perjantai 30. elokuuta 2013

Ruudulla näkyi venyttelevä sikiö

Niskaturvotusultra oli tänään. Jännitin sitä melko paljon. Se oli aivan ensimmäinen kerta, kun näimme pikkuisemme. Pelkäsin, olisiko mahassa kaikki hyvin.

Kaikki vaikutti olevan kunnossa. Tietysti tässä vaiheessa tarkasteltiin rakenteita vain karkeasti, ja kaikenlaisia yllätyksiä saattaa tulla. Aivot näyttivät hyvin kehittyneiltä; sydän löi; virtsarakko ja vatsalaukku olivat paikoillaan; raajoja oli tarpeellinen määrä.

Aluksi pikkuinen nukkui, mutta intoutui sitten venyttelemään ja heiluttelemaan nyrkkejä.


Osallistun myös yhdistelmäseulaan. Niskaturvotusta oli millin verran. Kätilön mukaan se on normaalia. Viikon kuluessa pitäisi tulla ultran tulokset yhdistettynä verikokeeseen.

Pää-perämitta oli 55 mm. Se vastaa viikkoja 12+1, vaikka kuukautisista laskettuna olen viikolla 12+3. Erotus on niin pieni, että alkuperäisen laskutavan mukaan mennään. Laskettu aika ei siis muuttunut, vaan se on 11.3.2014. Siihen on vajaa 200 päivää. Huh.

Ehkä uskallan vähitellen luottaa siihen, että tästä saattaa jopa tulla vauva. Nyt on todistettu, että siellä on ainakin joku elossa. Kohta on jo ensimmäinen kolmannes ja pahin keskenmenoriski ohi.

En muuten ole oksentanut kolmeen päivään. Pahoinvointi ei ehkä vielä ole poistunut, mutta viimeiset puolitoista kuukautta vessanpönttöä halailleena tämä tuntuu suurelta askeleelta. Väsymys on tosin ennallaan. Nukuin jo tunnin päiväunet kuuden jälkeen ja nyt olen jo silmät ristissä.




maanantai 26. elokuuta 2013

Tumtumtumtumtum, kuului neuvolassa

Kuulin tänään ensimmäistä kertaa pienen sydänäänet. Se oli ihan mieletöntä! Nyt on todellista, että siellä on joku. Sillä jollain on sydän, joka lyö. Huh!

Sydän löi hyvin, 160 kertaa minuutissa. Se on lääkärin mukaan normaalia tässä vaiheessa, kun olen viikolla 11+6.

Tänään oli siis toinen kerta neuvolassa ja ensimmäinen kerta lääkärineuvolassa. Minun painoni ei ole noussut, mutta ei sen kuulemma vielä tarvitsekaan. Kohdunsuulla oli kaikki hyvin. Muutenkin kaikki oli oikein mallikkaasti. Voi, miten iloinen olen!

Toivottavasti perjantaina koittavasta ensimmäistestä ultrastakin olisi yhtä hyvää kerrottavaa. Ultra on alkanut jännittää aikalailla. Sydänäänten kuuleminen onneksi vähän helpotti. On siellä ainakin jotain elossa.

Alan myös toivoa, että pahoinvointi ja väsymys helpottaisivat. Rehellisesti sanottuna alkuraskaus on ollut fyysisesti aika rankkaa. Ruoka ei edelleenkään maistu, ja voisin nukkua miten paljon tahansa.  Kunhan pahoinvointi helpottaisi, varmaan jaksaminenkin paranisi.

Onneksi raskaus etenee joka päivä. Huomenna on jo 12+0. Ehkä minäkin olen vielä joskus oma, energinen itseni - viimeistään sitten, kun vauva täyttää kolme.

lauantai 24. elokuuta 2013

Väsyneitä raskauskuulumisia viikolta 11

Raskausväsymykseni on järkyttävää. Voisin nukkua, nukkua ja nukkua. Olen aivan naatti yhdistetyn koulu- ja työpäivän jälkeen.

Onneksi voin järjestää töitäni aika hyvin niin, ettei tarvitse tehdä 12 tunnin päiviä. Huh. Aamuisin tunnun olevan tehokkaimmillani. Yritänkin silloin olla mahdollisimman tuottava, jotta voisin olla puolivaloilla loppupäivän.

Nyt eletään raskausviikkoa 11. Kohta ensimmäinen kolmannes alkaa olla ohi. Toivon, että se tarkoittaisi olon paranemista. Keskiraskauden sanotaan olevan energistä. 

Pahoinvointi ei ole helpottanut. Onneksi en ole kertaakaan oksentanut muualla kuin kotona - kerran tosin annoin ylen vanhempieni kotona.

Aamu alkaa yleensä oksennuksella, mutta muuten pahoinvointi pysyy kurissa säännöllisellä syömisellä. Verensokeri ei saisi laskea. Mikään ei oikein maistu, ja melkein kaikki kuvottaa. Liha yököttää. Himoitsen hedelmiä, mistä hammaskiille ei kiittäne.

Kaivattu niskapoimu-ultra on ensi perjantaina. Odotan innolla, mutta jännittää myös. Ehkä sen jälkeen tästä raskaudesta voisi jo alkaa kertoa. Olemme edelleen vaienneet kuin muuri.

Tahtoisin muuten tietää, kuinkahan moni on jo osannut aavistaa. Töissä aiheutan varmaan epäilyksiä sillä, etten juo kahvia ja syön koko ajan.

Toinen neuvola taas on maanantaina. Se on ensimmäinen lääkärineuvola. Mitähän siellä selviää? Onkohan painoni noussut? Jokohan sydänäänet kuuluvat?

Henkisestikin tunnen muutoksia. Alan sopeutua ajatukseen, että olen raskaana ja meille tulee vauva. Ajatus meistä perheenä tuntuu ihanalta. Alan olla pikkuhiljaa valtavan onnellinen, koko ajan onnellisempi.

Raskaus ei varsinaisesti ollut meille yllätys. Yllätin, miten pamahdin paksuksi suunnilleen yhdestä kerrasta. Olin - hieman naiivistikin - ajatellut, ettei se voi tärpätä ensimmäisellä kerralla, ilman mitään päivien laskemista tai limojen tarkkailua.

En kiellä, etteikö heti plussan jälkeen olisi ollut voi ei, miksi se jo nyt onnistui, onko minun elämäni pilalla -ajatuksia. Saatan joskus nytkin miettiä, olisimmeko voineet odottaa vähän pidempään. Valtaosan ajasta olen silti onnellinen sisälläni kasvavasta pienestä ihmeestä. Olisimme varmasti voineet odottaakin, mutta tämä lapsi tahtoo ilmeisesti tulla maailmaan nyt. Uusi elämä on mittaamattoman arvokasta.

Kaikesta väsymyksestä ja oksetuksesta huolimatta olen onnellinen, että saan kokea tämän. Se on etuoikeus, josta olen aina haaveillut.


tiistai 13. elokuuta 2013

"Onko siellä ketään" ja muita raskausmeitteitä

Onko minun mahassani ketään, mietin usein. Parin viikon kuluessa minun pitäisi päästä ultraan. Odotan sitä, mutta samalla pelkään niin paljon. Mitä jos siellä ei olekaan ketään? Jos sen sydän ei lyö? Mitä sitten tehdään?

Onneksi en ole vielä kertonut kenellekään. Töissä on kysytty lähes päivittäin, jatkanko ensi vuonna. En ole uskaltanut luvata.

Ehkä se ei anna minusta kovin hyvää kuvaa. Ehkä siis ei olisi enää edes jatkamista. Tunnen itseni sitoutumiskyvyttömäksi huithapeliksi, joka ei uskalla luvata jatkoa työpaikallaan.



Oireita on, mutta raskaus tuntuu silti absurdilta. Se on vähän hassua. Oksennan joka aamu ja voin pahoin koko päivän. En jaksa töiden jälkeen mitään, vaan nukun päiväunet.

Mitkä olisivat vielä konkreettisempia merkkejä siitä, että minussa kasvaa jotain uutta?

Ensimmäinen neuvola oli viikko sitten. Painoni on pudonnut jokusen kilon, mikä ei ole yllätys tällä kuvotuksella. Terveydenhoitajan käsikopelon perusteella kohtuni on kasvanut. Jokin siis kasvaa, vaikkei siellä kasvaisikaan ketään.

Nyt minulla on oma äitiyskortti. Tuntuu äidilliseltä. Tämä raskaus on nyt kirjattu. Minä olen ainakin ollut raskaana. En enää koskaan ole nainen, joka ei ole erittänyt istukkahormonia.


Raskausviikkoja on tänään terveydenhoitajan laskujen mukaan 10+0. Aamulla kävin seerumiseulan verikokeissa. Laboratoriohoitaja onnitteli. Katsellaan nyt, onko siellä ketään, minun teki mieli sanoa. Tyydyin silti vain kiittämään onnitteluista.

Minulla on kuulemma ohuet suonet. Se ei sovi hyvin yhteen piikkikammoni kanssa. Oikeastaan raskaus ja lääkäripelko on aika huono yhdistelmä.

Jos siellä nyt on ketään.

sunnuntai 4. elokuuta 2013

Pitäisi palata arkeen - oksennuspussin kera

Tein positiivisen raskaustestin lähes kuukausi sitten, juuri kesälomani alkajaisiksi. Huomenna pitäisi palata arkeen.

Olo on täysin erilainen kuin kuukausi sitten. Silloin en välttämättä olisi osannut epäillä raskautta, elleivät kuukautiseni olisi olleet myöhässä. Nyt raskaus tuntuu. Olen niin väsynyt ja voin niin pahoin.

Huomenna on ensimmäinen työpäivä tietoisesti raskaana. Voin onneksi tehdä suurimman osan töistäni etänä, mutta mieluiten työskentelen ihan fyysisesti toimistolla. Niin tiedän paremmin siitä, mitä on milloinkin menossa.

Pelkään, että oksennan kesken työpäivän. Viimeisen viikon aikana olen antanut ylen joka päivä. Parhaimmillaan olen kaulaillut pönttöä kolme kertaa vuorokaudessa.


Työpäivän jaksanee, jotenkuten, mutta sitten olisi jo päästävä päiväunille. Iltaisinkin minulla on paljon tekemistä. Olen yhtä kurssia ja puolta gradua vaille valmis maisteri, ja tuon puuttuvan kurssin teen nyt syksyllä. Kurssilla on iltaluennot. Se on työläisen onni, mutta raskaana olevan työläisen energia on aika lopussa.

Lisäksi olin ajatellut edistää yritysjuttujani nyt syksyllä. En tiedä, jaksanko. Olisi se gradukin. Pääsin mukaan usein kokoontuvaan työnohjausryhmään, josta on varmasti minulle hyötyä. En vaan tiedä, kykenenkö menemään iltaisin tapaamisiin. En edes tiedä, onko minulle sijaa alalla äitiysloman jälkeen.

Aion tehdä nyt sen, mihin voimat riittävät. Ei ole maailmanloppu, jos minulle jää jotain opiskeltavaa äitiyslomalle. Ehkä pääsen jo kuukauden päästä nauttimaan energisestä keskiraskaudesta.



Millä keinolla te olette torjuneet pahoinvointia niin, että olette jaksaneet ahertaa arjessa? Sain mieheltä Seaband-pahoinvointirannekkeet. En osaa sanoa niiden tehosta. Ainakaan olo ei ole pahentunut.

Säännöllinen syöminen tuntuu auttavan jonkin verran. Toisaalta joskus olen oksentanut, vaikka olenkin huolehtinut verensokerin tasaisuudesta. Huoh.

Pahoinvointiin suositellaan edellä mainittujen ohella B6-vitamiinia. Sitä en ole vielä kokeillut.

En uskalla mennä työpaikkaruokalaan, koska lämmin ruoka kuvottaa niin paljon. Lisäksi vatsani ei nyt siedä suuria annoksia.

Taidan ottaa varmuuden vuoksi laukkuun muovikassin, johon voin oksentaa. Ei saa unohtaa eväitäkään.

Tämä kesäloma oli muuten varsinainen muutos. Elämäni jakautunee aikaan ennen kesälomaa 2013 ja aikaan sen jälkeen. Loman aikana vierailin kolmessa maassa, tein positiivisen raskaustestin, menin kihloihin, ostimme auton ja menetin isoäitini.

Siitä riittää kerrottavaa vielä pitkäksi aikaa.

perjantai 2. elokuuta 2013

Elämä alkaa ja loppuu

Minun isoäitini kuoli tänään, jokunen tunti sitten. Minä olen yhdeksännellä viikolla raskaana. Elämän kierto tuntuu konkreettiselta.

Olimme toki osanneet varautua mummon kuolemaan. Hän oli jo 88-vuotias ja saattohoidossa.

Olo on silti hieman tyhjä ja haikea. Mummo ei ehtinyt isomummoksi. Hän ei edes tiennyt, että minä odotan. Ehkä hän ei olisi tajunnut sitä, sillä hän ei aina edes tunnistanut meitä.

Tiedän silti, että hän olisi iloinen. Hän oli aina ylpeä meistä.

Näin mummon viimeisen kerran muutama viikko sitten, kun kävimme katsomassa häntä hoitokodissa. Hänelle oli tuoto sairaalasänky, jossa hän makasi vanhana ja heikkona.
Tiesin, ettemme näkisi enää koskaan. Samaan aikaan tunsin sisälläni uuden elämän. Kohtua nipisteli, ja hoitokodin haju kuvotti.

Antakaa minun nukkua, olivat viimeiset sanat, jotka kuulin mummolta.
Nyt saat nukkua. Lepää rauhassa, ja kiitos.