keskiviikko 31. heinäkuuta 2013

Jokainen vartalo on kaunis

Raskaus muuttaa kehoa, lienee kaikille selvää. Toiset selviävät vähillä muutoksilla, kun taas toisilla ei ole enää paluuta lisääntymistä edeltäneeseen ruumiisiin. Blogeissa leviävässä A Beautiful Body -haasteessa jaetaan omia, aitoja kuvia ruumiista raskauden jälkeen.

Odotan ensimmäistäni vasta raskausviikolla 8+0, joten en tietenkään voi vielä pitkään aikaan osallistua haasteeseen. Luonnollisesti olen silti miettinyt, millainen kehostani tulee raskauden jälkeen.

Pian plussaamisen jälkeen katselin toisten vartaloita yliopiston kuntosalin pukuhuoneessa. Pukuhuone oli täynnä parikymppisiä, treenaavia opiskelijaneitosia. Kenelläkään ei ollut raskausarpia, sektioarvista puhumattakaan. Kenenkään vatsanahka ei roikkunut, eikä kukaan ollut taatusti imettänyt. Mietin, häpeäisinkö vartaloani vuoden päästä.

Haasteeseen osallistuneilla on kaikenlaisia vartaloita. Osasta ei uskoisi, että he ovat koskaan kantaneet kohduissaan lapsia, jopa useita. Toisille jo yksi raskaus on piirtänyt vatsaan viivoja.

Tietenkin toivoisin, että säästyisin mahdollisimman vähin vaurioin. Toivoisin, etten saisi kolmeakymmentä raskauskiloa ja saman verran arpia.


Herttuatar Catherine ei piilotellut mahaansa synnytyksen jälkeen.


Raskaus ja synnytys ovat kuitenkin valtavia muutoksia. Ne tuntuvat ja näkyvät. On mieletöntä ajatella, että oma keho pystyy tuottamaan maailmaan uuden ihmisen. Miksi se ei saisi näkyä?

Elämä jättää aina ruumiiseen jälkensä. Raskaus ei ole ainoa, joka muuttaa kehoa. Jälkiä jää niin umpisuolenleikkauksesta kuin hirvikolaristakin. Jäljet kertovat, että on eletty, opittukin jotain.

Yritän hyväksyä kehoni sellaisenaan. Odotuksen edetessä ruumis venyy ja paukkuu, kuten sen pitääkin. Siellä kasvaa sentään uusi elämä. Vuoden päästä vatsani voi näyttää samalta kuin nyt tai sitä voi koristaa rivi venymisestä todistavia arpia.

En tiedä, miten käy. Toivon silti, että jokainen, synnyttänyt tai ei, voisi hyväksyä vartalonsa sellaisenaan. Jokaisella on yksi ainutlaatuinen ruumis, jollaista ei ole kenelläkään muulla. Siksi se on mittaamattoman arvokas.

sunnuntai 28. heinäkuuta 2013

Kukaan ei tiedä

Kannan sisälläni suurta salaisuutta, kirjaimellisesti. Olen raskausviikolla 7+4, eikä tästä tiedä kuin mies, minä - ja neuvolan terveydenhoitaja ja kolme autokauppiasta. Emme siis ole kertoneet tästä vielä lähipiirillemme. Kaverit, sisarukset, tulevat isovanhemmat ja muut ovat täysin tietämättömiä, että ensi keväänä meitä on kahden sijaan kolme, jos vaan kaikki menee hyvin.

Jos kaikki menee hyvin, niinpä niin. Sitä toistelen itselleni usein. Emme tiedä vielä, onko kohdussani ketään elossa. Emme tiedä vielä, kehittyykö alkiosta edes sikiö. Se voi valua jo huomenna pois tai se voi syntyä maaliskuussa täysiaikaisena, jos kaikki menee hyvin.

Raskauden salaaminen on ollut helppoa, koska olen ollut kaikki plussaamisen jälkeiset kolme viikkoa kesälomalla. Siunattu tilani ei vielä näy, mutta se tuntuu. Ruoka kuvottaa, mikään ei maistu ja olen hirveän väsynyt. Tahtoisin liikkua, mutta en yksinkertaisesti jaksa.

Yhden kerran olen ollut terassilla kavereiden kanssa. En tietenkään voinut ottaa alkoholia. Tekaisin itselleni tarinan päivällä otetusta migreenilääkkeestä ja join Coca-Colaa. Kukaan ei epäillyt selitystäni, ainakaan ääneen.

Muutamista bileistä olen kieltäytynyt. Olisin voinut mennä, jos sisälläni ei kasvaisi ketään. Nyt en halunnut selitellä kenellekään. Luulen, että joku olisi arvannut tai ainakin kysynyt leikillään, olenko raskaana.



Tuntuu hieman epäreilulta, etten ole kertonut kenellekään. Inhoan salailua. Tämä on vaan meille niin ensimmäinen kerta, niin alussa ja niin uutta.

Tahtoisin varmaan kertoa mahdollisesta keskenmenosta. Tahtoisin kuitenkin kertoa omilla ehdoillani ja omaan aikaani. En tahdo olla tilivelvollinen. Sitä olisin, jos olisin kertonut raskaudestani.

Ehkä siis vaikenemme ainakin ensimmäisen kolmanneksen loppuun tai siihen asti, että näemme tulokkaan ultrassa. Sitten tämä kaikki tuntunee meistäkin konkreettisemmalta.

Ongelmana on tietysti se, että töissä aletaan lähiviikkoina suunnitella täydellä höngällä ensi vuoden toimintaa. Minun sopimukseni loppuu joulukuussa, mutta mitä luultavammin se voisi jatkua sen jälkeen. En tahtoisi vielä kertoa, että minulla alkaisi äitiysloma helmikuun alussa. Voi olla, ettei se alakaan.

Onneksi minulla on vielä viikko ihanaa kesälomaa. Saan pahoinvoida rauhassa.

perjantai 19. heinäkuuta 2013

Ei ainakaan kahden edestä

Olen tällä viikolla kadottanut ruokahaluni. Se on aika kauheaa minulle, kulinaristille. Minä rakastan ruokaa, sen syömistä ja tekemistä. Ehdotonta suosikkipuuhaani miettiä koko viikon ruokalistaa.

Nyt ei maistu, yhtään. Etenkin lämmin ruoka kuvottaa.

Tänään oksensin ensimmäistä kertaa raskausaikana. Ajattelin sipulia ja sen jälkeen päädyin halaamaan pönttöä. Hyi.

Mitä tässä nyt sitten söisi?

keskiviikko 17. heinäkuuta 2013

Siunattu tila tuntuu

Vielä vajaa viikko sitten olin huolestunut, koska en juuri tuntenut raskausoireita. Oli vaan jatkuva jano ja pissatti. Googletin jopa oireiden puuttumista. Aiheesta oli paljon keskusteluja. "Odotapa vaan ja nauti oireettomuudesta", monessa sanottiin.

Ehkä siitä olisi kannattanutkin nauttia. Nyt olen nimittäin viikonlopusta lähtien ollut järkyttävän väsynyt ja pahoinvoiva. En ole oksettanut kertaakaan, mutta kuvotus on kaameaa. Aamuisin ja iltaisin tuntuu pahimmalta.

Mitään ruokaa ei oikein tee mieli. Jäävesi ja kylmät viinirypäleet maistuvat.

Haluaisin tänään mennä salille, mutta en tiedä, uskallanko. Pelkään, että verensokerini laskee ja oksennan bussiin.

Minua myös väsyttää koko ajan. Illalla ei tarvitse odottaa unta, vaan tulee kunnon nuijanukutus. Päiväunet kuuluvat päiväohjelmaani.

Olen niin onnellinen, että saan kokea nämä alkuraskauden ilot kesälomalla.


tiistai 9. heinäkuuta 2013

"Neuvola klo 8" lukee kalenterissa

Tein viikonloppuna positiivisen raskaustestin ja nyt kai tarvitsisin neuvola-ajan, takeltelin eilen puhelimessa.

Soitto äitiysneuvolaan sai sydämen hakkaamaan ja kädet tärisemään. En ole puhelinkammoinen, mutta yhteydenotto neuvolaan tuntui käteentekevältä. Se oli askel eteenpäin. Nyt tästä tietäisi joku muu kuin minä ja mies. Nyt tämä olisi aiempaa todempaa. Jos tämä loppuisikin, tästä jäisi merkintä johonkin järjestelmään.

Ensimmäinen neuvolakäynti on nyt kirjattu kalenteriin. Se on vasta elokuussa, lähes kuukauden päästä. Oma terveydenhoitajani ei kuulemma ole vielä silloin tullut lomalta.

Odotan innolla, millaisen hoitajan saan. Hieman kauhulla odotan, mitä minulle tehdään. Kärsin valkotakkihypertensiosta, ja jo hammashoitolan haju saa minut voimaan pahoin.

Terveyden- ja sairaudenhoito kuitenkin kuuluvat elämään. Ehkä minä karaistun ja opin.

Puhelimeen vastanneen terveydenhoitajan mukaan raskauteni on viikolla 4+6. Voi, miten alussa se vasta onkaan. Vielä se ei oikein tunnu muuten kuin jatkuvana janona ja lisääntyneenä pissahätänä.

Milloinhan muita oireita ilmaantuu?

sunnuntai 7. heinäkuuta 2013

Kaksi viivaa, miljoonia tunteita

Testiin piirtyi hitaasti raskauden paljastava viiva. Se ei ollut niin vahva kuin kontrolliviiva, mutta se oli viiva.
Purskahdin itkuun, onnesta ja järkytyksestä.

En ole koskaan hoitanut vauvaa. En tiedä raskaudesta kovin paljoa.

Kukaan kaverini ei ole vielä ehtinyt sikiämään. Täytän pian 25 vuotta, mutta raskauden ensimmäisen kolmanneksen vietän 24-vuotiaana.

Minulla ei ole vakituista työpaikkaa, mutta yksi työpätkä on. Se loppuu ennen laskettua aikaa.
En ole vielä valmis maisteri. Ehdin ehkä viimeistellä opintoni, jos en tässä siunatussa tilassani voi kovin pahoin.

Olen ollut mieheni kanssa yhdessä pian viisi vuotta. Emme ole vielä naimisissa emmekä kihloissakaan, mutta pian meistä tulee perhe.

Päässä on miljoonia ajatuksia. Onnen ohella siellä on paljon epäilyksiä ja pelkojakin. Siksi aloitan tämän blogin.