouse, mutta yritän jollain lailla ylläpitää sitä.

Luin neuvolan odotusaulassa Vauva-lehteä, jossa neuvottiin raskaana olevaa liikkumaan kahden edestä. Minä en suinkaan ole liikkunut kahden edestä. En ole liikkunut puoliakaan siitä, mitä liikuin ennen raskautta.

Yritän juosta, mutta en jaksa. Voimat ovat täysin lopussa. Pyöräilen säännöllisesti töihin, mistä tulee yhteensä 12 kilometriä päivässä. Kuntosalilla olen jaksanut käydä suunnilleen kerran viikossa. Kotonakin olen yrittänyt silloin tällöin jumpata.

Ehkä tässä tilassa pitäisi vaan kuunnella itseään. En toistaiseksi jaksa juosta pitkiä lenkkejä samoin kuin aiemmin, mutta voisin tehdä pitkähköjä kävelylenkkejä. Voisin entistä innokkaammin pyöräillä töihin junalla menon sijaan. Kevyehkölle kotijumpalle voisin vaikka varata kalenterista tilaa.

Ehkä saan keventää, jos voimat eivät riitä.

Miten te olette liikkuneet raskauden aikana?

P.S. Tätä kirjoittaessani oksensin kerran. Oi pahoinvointi, miksi et ole poistunut edes vielä viikolla 14+6?

tiistai 10. syyskuuta 2013

Mahan vaatimaton ensiesiintyminen


Vatsakumpu kertoo kiistatta raskaudesta. Ajattelin, että saisin odottaa omaa kumpuani vielä hetken.

Sainkin odottaa sitä viime viikkoon, raskausviikkoon 13. Loppuviikosta alkoi olla selvää, ettei keskivartaloni ole yhtä tasainen kuin ennen sikiämistäni.

Sivuprofiili pullottaa rv 13+3.

Kumpuni ei varmaan vielä pistä ulkopuolisen silmään. Minä kuitenkin huomaan, että se on kasvanut. Saatan näyttää siltä, että olen ahtanut itseeni ravitsevan pasta-aterian tai hankkinut kaljamahan.

Se on kuitenkin juuri sitä itseään. Raskausmaha, vauvamassu. Nahkayksiöksi en vatsaani sentään suostu kutsumaan.

Vaatetus alkaa olla ongelma. Vanhat housut menevät jalkaan, mutta en voi kieltää, etteivätkö ne puristaisi. Kunnon mammahousuihin taidan olla vielä turhan litteävatsainen, mutta kieltämättä oloni on mukavampi, kun avaan housujeni napin.

Milloinhan joku kysyy, onko siellä vauva?

P.S. Tänään kääntyi raskaus viikoksi 14, mutta oireiden häviämistä ei ole havaittavissa. Väsymys ja paha olo vaivaavat yhä.

tiistai 3. syyskuuta 2013

Madde, kanssaodottajani

Ruotsin prinsessa Madeleine on raskaana. Se tuskin jäi huomaamatta keneltäkään, joka seurasi tänään uutisia.

Madden laskettu aika on maaliskuun alussa. Minullakin on niillä tienoilla, 11.3. Taidamme siis olla melko samoilla viikoilla.

Tieto prinsessan odotuksesta leviää ympäri maailmaa. Minun odotuksestani ei sen sijaan vieläkään ole kerrottu. Viikonloppuna olemme menossa kotikonnuille, joten varmaan molempien vanhemmille pitäisi kertoa. Jännittää.

Onhan meillä jo konkreettisia todisteita, ultrakuvia. Olemme kuulleet pienen sydämen sykinnän ja nähneet pienten raajojen heilumisen.

Ei tätä ikuisuuksiin voi salatakaan. Mies oli eilen sitä mieltä, että sivuprofiilini näyttää hieman pyöristyneeltä. Totta, on mahani ainakin vähän turvonnut. Onneksi entiset housut mahtuvat vielä.

Tänään alkoi toinen raskauskolmannes. Pahin keskenmenoriski on ohitettu. Menisivätpä vielä pahoinvointi ja väsymys pois.

...mutta kumpikohan meistä synnyttää ensin, minä vai Madde?