maanantai 30. joulukuuta 2013

Ennakoivan vauvakuumeen vuosi 2013

Jos vauvakuumeella tarkoitetaan pakkoa saada jälkeläinen, en ole kai koskaan potenut sellaista. Sen sijaan varsinkin kuluneen vuoden alkupuolisko jäi mieleen ennakoivasta vauvakuumeesta. Raskautuminen ei ollut pakkomielle, eikä tarkkailtu limoja tai ovulaatiota. Silti vaunut, äitiysloma-arki ja raskaudet kiinnostivat erityisesti.

Kuumeettomuudesta huolimatta tuntui, etten hirveästi tahtoisi odottaakaan. Pelkäsin, että mies tahtoisi jäädä lapsettomaksi. Pelkäsin, ettemme olisi voineet saada alulle uutta elämää.

Muistan vuoden 2013 alkaneen varovaisella vauvahaaveilulla. Saman vuoden viimeisenä päivänä on raskausviikko 30+0.

Vuosi ei todellakaan ollut pelkkää vauvahaaveilua tai -odotusta. Onneksi sen aikana ehti tapahtua paljon muutakin, vaikka muistan kuluneet 12 kuukautta aina uuden elämän ihmettelystä.

Talvella juoksin paljon. Tein töissä uusia juttuja, suuria uudistuksia. Olin innostunut oman kädenjälkeni näkymisestä. Muistelen, että olo oli tasapainoinen ja onnellinen.

Ennakoivaa vauvakuumetta oli havaittavissa. Kävin parin opiskelukaverin kanssa Tukholman risteilyllä. Nautin vapaudesta mennä ilman lastenvahtien pohtimista. Ajattelin myös olevani onnekas, kun sain juoda vapaasti alkoholia ja syödä mitä halusin. Ei ollut raskautta, joka olisi rajoittanut.

Kävin viimeisiä kursseja. Muistan, että maaliskuussa tunsin kiirettä saada kaikki käydyksi. Tuntui, etten voisi jättää mitään ensi vuoteen. Mitä jos meillä onkin sitten vauva, hermoilin.

Juuri maaliskuussahan esikoisemme pitäisi syntyä. Onneksi kurssisuoritukset ovat silloin olleet jo vuoden rekisterissä.

Salilla treenatessa mietin, että onneksi pääsen kuntoilemaan milloin vaan. Mietin myös, miltä näyttäisin raskauden jälkeen.

Niin, kohtahan sen näkee.

Joskus huhtikuun alussa säikähdin, olisinko raskaana. Ajatus tuntui ainoastaan pelottavalta. En edes ehtinyt tehdä testiä, sillä kuukautiseni alkoivat, hieman myöhässä tosin.

Raskaus ei olisi ollut suunniteltu, eikä sen alkamattomuus ollut varsinaisesti pettymys. Halusin edelleen lapsia, mutta nyt raskaaksi tulo olisi tuntunut liian pikaiselta. Entäs jos..., tosin mietin välillä.

Kesän korvilla valmistauduin ensimmäiseen kesälomaani ehkä kymmeneen vuoteen. Puhuimme miehen kanssa paljon vauvoista. Ajattelimme, että saahan joku pienokainen halutessaan tulla meille. Emme yrittäisi yrittämällä, mutta ei raskaus haittaisikaan.

Kesäkuun lopussa lähdin miehen kanssa kiertämään Itä- ja Keski-Eurooppaa. Ajattelin, että saattaisin olla raskaana. En silti uskonut sikiämiseen. Jatkuvasta janosta ja huimauksesta oli helppo syyttää kesää ja kuumuutta. Kuukautiset olivat myöhässä, mistä en aluksi osannut huolestua. Mahaa nipisteli lupaavasti, joten alkaisivathan ne pian. Olivathan ne aina ennenkin alkaneet.

Vuoden puolivälin jälkeen, 5.7.2013 tein elämäni ensimmäisen raskaustestin. Se kertoi lahjomatta ja selkeästi, että eritin hCG-hormonia.

Testin jälkeen tuntui, ettei mikään olisi enää ennallaan. Eihän raskautumisen pitänyt olla näin helppoa! Välillä itkin, että elämäni olisi ohi. Elämäni ensimmäinen työstä ansaittu kesäloma meni pahoinvoidessa ja hirmuisen väsymyksen kellistämänä.

Menimme kihloihin, ostimme auton ja aloimme viimein asuntosäästäjiksi.

Ai mikä maha... rv 13+3, syyskuu 2013
 Elokuun alussa palasin töihin. Samalla suoritin opintojeni viimeistä kurssia. Työstäni ei ollut täysipäiväseksi elannontuojaksi, joten ajattelin ennen äitiyslomaa viimeistellä graduni. En avannut gradutiedostoa kertaakaan, sillä onnekseni pääsin tekemään juttukeikkoja freelancerina. Olen siitä uskomattoman kiitolllinen. Enää ei tuntunutkaan siltä, että elämä päättyy äitiyslomaan.

Elokuun alussa isoäitini kuoli. Samalla kannoin sisälläni suurta salaisuutta, sillä emme vielä olleet kertoneet raskaudesta kenellekään. Tuntui vahvasti, että elämä alkaa ja loppuu.

Raskaus vei aluksi voimia. Oksensin lokakuun alkuun asti, mutta sitten helpotti. Väsymyskin alkoi väistyä. Lokakuussa, puolenvälin tienoilla, vointini alkoi olla hyvä.

Rv 25+5, joulukuu 2013

Vuoden lopussa ahersin erinäisten työprojektien kimpussa. Maha kasvoi siinä ohessa. Alun pahoinvoinnin hävittyä olen onnekseni saanut nauttia melko oireettomasta raskaudesta.

Toivon, että hyvä olo jatkuu vielä alkuvuoden. Viimeistään maaliskuussa elämä muuttuu enemmän kuin koskaan aiemmin. Muutos kauhistuttaa, luonnollisesti. Toisaalta odotan innolla.

En ole uskaltanut tehdä minkäänlaisia uuden vuoden lupauksia. Toivon vain, että kaikki menee hyvin. Toivon, että ennakoivaa, haaleaa vauvakuumetta seuraa onnellinen äitiys.

lauantai 28. joulukuuta 2013

Ihana tekemättömyys

Joulu on sujunut varsin laiskanpulskeasti vanhempien nurkissa. Olen pääasiassa syönyt, lenkkeillyt, nukkunut ja lukenut kirjoja.

En ole ollut aina ihan varma, mitä viikonpäivää eletään. En ole aina edes tiennyt, mikä raskausviikko on meneillään. On tuntunut samantekevältä, onko 28+5 vai 30+0. Paljon viikkoja on joka tapauksessa.


Juuri ennen joulua saamani diagnoosi raskausdiabeeteksestä on hillinnyt herkuttelua. Suklaansyönti on rajoittunut muutamaan hassuun palaan kerrallaan, eikä kinkkua ja laatikoitakaan ole tullut tankatuksi ähkyyn asti. Olo on ollut hyvä, joten kohtuudessa pidättäytyminen ei harmita.

Myös verensokerit ovat pysyneet hyvinä. Itse mitatessa en ole kertaakaan saanut korkeita arvoja. Aterian jälkeen kaikkein korkein on ollut kuuden pinnassa, ja paastoarvot ovat olleet pääasiassa nelosta tai jopa alle. Raja-arvot olisivat siis 5,5 paaston jälkeen ja 7,8 aterian jälkeen.

Tänään tosin söin pari palaa suklaata ruuan jälkeen, ja olo on ollut hieman hutera. Ei olisi kannattanut ahtaa sokeria suustaan alas.



Huomenna palaamme takaisin pääkaupunkiseudulle. Verkkainen elo jatkunee loppuviikkoon, mutta on ihan kiva päästä takaisin omaan kotiin.

Alkaa olla jo kiire laskea Kelalle tuloja ja tehdä hakemuksia. Lisäksi pitäisi tilata uusi verokortti. Alkaa jo stressata, joten pitäisi toimia. Hyvällä tuurilla joudun varmaan palauttamaan Kelalle jonkun äitiyspakkauksen tutin.

Ensi jouluna meitä taitaakin sitten olla kolme. Huh huh. Vauva sai jo yhden lahjan, ihanan virkatun mekon. Anopin neuloma villapukukin edistyy, ja maanantaina haemme Huuto.netistä löytämäni pinnasängyn.

Tarkistin muuten raskausviikot. Niitä on 29+4. Huh huh sillekin. Vielä puuttuu ainakin yhdistelmävaunut, turvakaukalo ja ja ja... Katsotaan niitä sitten ensi viikolla.

maanantai 23. joulukuuta 2013

Kaikki tietävät

Olen ollut hirveän arka kertomaan raskaudestani. Tulevat isovanhemmat tietävät toki, ja töissäkin piti mainita hyvissä ajoin.

Moni kavereistani on sen sijaan ollut täydellisessä pimennossa. Joskus ennen puoltaväliä aloin kertoa sitä mukaa, kun tapasin tuttuja. Aina en kuitenkaan maininnut mitään. Jos näin jonkun pelkästään täynnä ihmisiä olevissa juhlissa, vaikenin tilastani.

Ilmeisesti onnistuin peittämään mahani vaatteilla hyvin, koska kukaan ei kysellytkään. Mies oli kertonut uutisen perheenlisäyksestä lähes kaikille tutuilleen, kun minä vielä piilottelin mahaani väljiin kietaisuneuleisiin.
28+3

Pelkäsin jollain lailla toisten reaktioita. En yleensä jaksa kauheasti pohtia, mitä muut ajattelevat minusta. Välillä on silti tuntunut, lisäännynkö väärään aikaan, väärässä tilanteessa ja väärässä paikassa. Raskaana oleville kuulemma huomautellaan, joten olenko minä jonkun mielestä vaikka liian läski?

Normaalisti en ehkä välittäisi, ainakaan paljon. Raskaus on tehnyt minusta hirveän herkän.

Rohkaistuin viime perjantaina. Modernisti hoidin raskauden joukkotiedotuksen laittamalla Facebookiin kuvan, josta tilani ei jää epäselväksi.

Sainko joukkolynkkauksen? Arvannette, että en todellakaan saanut. Nyt olen muutaman päivän ollut suorastaan liikuttunut toisten kommenteista ja tykkäyksistä. Minua on siunattu ihanilla kavereilla. Ihmiset ovat vaikuttaneet aidosti onnellisilta.

Moni on jo lupautunut lapsenvahdiksi ja kysellyt lahjatoiveita. Aika näyttää, kuka oikeasti seuraa vauvamatkalle. Myönteinen vastaanotto lämmittää silti mieltä.

Yhden "ai kauhee mikä maha, kauheen iso, mä en kestäis, kun se pitää vielä synnyttääkin, mieti nyt"-tyylisen kommentin sain. Hormonipäissäni hieman provosoiduin ensin, mutta sitten en jaksanut välittää.

Mahassa kasvaa vauva, joten siksi se on iso. Yksinkertaista.

Oikeastaan tämä saattoi olla hyvä aika kertoa. Kerroin ehkä aika myöhään, mutta toisaalta sain itse ensin makustella tulevaa vauvaa.


torstai 19. joulukuuta 2013

Taisin muuttua kirppariprinsessaksi

En ole aiemmin ollut mikään kirppariprinsessa. Kirpputorit ovat tuntuneet lähinnä haisevilta lääviltä. Olen ihaillut toisten halpoja kirppariaarteita, mutta olen ollut liian laiska etsiäkseni niitä itse.

Vauvanodotus on herättänyt minussa uinuvan kierrättäjän. Kun aloin sisäistää vauvauutisen, piti alkaa miettiä hankintoja lapselle. Alkoi tuntua aika turhalta maksaa täyttä hintaa jostain, jota käytetään ehkä muutamia kuukausia.

Tein siis tunnukset Huuto.netiin. Löysin sieltä kauan kaipaamani laukun, jota olin jo aikoja sitten kaavaillut vauvanhoitolaukuksi. Voitin huudon, maksoin laukun ja kävin noutamassa sen postin pakettiautomaatista.

Helposti kävi.


Sen jälkeen olen ostanut Huuto.netistä vauvalle Stokken TrippTrapp-syöttötuolin ja Marimekon Iloinen takki- mekon. Mekon voi onneksi myydä tai antaa lahjaksi, jos tulokas osoittautuiskin pojaksi.

Itselleni olen huutanut ainakin silkkipaidan ja -mekon, Belly Beltin ja Marimekon raitapaidan. Kaikki ovat olleet lähes käyttämättömiä ja huomattavasti halvempia kuin uudet vastaavat kaupasta.

Kaikkein viimeisin löytöni oli lämmin äitiystalvitakki. Takki on uudenveroinen, mutta lähes 200 € halvempi kuin vastaava uusi kaupasta. Kelpaa.

Viime viikolla minulla oli pöytä paikallisella itsepalvelukirpputorilla. Kauppa ei käynyt niin hyvin kuin olisin toivonut. Ehkä kyseisellä kirpputorilla ei ollut niin paljon kysyntää pienikokoisille naistenvaatteille. Vauvanvaatetarjonta sen sijaan oli hyvää. Löysin bébélle söpöjä bodyja ja potkuhousuja. Ostin yhden kestovaipankin.

Tyhjensin hyllyt kotoa kirppaille huolella. Niillä oli aika paljon vaatteita, jotka eivät enää sovi tyyliini - tai kokooni. Koon XS sininen pupupaita on ihan kiva, mutta koen olevani hieman liian vanha ja suuri käyttämään sitä.

Myytävää siis jäi, mutta ehkä kokoan kirpparipöydän vielä toiste. Olen tainnut tulla riippuvaiseksi kirppistelyn edullisuudesta ja ekologisuudesta.

tiistai 17. joulukuuta 2013

Viimeinen kolmannes alkoi

Raskauden kaksi ensimmäistä kolmannesta menivät jo. Tänään on 28+0, ja laskettuun aikaan on enää 12 viikkoa. (Kirjoitin tähän ensin "40 viikkoa" :D Kiitos lukijalle tarkkaavuudesta! Onneksi odottavan aika ei ole ihan niin pitkä, vaikka ei synnyttämään olekaan mikään kiire...)

Miltä nyt tuntuu? Fyysisesti olo on hyvä. Ei satu, eikä okseta. En tiedä, miltä supistukset tai liitoskivut tuntuvat. Vähän väsyttää, mutta siitä voi syyttää työputkea ja pimeyttä.

Henkinen olo - no, se on ihan hyvä, vaikka yhdeksän kuukauden PMS taitaakin jatkua.
28+0

En oikein osaa kertoa mitään uutta, kun vointiani tiedustellaan. Olo on hyvä, kiitos kysymystä. Vauva voi varmaan ihan hyvin, ainakin se potkii kovasti.

Olen ollut kohta puoli vuotta raskaana. Puoli vuotta odotusta tuntuu uskomattomalta. Elämä ennen raskautta tuntuu kaukaiselta, vaikka mikään ei ole kovin paljon muuttunut. Arkeni on melko samanlaista kuin ennen kahta viivaa testissä.

Lähes puolessa vuodessa pienestä alkiosta on kasvanut sikiö, joka teoriassa jo selviäisi kohdun ulkopuolella. Samaan aikaan minä olen kasvanut ajatukseen, että minusta tulee äiti. Paljon on vielä kasvettavaa, meillä molemmilla.

Sain viime viikolla tuomion raskausdiabeteksesta. Eilen hain verensokerimittarin ja nyt olen innoissani piikitellyt sormenpäitäni. Arvot ovat olleet hyviä. Seuraan niitä silti mielelläni, koska luultavasti minulla on taipumusta korkeaan verensokeriin.

En ole koskaan ollut millään dieetillä, mutta nyt yritän noudattaa raskausdiabetikoille suunniteltua ruokavaliota. Ainakaan nälkää ei tarvitse nähdä. Tuntuu, että koko ajan saisi olla syömässä. Määrällisesti ei syödä paljon, mutta usein nautitaan pieniä aterioita.

Olen aiemminkin syönyt ihan normaalin terveellisesti. Ateriavälit ovat kuitenkin saattaneet venyä. Olen syönyt runsaan aamupalan, runsaan lounaan, runsaan välipalan - ja siinäpä se. Nyt yritän syödä aamiaisen, lounaan, välipalan, päivällisen ja iltapalan. Ehkä voisin joskus laittaa teille jonkinlaisen ruokapäiväkirjan. 

maanantai 16. joulukuuta 2013

11 paljastusta



Laskettu aika -blogin Iina heitti minua haasteella. Tattista vaan tämän blogin historian ensimmäisestä haasteesta!

Ajattelinkin jokin aika sitten, että voisin kertoa itsestäni täällä hieman enemmän. Ehkä se tulee hoidettua tällä haasteella.

Haasteen tarkoitus on löytää uusia blogeja ja auttaa huomaamaan heitä, joilla on alle 200 lukijaa.
1. Jokaisen haastetun pitää kertoa 11 asiaa itsestään.
2. Pitää vastata haastajan 11 kysymykseen.
3. Haastetun pitää keksiä 11 kysymystä uusille haastetuille.
4. Heidän tulee valita 11 bloggaajaa, joilla on alle 200 lukijaa.
5. Sinun tulee kertoa, kenet olet haastanut.
6. Ei takaisin haastamista.


11 asiaa minusta:

1. Työskentelen viestintäalalla freelancerina. Rakastan työtäni, mutta alan huonot tulevaisuudennäkymät ahdistavat aika usein. Toivoisin, että voisin jatkaa samoissa hommissa äitiysloman jälkeenkin.

2. Olen aika suurpiirteinen siivoaja. Inhoan likaa, mutta en - yleensä - häiriinny väärissä paikoissa olevista tavaroista. Tosin raskauden aikana olen muuttunut aiempaa enemmän kodinhengettäreksi, hmm...

3. Olen gradua vaille valmis maisteri. Tarkoitukseni oli valmistua ennen vauvan syntymää, mutta minulla on yllätyksekseni ollut hirveän hyvä noste työmarkkinoilla. Se ei ole ihan itsestään selvää (kts. kohta 1).

4. Rakastan liikuntaa ja olen kiukkuinen, jos en pääse liikkumaan. Ilmankos olenkin ollut raskauden aikana hieman äksy...

5. Inhoan kaikkea turhaa draamaa ja riitelyä.

6. Olen kavereistani ensimmäinen, joka saa lapsen. Teininä olin varma, että muut ehtivät lisääntyä ennen minua.
Oikeasti sillä ei olisi minulle mitään väliä, vaikka muut sikiäisivätkin ensin. On vaan ollut hauskaa huomata, miten toisin elämä voi mennä kuin nuorena ajatteli.

7. Olen kotoisin Itä-Suomesta. En tahtoisi muuttaa takaisin, vaikka siellä asuukin lapsenhoitoapua.

8. Olen ollut mieheni kanssa reilut viisi vuotta. En pidä sitä kovin pitkänä aikana, mutta se on silti viidesosa elämästäni.

9. Olen käynyt 11 maassa. Se ei ehkä ole kovin paljon, mutta ennen 20-vuotissyntymäpäivääni olin vieraillut vain Venäjällä ja Ruotsissa.

10. Tahtoisin viedä lapseni matkoille, koska itse en päässyt lapsena käymään oikein missään. Toisaalta on ollut palkitsevaa matkailla itse tienatuilla rahoilla ja suunnitella matkansa itse.

11. Olen aina pitänyt enemmän lapsista kuin eläimistä. En haaveile lemmikeistä.

Iinan kysymykset:

1. Minkälaisena näet itsesi?
- Hmm, paha kysymys! Olen mielestäni ymmärtävä, kuunteleva, kärsimätön ja huumorintajuinen.
2. Onko sinun koskaan vaikea olla oma itsesi?
- Ei oikeastaan ole. En tahdo olla seurassa, jossa en voi olla oma itseni. Toki esimerkiksi töissä joutuu joskus hieman sensuroimaan sisintään.

3. Missä olet lahjakas?
- Kirjoittamisessa.

4. Minkälainen aamuihminen olet?
- Olen aamuisin aika hidas. Inhoan kiirehtimistä ja pyrin heräämään aina hyvissä ajoin.

5. Mitä asiaa tai esinettä ilman et voisi elää?
- Haha, varmaan nettiä!
6. Mitä tykkäät tehdä vapaa-aikana?
- Liikkua, lukea, olla sosiaalinen... ja olla netissä!

7. Miten haluat viettää lomasi?
- Oi, lukien kirjoja ja olemalla kaukana tietokoneesta!

8. Mitkä ovat parhaat tapasi rentoutua?
- Liikunta ja leipominen. Liikkuessa mieli tyhjenee, ja leipoessa pääsee kaikin tavoin nauttimaan valmiista lopputuloksesta.

9. Tähän astisen elämäsi mieleenpainuvin kokemus?
- Voi ei, en osaa nimetä yhtä! Raskaustestin tekeminen oli aika mieleenpainuvaa, ja ainakin silloin se tuntui muuttavan kaiken.

10. Mitkä ovat elämäsi tärkeimmät arvot?
- Rehellisyys, luotettavuus, suvaitsevaisuus.

11. Mitä toivot elämältäsi?
- Onnea.



Minun kysymykseni:

1. Mitä tahtoisit harrastaa?

2. Koetko olevasi vapaa?

3. Milloin viimeeksi itkit?

4. Mikä on fyysisesti kivuliain kokemuksesi?

5. Minkä ikäisenä joit ensimmäisen kerran alkoholia?

6. Minkä ikäisenä et enää uskonut joulupukkiin?

7. Missä et missään tapauksessa tahtoisi asua?

8. Mikä oli lapsena lempileikkisi?

9. Mikä on omituisin paikka, jossa olet nukkunut?

10. Mikä on bravuurisi keittiössä?

11. Ovatko isovanhempasi vielä elossa?

En millään keksi 11 haastettavaa, mutta heitän tämän Vahinkoäidille, Minnalle, Meddejille ja Kastehelmelle.

perjantai 13. joulukuuta 2013

Uusi tunniste: raskausdiabetes

Sokerirasitus ei ollut miellyttävä, eivätkä sen tuloksetkaan saaneet kiljumaan riemusta. Kahden tunnin arvoni oli koholla. Muut kaksi arvoa onneksi olivat oikein mallikkaat.

Kahden tunnin kuluttua sokerilitkun juomisesta verensokerin olisi pitänyt laskea. Minulla se oli noussut. Olen siis raskausdiabeetikko.

Tapani mukaan olen innolla googletellut uutta diagnoosiani. Monelle radi tuntuu olevan suorastaan maailmanloppu. Minua tämä ei niin harmita. Toki tahtoisin normaalin sokerinsiedon, mutta minun kehoni ei vaan tuota insuliinia tarpeeksi.

Onneksi tiedän sen nyt, jotta osaan varautua kakkostyypin diabeteksen varalle. En myöskään tahtoisi synnyttää valtavan kokoista sokerivauvaa tai aiheuttaa vauvalleni verensokerin heilahteluja.

Kokeen tulos ei ole varsinaisesti yllätys. Olen teinistä asti aavistanut, ettei sokerinsietoni ole aivan samaa kuin valtaosalla ihmisistä. Jo tuoremehu saattaa tehdä minut huonovointiseksi. Jos ahdan suuhuni kunnon pasta-annoksen viinilasillisen ja patongin kanssa, saatan nukahtaa.

Viimeistään lähes pyörtyminen sokerirasituksessa sai aavistamaan, ettei minun ehkä kannattaisi herkutella joulusuklailla edellisvuosien tapaan.

Maanantaina saan ilmeisesti mittausvälineet ja ruokavalio-ohjeita. Katsotaan, mitä tästä tulee.

torstai 12. joulukuuta 2013

Sokerirasitus oli varsin makeaa

Aamulla nälkä kurni 12 tunnin paaston jälkeen. Huomasin, että herättyään on aika nopeasti valmis lähtöön, jos ei syö aamupalaa.

Olin siis tänään sokerirasituksessa selvittämässä, vaivaako raskausdiabetes minua.  Ainoa varsinainen riskitekijäni on ikä. Neuvolassamme kaikki yli 25-vuotiaat ensisynnyttäjät passitetaan testaamaan verensokerit. Olen aina välillä hormonihuuruissani itkeskellyt nuorta ikääni, joten tuntuu todella hyvältä kuulua vaihteeksi vanhuuden takia riskiryhmään, haha!

Olen kuullut kokeesta paljon kauhutarinoita. Valitettavasti joudun sanomaan, ettei omakaan kokemukseni jäänyt mieleen erityisen miellyttävä.

Aluksi mitattiin verensokeri ja annettiin glukoosilitkua juotavaksi. Se oli aika makea aamupala. Litku maistui lähinnä vadelmamehulta. Se ei ollut mitään herkkua, mutta ei se saanut yökkimäänkään.

Vauva intoutui mehun juomisen jälkeen potkimaan. Taisi maistua edes jollekin.

Verikokeet otettiin taas tunnin ja kahden tunnin päästä. Ensimmäiseen verikokeeseen asti jaksoin ihan hyvin. Oli vähän heikko olo ja kaamea nälkä.

Kun toiseen kokeeseen oli noin 45 minuuttia aikaa, alkoi tuntua, että kohta lähtee taju. Hoipertelin kalpeana ilmoittamaan hoitajalle, että taidan pyörtyä ihan kohta. Pääsin kahden hoitajan taluttamana makoilemaan jalat ylhäällä johonkin yksityislukaaliin. Onneksi olo helpottui, ja värikin palasi kasvoille.

Jos olisin pyörtynyt, koe olisi pitänyt keskeyttää. Ei huvittaisi mennä sinne uudestaan, vaikka omaksi ja vauvan parhaaksihan se on.



Kerrankin kaukaa viisaana päätin pitää tämän päivän vapaata. Muutama työsähköpostin tosin olen naputellut. Kokeen jälkeen kävin miehen kanssa lounaalla ja sitten nukuin tunnin päiväunet. Olo on ollut aika voimaton.

Toivottavasti ei tarvitse lisätä tänne radi-tunnistetta. Luulen, että joudun tekemään niin. Heikotus kokeessa ei kuulemma automaattisesti tarkoita, että arvoissa olisi vikaa. Epäilen silti.

Toisaalta, tulisipa sitten ainakin syötyä virallisterveellisesti ja säännöllisesti. Siitä tuskin on minulle tai vauvalle haittaa.

Millaisia kokemuksia teillä on sokerirasituksesta? Entä raskausdiabeteksesta?



sunnuntai 8. joulukuuta 2013

Kidd.O sopisi neuvolan odotusaulaan

Meri on kuudennella kuulla raskaana, kun hänellä todettiin aggressiivinen rintasyöpä

Ville ja Liisa ovat kokeneet kuusi kohtukuolemaa: "Emme uskalla enää yrittää lasta"

Piia menetti miehensä ollessaan raskaana ja jäi viiden lapsen yksinhuoltajaksi

Tämän tapaisia otsikoita ja juttuja olen lukenut neuvolan odotusaulan lehdissä. Kaikkea ikävää toki voi tapahtua, ja siitä on tärkeää puhua.

Kidd.O, uudehko perheille tarkoitettu lifestyle-julkaisu sopisi mainiosti neuvolan ja äitiyspoliklinikan odotusaulaan. Ei haittaa, vaikka jännitykseltään ei jaksaisi lukea pitkiä artikkeleja. Ilmava taitto ja laadukkaat kuvat tekevät Kidd.Osta visuaalisesti miellyttävän.

Ehkä psyykeni on hieman hatara, koska en välttämättä tahtoisi lukea syövästä ja kuolemasta juuri ennen terveysalan ammattilaisen tapaamista. Se tapaaminen voi olla se, jolloin epäillään, ettei odottamallani lapsella olekaan kaikki kunnossa. Katastrofijutut eivät ainakaan vähennä pelkoani. Mainittakoon vielä, etteivät ikävyyksistä jauhavat julkaisut ole pelkästään perhelehtiä.

Kidd.Ossa ei varsinaisesti kaunistella, mutta ainakin lehden ensimmäisestä numerosta saa lukea muistakin kuin syövästä ja kuolemasta. Lähes 300-sivuiseen lukupakettiin mahtuu juttuja niin arjesta ja muodista Hongkongissa, lapsiperheen taloudellisesta tukiviidakosta kuin lasten ihonhoidosta talvella. Perinteisten muoti-, koti- ja ruokajuttujen ohella saa lukea esimerkiksi tekniikasta ja taloudesta ja perheen yhteisistä harrastuksista.

Kaikkein parasta on, että Kidd.Osta kuultaa aito innostus. Kuvat ja tekstit ovat huolella tehtyjä. Lehden sanotaan muodostuneen kahden äidin puolivallattomasta päähänpistosta. Ihailen kaikkia, jotka rohkenevat toteuttaa puolivallattomat päähänpistonsa. Sen takia odotan innolla, että seuraava Kidd.O tulee ulos painokoneesta.


Kerrotaan selvennyksenä, että ostin Kidd.On ihan omilla pennosillani.


maanantai 2. joulukuuta 2013

Toisten elämä jatkuu

Alkuraskaudessa mietin liikaa ja murehdin tulevaisuuttani. Olin hieman kateellinen niille, jotka eivät kasvattaneet sisällään uutta elämää. Tuntui, että heidän elämänsä jatkui. Se olisi ehkä töitä, opiskelua ja huolettomia iltoja, jolloin siemailtaisiin valkoviiniä ja suunniteltaisiin matkoja.

Mitä minulle tulisi? Mitä luultavammin saisin valvottuja öitä, kakkavaippoja ja menetetyn uran.

Nyt hormonimyrskyn ja pahoinvoinnin helpotettua on helppo nauraa yksinkertaisille ajatuksilleni. Odottivatpa toiset tai eivät, ei heidän elämänsä välttämättä jatku kepeänä ja vauraana.

Luultavasti moni lapseton ottaisi minun kokopäiväpahoinvointini ja ikävät ajatukset. Toivon jokaiselle lapsihaaveiden toteutumista, mutta en enää vaihtaisi raskauttani tai antaisi tätä pois.

En enää koskaan ole ensimmäistä kertaa raskaana. En enää koskaan tunne ensimmäistä kertaa pieniä potkuja. Tämä on ainutlaatuista ja etuoikeutettua.

Hulluinta on, että pari "no tonkin elämä jatkuu niin kepeänä"-ajatusteni kohteista onkin samaan aikaan raskaana. Se viimeistään osoittaa kadehtimisen turhuuden.

Koskaan ei voi tietää.

sunnuntai 1. joulukuuta 2013

99 päivää laskettuun aikaan on

Vauvan arvioituun laskeutumisaikaan on tänään 99 päivää. Se tuntuu ihan hullulta. Enää on alle 100 päivää, ja sitten meillä on vauva.

Toki tiedän, että laskettu aika on vain teoreettinen laskelma. Vauva voi hyvinkin ilmaantua maailmaan ensi viikolla tai vasta maaliskuun lopussa.

Silti odotusajan tipahtaminen kaksinumeroiksi tuntuu taas eräänlaiselta etapilta. Tehokasta odotteluaikaa on enää vajaat 3,5 kuukautta. Sitten kaikki muuttuu.

Päivien väheneminen saa ajattelemaan kaiken päätepistettä, synnytystä. Alkuraskaudessa mietin, miten kukaan uskaltaa koskaan synnyttää. Tavallaan mietin edelleen niin.

En ole koskaan pusertanut ketään itsestäni ulos. En osaa edes ajatella, millainen tapahtuma se on. Ainakin se sattuu.

Ensikertalaisena olen toisaalta avoimin mielin. En voi tietää, mitä on odotettavissa. Voin vain aavistaa.

Voisin vähitellen alkaa valmistautua synnytykseen. Synnytystä ei voi käsikirjoittaa etukäteen, mutta tahdon tietää erilaisista kivunlievityskeinosta ja kehon tapahtumista synnytyksessä.

Kannatan lääketieteellistä kivunlievitystä. Tahtoisin silti tietää, miten esimerkiksi synnytyksen alussa kipua voi helpottaa luonnollisesti. Olen kiinnostunut hengitystekniikoista, kaurapusseista, altaista, mitä näitä nyt on. En tahdo luomusynnytystä, mutta tahdon tietää tavoista helpottaa oloani.

Onneksi synnytykseen on vielä aikaa. Edes noin 100 päivää.

perjantai 29. marraskuuta 2013

Kakkuvinkki: puolukka-toffeekakku

Alkuraskauden pahoinvointi piti minut visusti pois keittiöstä. Kaikkein pahimpaan aikaan - eli ehkä kolmeen kuukauteen - en voinut edes avata jääkaappia ilman, että oksensin.

On ollut aika ihanaa päästä takaisin lempiharrastukseni leipomisen pariin. En ehkä ole huippuleipuri, mutta mikään ei taatusti rentouta niin hyvin kuin käsien upottaminen taikinaan. 

Taitelin taannoin isänpäivänä puolukka-toffeekakun. Kakku sopii mainiosti jouluun ja sen odotteluun. Piparipohja on jouluinen, ja puolukat tasoittavat mukavasti toffeen imelyyttä.



Kaakun tekeminen ei vaadi paljoa. Tarvitset:


Pohja
250 g pipareita
100 g margariinia tai voita

Täyte
 2 tlk kondensoitua maitoa
4 dl puolukoita
2,5 dl kermaa
ripaus vaniljasokeria

Päälle
maun mukaan puolukoita ja piparinmurua

Minä tein näin:

1. Poista tölkeistä etiketit ja keitä niitä runsaassa vedessä kolme tuntia. Jep, keitä tölkkejä kolme tuntia. Varmista, että vesi poreilee koko ajan. Keittämisen jälkeen tölkeissä on makoisaa toffeeta.

2. Murskaa keksit monitoimikoneessa tai vaikka kaulimella muovipussissa. Sekoita sulatetun rasvan kanssa. Taputtele seos irtopohjavuoan pohjalle (ja reunoille).

3. Kun purkit ovat kiehuneet, lusikoi toffee pohjan päälle. Laita jääkaappiin kovettumaan.

4. Lisää toffeen päälle puolukat ja vaahdotettu kerma. Koristele mielesi mukaan, esimerkiksi puolukoilla ja piparinmuruilla.

5. Nauti.

P.S. Toivottavasti kukaan ei häiriinny hengiltä, jos  silloin tällöin jaan muutaman kokkailun tai leipomisen täällä.











keskiviikko 27. marraskuuta 2013

Odottava äiti hehkuu

Olen heinäkuusta asti odottanut raskauden hehkua. Ensin ajattelin, että se tulisi yököttävän ensimmäisen kolmanneksen jälkeen. Ei tullut, eikä yökötystään poistunut keskiraskauteen siirryttäessä.

Nyt 26. viikolla hehku on edelleen kateissa. Oikeastaan olen tainnut jo luopua toivosta. Minusta ei ehkä tule hehkuvaa odottajaa. Olen finninen kuivanaama, jonka hiukset irtoilevat. Tukka roikkuu päätä pitkin. Silmäpussit ovat jo nyt huolestuttavat. En halua tietää, miltä ne näyttävät pikkuvauvan äitinä.

Finnit ovat kaikkein pahin vitsaus. Odotin, ettei niitä olisi raskausaikana. Olin jostain lukenut, että monella on raskausaikana tavallista parempi iho. Minulla ei ole.

Olin teininä varsinainen siloposki. Sain ehkä yhden pienen hormoninäpyn kerran kuussa, eikä sitäkään tullut joka kuukausi. Sitten aloitin e-pillerit, jotka lopetin reilu kolme vuotta sitten. Silloin tarkoituksena ei todellakaan ollut tulla raskaaksi, vaan halusin päästä eroon ikävistä sivuoireista.

Pillereillä oli tasan yksi myönteinen vaikutus. Iho oli aina hyvässä kunnossa.

Niiden lopettamisen jälkeen iho villiintyi täysin. Toisinaan sillä oli melkein hyviä kausia. Ennen raskaaksi tuloa naamani alkoi jo näyttää siedettävältä. Saatoin jopa olla ilman meikkiä. Sitten elimistö koki ehkä kaikkien aikojen suurimman muutoksen, raskauden. Se näkyy naamassa.

Hiustenlähtö on vielä siedettävää, mutta kukkiva iho saa mielen joskus apeaksi. Olen sen verran epäileväinen, etten ole uskaltanut käyttää kaikkein vahvimpia finnientappotököttejä raskausaikana.

Jokunen viikko sitten ostin suolasaippuan, jota kauneusbloggaaja Saara Sarvas nimitti täydellisen ihon salaisuudeksi. Ihoni ei vielä täydellistynyt, mutta jotain pienen pientä parantumista on ehkä tapahtunut. Olen iltaisin hieronut saippuaa kostutetuin käsin ongelmakohtiin.

Moni voi miettiä, että se on vain iho. Niin onkin, ja iho on vain pintaa. Vaihtaisin kukkivan naamani silti finnittömään, jos saisin. Luultavasti kuka tahansa muukin tekisi niin. Tulehtunut iho ei välttämättä ole ainoastaan esteettinen haitta, vaan se saattaa olla hyvin kipeä.

Oletteko te hehkuneet raskausaikana? Entä mikä on auttanut odottajan finneihin?

tiistai 26. marraskuuta 2013

Menovinkki pääkaupunkiseudun odottaville

Pohdiskelin jokin aika sitten, missä toisia odottavia voisi tavata verkon ulkopuolella. Nyt huomasin, että Vantaalla olisi Pyhän Laurin kirkossa odottavien äitien kirkkohetki ensi sunnuntaina 1.12. klo 15-17. Kirkkohetken jälkeen olisi luvassa askartelua ja glögitarjoilua pappilassa.

Ainakin harkitsen osallistumista. Pyhän Laurin kirkkoon saa tosin taivaltaa melkoisen, hmm, kirkkotien, enkä koe olevani kovin uskonnollinen. Toisaalta mahdollisuus tavata muita möhömahoja tuntuu kutsuvalta.

Uusiin paikkoihin tutustuminen on aina mielenkiintoista kulttuurimatkailua, ja uusia ihmisiä on aina hauska tavata. Katsellaan siis, ehkä nähdään!

sunnuntai 24. marraskuuta 2013

Olo on hyvä ja hankinnat mietityttävät

Raskauden keskimmäinen kolmannes alkaa lähestyä loppuaan. Viimeinen kolmannes alkaa 28. viikolla, ja minulla on nyt 25. viikko eli 24+5.

Oloni on ollut hyvä. Pahoinvointi ei ole vaivannut ainakaan puoleentoista kuukauteen. Saatan olla väsyneempi kuin normaalisti, mutta alkuraskauden kuolemanväsymys on enää ikävä muisto.

Aloitin lisäraudan muutama viikko sitten. Hemoglobiini oli 120 eli vielä melko normaali, mutta ennen raskauttani sain aina hb-arvoksi lähes 150. Joka toinen päivä ottamani Obsidan ei ole ainakaan vielä aiheuttanut vatsaoireita, joista minua on varoiteltu.

Onnekseni mihinkään ei satu vielä. Selkä on joskus istumisen jälkeen hieman jäykäntuntuinen, mutta vetreytyy nopeasti. En tiedä, miltä supistukset tai liitoskivut tuntuvat.

Maha alkaa aiheuttaa pukeutumisongelmia. Ajattelin, että pärjäisin hyvin vanhoilla, löysillä paidollani. Pitää myöntää, että ne näyttävät turhan pinkeiltä. Napit eivät todellakaan mene enää kiinni.

Äitiyshousuja olen käyttänyt jo monta viikkoa. Belly beltkin pelastaa, vaikka se ei olekaan yhtä mukava kuin kunnon mammapöksyt.

Moni on kysellyt, olemmeko jo tehneet hankintoja vauvalle. Vähintään yhtä monta kiinnostaa, jännittääkö synnytys.

Täytyy myöntää, että meillä on edelleen melko vähän mitään ostettuna vauvalle. Lakanoita on, ja viikko sitten ostin söpön raidallisen pehmusteen äitiyspakkaukseen - itse pakkausta en muuten ole vielä edes hakenut.

Vaatteita ei oikeastaan ole, paitsi yhdet sukat on. Vaunujen, syöttötuolin ja pinnasängyn merkit ja värit alkavat jo olla päätettyinä. Tällä viikolla yritin saada Huuto.netistä keittiömme sävyihin sopivaa Stokken TrippTrapp-syöttötuolia pyökin värisenä. Joku sinnikäs huutelija ehti klikata sen itselleen. Onneksi tuolilla ei vielä ole mikään kiire.

Vaunuiksi ajattelimme joko Bugaboon Cameleonia tai Buffaloa. Myös Mutsyn 4Rider olisi vaihtoehto. Pitää vähän mittailla, mitkä mahtuisivat automme takakonttiin. Sängyksi ajattelimme Brion Onea joko valkoisena tai mustana.

Synnytystä en sen sijaan ole kauheasti ajatellut. Luotan siihen, että ehdin vielä tutustua kyseiseen tapahtumaan. Jotenkin vauva pitäisi saada mahasta pois. Stressaan ja jännitän sitä lähempänä laskettua aikaa.

Parin viikon päästä minulla on sokerirasituskoe. Se vähän kauhistuttaa, koska en varsinkaan tässä tilassa ole kovin paastonkestävä. Neuvolasta passitetaan kokeeseen kaikki yli 25-vuotiaat ensisynnyttäjät, mikä hieman helpotti "Yhyy, oon tosi nuori äiti"-tuntemuksiani. Haha!

Sokerirasituksen kanssa samalla viikolla on perhevalmennuksen ensimmäinen kerta ja lääkärineuvola. Alkaa tuntua siltä, että olen jo oikea odottaja. Tähän asti käyntejä neuvolassa tai muualla on ollut harvakseltaan, korkeintaan kerran kuussa.

Viimeinen kolmannes tuntuu lopulliselta, vaikka se koittaakin vasta jokusen viikon päästä. Laskettuun aikaan on vielä 107 päivää, mutta en epäile, etteikö aika kiitäisi nopeasti. Sitten tämä raskaus on ohi, ja me olemme vauvaperhe. Huh huh.


tiistai 19. marraskuuta 2013

Raskaus on yhdeksän kuukauden PMS

Minulla on raskausaikana ollut jatkuva PMS. Normaalitilassa olin ailahteleva ja herkkä ehkä viikon kuukaudessa. Nyt olen ollut sitä kesäkuun lopusta eli aika monta kuukautta.

Anteeksi.

Olen huomannut, että olen hirveän kärkäs. Olen kyllä aina halunnut sanoa mielipiteeni, mutta nyt voisin joskus yrittää pitää ajatukseni omana tietonani.

Minun ei ihan oikeasti tarvitsisi kommentoida, jos joku valittaa Facebookissa jatkuvista sähkökatkouutisista. Hesarissa oli tasan kaksi uutista Eino-myrskyn katkomista sähköistä, mutta ihan sama, jos joku kokee sen jatkuvasti. Ei se ole niin vakavaa.

Ei varmaan tarvitse mainita, että itken äärimmäisen helposti. Usein pillitän suuttumuksesta, mutta myös liikutus on melkoista. Varsinkin kaikki lapsiin liittyvä avaa hanat.

Olin alkuraskaudessa koulutuksessa, jossa näytettiin Helsinki Mission Pelastakaa sukupolvi -kampanjan mainosvideoita. Kaikkein pahin oli pätkä, jossa pikkupoika sanoi jotakin tyyliin: Mulla ei oo isää. Äiti on aina töissä. Kai musta tulee moniongelmainen.

Onneksi en löydä sitä videota nyt.

Raskaana olevalla naisella ja pienellä vauvalla taitaa olla paljon yhteistä.
Tunnen toki iloakin. Olo on usein melko aaltoileva. Se voi olla luonnollistakin, kun kehossa tapahtuu paljon ja mieli yrittää sopeutua ehkä suurimpaan muutokseen koskaan.

Hormonit eivät silti ole syy käyttäytyä huonosti. Syy ei myöskään ole hämmentävä tilanne tai edes jatkuva väsymys. Voisin yrittää laskea kymmeneen tai edes viiteen ennen kuin alan huutaa tai itkeä.

Olenko ainoa ailahtelija?

sunnuntai 17. marraskuuta 2013

Odottaja kaipaa vertaistukea

En ole voinut keskustella raskaudestani kovin paljon kenenkään ystäväni kanssa. Olen ystäväpiiristäni ensimmäinen, joka on tullut raskaaksi. Onneksi olen löytänyt verkosta muita odottajia.

Rekisteröidyin heti raskaaksi tultuani Vauva.info-sivustolle. Samaan aikaan aloitin tämän blogin. Foorumille en ole kirjautunut moneen kuukauteen, mutta blogiini yritän kirjoitella ainakin pari kertaa viikossa.

Luen monia odotus- ja vauvablogeja. On ihanaa löytää muita, jotka elävät samaa vaihetta. Toisten kanssa keskustellessa ja toisten juttuja lukiessa huomaa, etteivät omat ajatukset olekaan niin erikoisia. Joillain muullakin on samoja ongelmia ja pohdintoja.

Samoin on ihana löytää niitä, joilla odotus on jo ohi. Heidän blogeissaan pääsee kurkistamaan lapsen saaneiden elämään.

Blogit ovat minulle ensisijainen vertaistukipaikka. Foorumeissa ei ole mitään vikaa. Ehkä tällainen vapaamuotoinen kirjoittelu ja kuvaaminen vain sopivat minulle paremmin. Koen, että blogista saa enemmän minun näköiseni.

Vau.fi-foorumi on joskus tullut raskautta googletellessani esiin. Huomasin, että siellä on keskusteluissa osiot lasketun ajan mukaan. Ehkä yritän tutustua muihin maaliskuisiin.

Onnekseni olen myös täällä blogissa löytänyt ihmisiä, joilla on täysin sama laskettu aika. On mielenkiintoista seurata toista odottajaa, jonka raskaus on tismalleen samassa vaiheessa kuin oma.

Vauva.infossa ja Vau.fi:ssä voi muuten pitää blogia. Suosittelen katsastamaan, jos yhtään kiinnostaa. Siellä on monia samassa tilanteessa olevia samassa paikassa. Minulle julkinen, vapaa ja itsenäinen blogi Bloggerissa tuntuu paremmalta.

Väestöliiton Perheaikaa.fi-sivuilla on tietoa ja chatteja odottaville. Sivustolla on runsaasti hyvää tietoa, mutta toistaiseksi en ole kokenut palvelua kovin vuorovaikutteiseksi. Monella sivustolla tuntuu olevan sama puute. Tietoa on, mutta vertaistukea saa etsiä.

Vertaisten tapaaminen verkossa on ihanaa ja korvaamatonta. En halua tietää, miten yksinäinen odottaja olisin ilman nettiä. Kaipaisin silti verkon ulkopuolella paikkaa, jossa voisin jakaa ajatuksia lapsen saamisesta. Mistähän sellaisen löytäisi?

Äitiysjumpat ja -joogat eivät ole sopineet kalenteriini. Moni ryhmä alkoi syksyllä, jolloin olin pahoinvoiva ja kiireinen. Ehkä alkuvuodesta pitäisi aktivoitua. Silloin raskauteni tosin on jo aika pitkällä.

Parin viikon päästä meillä alkaa perhevalmennus. Toivottavasti siellä tutustuisi muihin. Pitää olla aktiivinen.

Vauvojen ja pikkulasten vanhemmille tuntuu olevan paljon kerhoja ja muita harrastuksia. Ainakin seurakunnat ja Mannerheimin Lastensuojeluliitto järjestävät lapsiperheille toimintaa. Täällä päin en ole huomannut, että mitään olisi odottaville vanhemmille.

Siinä voisi muuten olla toimintavinkki järjestöille: kaikilla odottajilla ei välttämättä ole lähipiirissä muita samassa tilanteessa olevia. Varsinkin opiskelijavanhemmat saattaisivat kaivata vertaistukea. Monella oma perhe asuu toisella paikkakunnalla, ja opiskelukaupungissa saatetaan olla varsin yksin.

Mistä te olette löytäneet vertaistukea? Missä muita odottajia voisi tavata?

lauantai 16. marraskuuta 2013

Raskaus tulee uniin

Nytkö jo pitäisi alkaa tottua lyhyisiin yöuniin?

Heräsin perjantaiyönä ennen neljää. Kävin vessassa. Yritin nukkua. Kävin taas vessassa. Join vettä. Yritin nukkua.

Ei onnistunut.

Kuuden jälkeen luovutin ja päätin aloittaa etätyöpäivän. Aikaansaannosten taso oli ihmeellisesti ihan hyvää, jos huomioi nukuttujen tuntien vähyyden.


Se ei suinkaan ollut ainoa yö, kun olen havahtunut liian aikaisin. Minua ei ole siunattu hyvillä unenlahjoilla, eikä aamuyöstä herääminen ole minulle valitettavasti aivan vierasta.

Nyt olen parin kuukauden ajan herännyt aamuyöstä pirteänä monta kertaa viikossa. Ehkä minun on hyvä tottua tähän: ensi keväänä en enää saa itse päättää, heräänkö vai enkö. Minun on pakko herätä, ainakin useimpina öinä. Silloin en välttämättä herää pirteänä ja tarmokkaana kuten nyt.

Raskaus on vaikuttanut muutenkin uniini oudosti. Olen jo monta kertaa plussaamisen jälkeen nähnyt unta, jossa joku tunkeutuu asuntoomme. Tunkeilijoina ovat olleet niin naapurin mummo, ostarin teinit kuin romanikerjäläisetkin. Välillä olen aamuyöheräämiseni jälkeen ollut varma, että joku tuli ovesta juuri.

Oikeastaan tunkeutumisunet raskaana lienevät luonnollisia. Joku tunkelijahan tässä on jo tehnyt pesänsä, tavallaan.



tiistai 12. marraskuuta 2013

Viimeinen syksy ja uuden alku

Tämä lienee viimeinen syksy, kun meitä on kaksi. Ilmassa on toiveikasta odotusta, mutta toisaalta oman vapauden menetys hieman pelottaakin. Se on suurempi muutos kuin ehkä mikään aiemmin.

Tämä syksy lienee ainutlaatuisempi kuin voisin kuvitellakaan.

Mitä minä muistan tästä?

Olen ollut hirveän onnellinen, välillä vähän surullinenkin. Olen ollut väsyneempi kuin koskaan. Olen oksentanut enemmän kuin koskaan. Olen ollut köyhempi kuin koskaan.

Olen tunnustellut pieniä potkuja ja kuunnellut tasaisen nopeita sydämenlyöntejä. Olen käynyt neuvolassa ja äitiyspoliklinikalla.


En välttämättä olisi vuosi sitten uskonut, että tämä syksy olisi tällainen. Olen onnellinen, että saan kokea tämän.

Syksy on välitila. Ei ole enää kesä, mutta vielä ei ole talvikaan. Raskauskin on liminaalivaihe. En ole enää koskaan nainen, joka ei ole odottanut lasta. Silti en vielä ole äiti. Olemme siirtymässä pariskunnasta perheeksi.

Yhdeksän kuukautta on armollinen odotusaika. Vajaan vuoden aikana ehtii tottua ajatukseen tulevasta muutoksesta.



Lapsen saaminen tuntuu mysteeriltä. Voin vain aavistaa, mitä perhe-elämä on. Aavistukseni voivat osua oikeaan, mutta ne voivat olla täysin väärässä. Kaikki voi mennä paremmin kuin olisin voinut kuvitella. Toisaalta kaikki voi olla huonommin kuin nyt luulisin.

On varmaa, että ensi syksy on toisenlainen. Elämä jatkuu tämän syksyn jälkeen, mutta sen jatkuu hieman toisenlaisena.

tiistai 5. marraskuuta 2013

Läski vai raskaana

Ei ehkä kaikkein imaretelevin asu :D

Tänään ensimmäistä kertaa joku päätteli raskauteni vatsani koosta. Aiemmin epäilyksiä on aiheuttanut lähinnä kieltäytymiseni viinistä.

Viereisessä toimistossa työskentelevä nainen tuli tänään onnittelemaan. Hän sanoi tosin miettineensä, olinko lihonut vai raskautunut. Hahah!

Olen uskoakseni onnistunut piilottamaan tilani aika hyvin. Maha silti kasvaa koko ajan. Viikko viikolta se tuntuu suurentuneen. Se ei ole ihme, sillä tänään on raskausviikko 22+0. Raskauteni on ohittanut puolivälinsä jo muutama viikko sitten, ja se tuntuu ja näkyy.

Töissä on ollut helppo piiloutua löysiin paitoihin ja lepattaviin neuletakkeihin. Ikuisesti ne eivät kätke kasvavaa vatsaa. Ostin viime viikolla ensimmäiset äitiyshousutkin. Kaupan kaikkein pienin koko on vielä hieman väljä, mutta se alkanee istua jo muutaman viikon päästä.

Milloinhan joku toinen tarkkasilmäinen tulee onnittelemaan?

maanantai 4. marraskuuta 2013

Imelät vauvakirjat

Minun vauvakirjani on puoliksi täytetty. Pikkuveljelläni ei ole ollenkaan vauvakirjaa. Lapsena olin hieman kateellinen kavereille, joiden ensimmäiset vuodet oli taltioitu pastellinväriseen vauvakirjaan. Päätin, että dokumentoin omien lasteni alkutaipaleen.

Raskauduttuani olen selaillut kirjakauppojen vauvakirjahyllyn tarjontaa. En ole palavasti ihastunut valikoimaan.

Eniten nyppii vauvakirjojen stereotyyppisyys. Kaikkia lapsia ei, hyvänen aika, kasteta enää 2010-luvulla. Kaikkien vanhemmat eivät myöskään ole naimisissa keskenään. Eräässä kirjassa kysyttiin, minne vanhempasi muuttivat mentyään naimisiin. Kuinka moni nykyisin muuttaa minnekään naimisiin menon jälkeen?!

Eräässä kirjassa kysyttiin syntymäilmoitus. Kuinka moni sellaistakaan täyttää nykyisin? En ole ajatellutkaan, että laittaisimme Hesariin ilmoituksen lapsemme syntymästä.

Tietysti ymmärrän, ettei vauvakirjasta ole ehkä tarkoituskaan täyttää kaikkia sivuja. Ehkä kaipaisin vauvakirjoilta enemmän avoimia kohtia. En tahdo pikkutarkaa selostusta ristiäisistä: ketä oli kutsuttu, millaista täytekakkua oli, millaisen kummilusikan sylikummi antoi. Sen sijaan kirjassa voisi olla vaihtoehto ristiäiset / nimiäiset / ensimmäinen juhlani. Jokainen voisi raapustaa siihen, mitä haluaa.

Vauvakirjojen imelyys on minulle liikaa. En tahdo hörselöistä vaaleanpunaista tai -sinistä puhumattakaan mistään lässytyksestä. Vierastan vauvakirjoja, joissa seikkailee satuhahmoja.

Taidan tehdä itse vauvakirjan. Sinne voisin jo alkaa koota kuvia ja tunteita ennen vauvan syntymää. Sinne ei tule syntymäilmoitusta eikä vanhempien osoitetta häiden jälkeen, mutta siitä tulee ehkä enemmänkin päiväkirjani vauvan odotuksesta ja ensimmäisistä vuosista.

Millainen vauvakirja teillä on? Mitä suosittelette?


tiistai 29. lokakuuta 2013

Ensimmäinen kolmannes meni yökkäillen

Nyt olen tukevasti viikolla 21+0, joten uskallan ehkä jo luoda varovaisen katseen raskauden ensimmäiseen kolmannekseen. Onneksi, onneksi, onneksi se on ohi.

Tein elämäni ensimmäisen raskaustestin 5.7.2013. Ennen lähes kellontarkat kuukautiseni olivat jo miltei viikon myöhässä. Se huolestutti. Joskus teininä kuukautiseni olivat jääneet väliin rankan liikunnan takia, mutta en uskonut sen olevan nyt syynä. Olin ollut reilun viikon Keski-Euroopassa ja harrastanut lähinnä syömistä.

Tässä olen Budapestissa kesäkuun lopussa. Olen jo raskaana, mutta en vielä tiedä sitä itse.
Tiesin jo, että saattaisin olla raskaana. Sen uskominen tuntui vaikealta. En siksi rynnännytkään testaamaan heti, kun olisin voinut. 

Edellisenä iltana Googletin alkuraskauden oireita ennen plussaa. Aluksi luin muiden kokemuksia lähinnä huvikseni. Sitten tajusin, että erittäin todennäköisesti olen siunatussa tilassa. Minulla oli koko ajan jano ja pissahätä. Huimasi, väsytti ja alavatsaa vihloi. Olin syyttänyt oireista kuumuutta ja menkkoja, jotka "todennäköisesti alkaisivat pian".

Niinpä seuraavana aamuna säntäsimme kauppaan. Ostimme viikonlopuksi ruokaa sekä viisi kiloa mansikoita ja raskaustestin. Tärisevin käsin kannoin mansikkalaatikon kotiin.

Vielä enemmän kädet tärisivät, kun sulkeuduin vessaan raskaustestin kanssa heti kotiin saavuttuani. Kirosin testin viiden minuutin odotteluaikaa, mutta tikkuun tuli välittömästi kaksi viivaa. Minä itkin elämäni olevan ohi, mutta onneksi mies oli rauhallisempi.

Testiin tuli kaksi viivaa kaksi päivää myöhemminkin. Silloin aloitin tämän blogin.



Alussa olo oli täysin normaali. Olin jopa hieman huolissani, kun pahoinvointia ei ollut. Se alkoi joskus viikolla seitsemän. Oksentelin suunnilleen kerran päivässä, joskus paristikin. Mikään ei oikein maistunut. Himoitsin lähinnä vaaleaa leipää, hedelmiä ja kirpeitä karkkeja.

Verensokeri ei saanut laskea yhtään, jotta en olisi oksentanut. Laukussa piti aina olla banaaneja ja pähkinöitä, jos heikko olo yllättäisi.

Väsymys oli järkyttävää. Onneksi sain nauttia aluksi oireista kesälomalla. Tuntui, ettei nukkuminen auta. Elokuun alussa palasin lomalta töihin ja suoritin viimeistä kurssiani yliopistolle. Olin jatkuvassa koomassa.

Jälkeenpäin ihmettelen, että selviydyin kaikesta kunnialla.

Olin aiemmin ajattelut liikkuvani ahkerasti koko raskauden ajan. Toisin kävi: alussa väsymys ja pahoinvointi pitivät minut pois lenkkipoluilta ja kuntosaleilta. Pyöräilin toisinaan töihin ja silloin tällöin jaksoin pukea juoksuvaatteet.

Henkisessäkään hyvinvoinnissa ei ollut kehumista. Raskaus tuntui uskomattomalta, vaikka minulla olikin selkeitä oireita. Usein mietin, onko kohdussani edes ketään.

Mietin paljon talouttamme ja tulevaisuuttani. Olisiko urani tässä? Pääsinkö enää takaisin töihin alalle, jolla on verinen kilpailu?

Ennen kaikkea mietin, olisimmeko me voineet odottaa. En olisi halunnut odottaa raskautumista vuosia, mutta toteutumisen nopeus hämmensi. En ollut varautunut niin nopeaa sikiämiseen. Emmehän me edes ehtineet yrittää.

Viikolla 11 neuvolassa kuuluivat sikiön sydänäänet. Pienen sydämen syke oli 160. Sen jälkeen oloni alkoi helpottaa. Se ei tapahtunut hetkessä, mutta vähitellen aloin kiintyä elämääni kuohuttaneeseen pieneen ihmeeseen.

Tiivistettynä voi sanoa, ettei ensimmäinen kolmannes ollut kovin nautinnollinen. Olen todella onnellinen, että se on ohi. Ehkä mahdollisesssa seuraavassa raskaudessa osaan nauttia odotuksen alkumetreistä.

En tietenkään vaihtaisi kokemuksiani pois. Olen kiitollinen siitä, että olen tullut helposti raskaaksi. Mielestäni on silti luvallista myöntää, etteivät siunatun tilan ensihetket tuntuneet kovin siunatuilta.

Onneksi olo on helpottanut sitä mukaa, kun raskausviikkoja on ollut lisää.

sunnuntai 27. lokakuuta 2013

Äitiysloma muuttaa arjen

Kalenteria ei enää tarvitse selata kovin montaa sivua eteenpäin, kun huomaa, että se loppuu.

Tähän asti muistettavat asiani ovat päätyneet perinteiseen paperiallakkaan. Hetken jo mietin, millaisen kalenterin ostaisin ensi vuodeksi. Katselisinko vuoden 2014 merkintöjä pienestä vai isosta kalenterista? Olisiko se kliinisen virallinen vai olisiko siellä hauskoja kuvia?

Sitten tajusin, että viimeistään helmikuun alussa arki mullistuu. Minusta tulee äitiyslomalainen. En tiedä, mitä äitiyslomalaisen kalenterissa on. Onko siellä edes mitään? Käymme ainakin neuvolassa. Toivottavasti säännölliseen ohjelmaamme kuuluu vaikka jokin perhekerho.

Ehkä minun ei kannata hankkia paperista kalenteria ensi vuodeksi. Alkuun ei liene niin paljon muistettavaa. Pärjännen puhelimeni kalenterilla. Se kulkee aina mukana, ja sinne mahtuu kaikki tarpeellinen. 


Uuden kalenterin tyhjien sivujen selaaminen on kutkuttavaa. Edessä on vuosi, jonka loppuosan merkintöjä voi vain arvailla. 

Alkuvuodesta katsoin tämän vuoden Koiramäen kalenteristani syksyä ja mietin, mitä kirjaisin tyhjille sivuille loppuvuodesta. En ehkä olisi aavistanut, että viikko-ohjelmassa olisi ultria ja neuvolakäyntejä.

Joskus saa yllättyä. Nyt voin vain arvailla, millaisia merkintöjä kalenterissani on vuoden päästä.

perjantai 25. lokakuuta 2013

Rakenteet kunnossa ja sukupuoli näkyvissä

Näimme tänään taas ruudulta jatkuvasti kasvavan vauvamme. Tuntuu huimalta ajatella, että seuraavan kerran saatamme nähdä vasta synnytyksen jälkeen.

Tänään oli siis rakenneultra, jossa sikiötä syynättiin päästä varpaisiin. Kaikki näytti olevan kunnossa, onneksi. Ultran tehnyt kätilö ei vaikuttanut kovin puheliaalta ja hän rutisti toisinaan otsaana tutkiessaan kuvaa ruudulta. Huolestuin välillä hänen kurtistelustaan, mutta hänellä taisi vain olla huono näkö.

Vauva liikkui vilkkaasti koko ultran ajan. Alussa hänellä oli huvittavasti suu auki.

20+3
Moni odottaa rakenneultralta erityisesti sukupuolen näkemistä. Mekin tahdoimme tietää, minkä merkkinen vauva mahassani majailee. Kätilön mukaan meille tulee erittäin selvästi tyttö.

Minulla on koko raskauden ajan ollut aavistus tytöstä. Verkossa on erilaisia listoja, joihin on koottu raskausoireita sikiön sukupuolen mukaan. En pidä listoja mitenkään tieteellisinä tai vakavasti otettavina, mutta olen kärsinyt kaikista tyttöoireista: olen himoinnut kaikkea raikasta ja makeaa, kammonnut lihaa ja ihana raskauden hehku on ollut minusta kaukana.

Nyt voi siis keskittyä nimipohdinnoissa ainoastaan tytön nimiin. Pari hyvää kandidaattia on jo. Pojan nimen keksiminen on koko ajan tuntunut tytön nimeä vaikeammalta. Minulla olisi pari ideaa, mutta mies taas ei pidä niistä.

Nolojen lapsuuskuvien ottaminen alkaa nähtävästi jo ennen syntymää. Saimme kätilöltä peräti kaksi kuvaa, joissa ei näy muuta kuin todiste vauvamme sukupuolesta. Jos hän ei käyttäydy teininä kunnolla, tiedämme, mitä näyttää hänen seurustelukumppanilleen...




tiistai 22. lokakuuta 2013

Niin koitti puoliväli

Tänään on raskausviikko 20+0. Odotukseni on puolivälissä.

Tänne asti on selvitty, mietin vauvan potkiessa napani alapuolella. Se ei mennytkään alussa kesken.

Mahaposeeraus eilen 19+6
Potkut voimistuvat jatkuvasti. Niitä tulee etenkin iltaisin, kun käyn nukkumaan. Herään usein aamuyöstä vessahätään, ja silloinkin vauva potkii. Milloinkohan se nukkuu?

Minusta tuntuu, että mahani pullahti näkyviin viikonloppuna. Tänään salilla huomasin viimeistään, ettei vartaloni ole niin kuin ennen. Mahaa ei voinut peittää. Ennen väljä urheilupaita oli muuttunut tiukaksi. Se paljasti, että jotain on mahassa tapahtunut.

Mahani ei vielä näytä söpöltä raskausmasulta, vaan enemmän se muistuttaa keski-ikäisen miehen kaljamahaa. Enköhän ajan myötä ala näyttää odottajalta. Ehkä näytän siltä jo hyvin pian.

Aika nimittäin todella rientää. Vastahan minä ihmettelin kahta viivaa testissä. Tuntuu, että synnytykseen  olisi vielä huimasti aikaa. Siihen ei ole kuin viisi kuukautta.

sunnuntai 20. lokakuuta 2013

Lihaisa himo

Moni on siunatusta tilastani kuultuaan kysynyt, onko minulla ollut mitään ruokahimoja. No, ei oikeastaan ole ollut. Päinvastoin ajattelen, että voi kun tekisikin jotain ruokaa mieli. Mikään ei oikein ole maistunut.

En ole koskaan ollut meetvurstin ystävä. Joskus vuosia sitten oksensin, kun mieheni puhui valkosipulimetukasta. Silloin en siis todellakaan ollut raskaana.

Viime yönä heräsin ja mieleni teki mitäs muutakaan kuin meetvurstia. Onnekseni jääkaapissamme oli tuota sillä hetkellä jumalten herkulta tuntuvaa makkaraa.

Se ei ollut lainkaan pahaa. Jouduin jopa hillitsemään itseni, etten olisi ottanut enempää kuin kaksi palaa. Mikä oudointa, himo on jatkunut myös tänään.



Koin ensimmäisen ruokahimon lähes raskauden puolivälissä. Tämä saattaa pian vaihtua ällötykseen. Se lienisi hyvä, sillä tutkin äsken meetvurstin soveltuvuutta odottaville.

Neuvolasta saadusta kiellettyjen ruokien listassa sitä ei erikseen asetettu pannaan, mutta Terve.fi-sivuston artikkelissa vältettävistä ruuista sen mainittiin olevan vaarallista. Kypsentämättömänä siitä saattaisi saada listeriabakteerin.

Metukka ei myöskään ole varsinaista terveysruokaa. Hyvää se silti oli, varsinkin kerran elämässä!


keskiviikko 16. lokakuuta 2013

Sinulle voi käydä pahasti



En ole koskaan elvyttänyt. Olen kerran soittanut ambulanssin - töissä. En ole koskaan tainnut nostaa kaatunutta ylös, jos tuttuja lapsia ei lasketa.

En tiedä, olenko onnistunut välttämään sellaiset tilanteet vai enkö ole huomannut niitä. Sen sijaan mieleeni tulee montakin kertaa, kun olisin voinut auttaa vaunut bussiin tai päästää pyörätuolilla liikkuvan ovesta sisään.

Häpeän. Häpeän etenkin siksi, että pian minä lienen se, joka yritän liikkua sulavasti vauvanvaunuineni.  Sitä ennen lyllerrän valtavan mahan kanssa enkä taatusti ole ketterimmilläni.

Sosiaalisessa mediassa leviävä Kävikö pahasti? -kampanja haastaa huomaamaan, milloin joku tarvitsee apua. Apu ei rajoitu tuttuihin, vaan se ulottuu nimenomaan niihin, joita ei tunne: satunnaisiin ohikulkijoihin, jotka makaavat maassa tai eivät saa ovea auki.

Muista, että sinä voisit tarvita apua. Sitä voisi joskus tarvita sinun läheisesi - tai lapsesi.

Minä ainakin toivon, että osaan tulevaisuudessa olla vähemmän välinpitämätön. Toivon myös, että joku huomaa, kun minulla on hätä.

tiistai 15. lokakuuta 2013

Vauva potkii ja maha kasvaa

Minulla on uusi iltarutiini. Ennen nukkumaanmenoa tunnustelen, potkiiko vauva. Reilu viikko sitten mietin, tunnenko liikkeet. Nyt tunnen.

Oikeastaan enää ei tarvitse erikseen tunnustella. Mahassa tuntuu pieniä nykäisyjä. Joskus tuntuu töytäisyjä, joita ei voi enää kuvata kovin pieniksi.

Oikeastaan liikkeitä ei tarvitse edes kuulostella ainoastaan iltaisin. Niitä tuntuu koko päivän ajan. Vauva voi muistuttaa itsestään kesken työpalaverin tai lenkin.

Kun tuntee, että kohdussa alkaa olla elämää, pitää laittaa käsi vatsalle ja tunnustella. Sitä en tosin tee julkisilla paikoilla. Usein tuntee, kuinka pieni käsi tai jalka potkii.

Maha kasvaa kohisten. Tuntuu, että se on suurentunut jo muutamassa päivässä. Viikko sitten mahduin omiin housuihini, mutta nyt voin pitää niitä vain housujen vyötäröä jatkavan Belly Beltin avulla. Toistaiseksi vyöstä sopii pienin koko. Saa nähdä, kuinka kauan.
Tänään on 19+0. Viikon päästä on puoliväli. Ensi viikolla on rakenneultra - ja minun syntymäpäiväni. Toivottavasti saan lahjaksi hyviä uutisia.


19+0

sunnuntai 13. lokakuuta 2013

Perhe tarvitsee kodin

Kun sain tikkuun kaksi viivaa, ensimmäisiä puheen- ja huolenaiheitamme oli asumismuotomme. Tähän asti olimme ihan tyytyväisinä asuneet vuokrakaksiossa lähiössä, jossa palvelut ovat liki vieressä ja Helsingin keskustaan hurauttaa vartissa.

Tieto tulevasta perheenlisäyksestä sai pohtimaan paitsi asuinpaikkaa, myös asumismuotoa. Vuokralla, asossa vai omassa? Kerros- vai rivitalossa? Lapsuusmuistot omakotitalon pihatyömäärästä ovat minulla vielä tuoreessa muistossa, joten toistaiseksi kieltäydyn asumasta muualla kuin taloyhtiössä.

Valintaa toki helpottaa se, ettei omakotitalo pääkaupunkiseudulta mitä todennäköisimmin mahtuisi budjettiimme. Näillä leveysasteilla budjettiin ei tosin mahdu paljon muutakaan. Vuokramme on ihan siedettävä, mutta tietysti omaa hiljalleen maksamalla kartuttaisi omaa omaisuuttaan.

Toisaalta en täysin allekirjoita väitettä, että vuokran maksaminen on rahan tuhlaamista. Saahan vuokralla sentään katon päälle. Jos se on turhaa, kannattaa muuttaa vaikka sillan alle. Eipähän mene rahat hukkaan.



En tiedä, saisimmeko lainaa. Miehelläni on vakituinen työ, mutta minä en raskaana olevana, gradua vaille valmiina surkeasta työtilanteesta tunnetun viestintäalan freelancerina ja pätkätyöläisenä liene pankkien unelma-asiakas.

Mieheni eli koko lapsuutensa samassa omakotitalossa. Minä muutin kerran, 4-vuotiaana, kun sain pikkuveljen. Keskustakolmio vaihtui silloin omakotitaloon lähiössä.

Meidän lapsemme tulee mitä todennäköisimmin muuttamaan lapsuutensa aikana useammin. 

Jotkut sanovat, että pitäisi olla omistusasunto, mieluten omakotitalo, ennen kuin saa lapsen.  Helsingin Sanomissa oli tänään kuitenkin kiinnostava artikkeli siitä, kuinka lapsiperheiden vuokralla asuminen keskustassa on yleistynyt. Yllättäen vuokralla asujat eivät olleet enää parikymppisiä opiskelijoita, vaan työelämässä olevia yli kolmekymppisiä. He olivat jo ehtineet asua omistusasunnossakin, mutta toisen omistama asunto sopi heidän elämäntilanteeseensa.

Nykyisin työpaikat vaihtuvat ja asunnot muuttuvat. Välillä asutaan toisen omassa, välillä pankin omassa. Joskus majaillaan kai ihan omassa. Uskon, että me löydämme vielä juuri meille sopivan ratkaisun. Sitä ennen vauvamme ensimmäinen koti tosin lienee vuokrakaksiossa.

sunnuntai 6. lokakuuta 2013

Maha kasvaa ja mieli seestyy

Rappukäytävämme ummehtunut haju ei enää okseta. Voin jo käydä työpaikkaruokalassa ilman, että mietin nopeinta reittiä vessaan. Pystyn jopa juomaan hieman kahvia eikä oksennus nouse kurkkuun.

Olen tänään raskausviikolla 17+5. On ihanaa huomata, miten elämä alkaa voittaa. Vältettävien hajujen ja makujen lista on edelleen pitkä, mutta se ei ole niin pitkä kuin reilu kuukausi sitten. Silloin pystyin syömään suunnilleen hedelmiä, nallekarkkeja ja puuroa.

Ennen raskautta ajattelin, että kuvaan mahaani joka viikko. Nyt huomasin, että viimeeksi kuva on otettu kuukausi sitten. Silloin havahduin ensimmäistä kertaa keskivartaloni pyöristymiseen.

Kuvassa on keskivartaloni eilen. Taidan näyttää lähinnä siltä, että minun pitäisi nauttia Activiaa. Eiköhän kumpu silti kasva, joka hetki.

17+4
Neuvolassa kysyttiin tällä viikolla, tunnenko jo liikkeitä. En oikein tiedä. Jotain pieniä hipaisuja ja nykäisyjä tuntuu välillä, usein silloin, kun olen juuri käymässä nukkumaan. Saatan tosin sekoittaa ne mahanpuruihin.

Välillä mietin, että liikkeitä, nyt jo, ei kai vielä? Sitten muistan, että olen todellakin 18. raskausviikolla. Positiivisen testin tekemisestä alkaa olla jo aikaa.

Alkuraskaus alkaa siis kaikin tavoin olla ohi. Tässä vaihteessa tuntuu, että onneksi. Minulle raskaus ei ole ollut elämäni parasta aikaa. Totta kai olen onnellinen, että saan kokea tämän. Silti pahoinvointi ja kaiken ymmärryksen ylittävä väsymys tulivat minulle osittain hieman yllätyksenäkin. En tiennyt, että olo voi olla niin kokonaisvaltaisen huono.

Alku oli myös henkisesti hieman raskas. Raskaus ei ollut täysin yllätys, mutta emme varsinaisesti ehtineet yrittämällä yrittää. Puhuimme, että vauva saa tulla, jos on tullakseen - ja sitten jo aloin ihmetellä väsymystä, pyörrytystä ja myöhässä olevia kuukautisia.

Mietin paljon, olisimmeko voineet vielä odottaa. Olin hyvin epätietoinen tulevasta. Itkin, olisiko minun elämäni ohi. Ottaisiko kukaan töihin 25-vuotiaana lapsen saanutta? Onko raskautuminen tässä vaiheessa ammatillinen itsemurha? Asummehan me vielä vuokrallakin, ja tosiaan opinnoistani puuttuu se gradu...

Mieli on seestynyt vähitellen. Alan hiljalleen luottaa, että kaikki järjestyy. Olen syksyn aikana saanut aivan yllättäen uusi työprojekteja. Pääseen siis vielä kartuttamaan käyttötilini summaa ja työkokemustani, vaikka en varmaan ehdikään kirjoittaa graduani loppuun ennen synnytystä.

Aluksi luulin, että epätietoiset ajatukset liittyvät ikääni. Sitten huomasin, että minua 10 vuotta vanhempien odottajien blogeissa oli samanlaista pohditaa. Sielläkin mietittiin, mitä uralle käy, onko rahaa ja miten parisuhde voisi pikkulapsiperheessä.

Eiköhän kaikki järjesty meillä kaikilla. Sitäpaitsi tässä on kyse uudesta elämästä. Mikä olisi sen arvokkaampaa?

keskiviikko 2. lokakuuta 2013

Bebejä ja tutkimusmatkoja eli raskausajan lukutoukkailua

Olen parantumaton lukutoukka, mutta raskausaikana olen ollut harvinaisen laiska lukija. Nyt 18. raskausviikolla energiaa alkaa vihdoin olla sen verran, että olen jopa tarttunut äitiydestä kertoviin kirjoihin. Lisäksi olen tehnyt listan kirjoista, joita tahtoisin lukea.

Toistaiseksi ensimmäiseen ryhmään kuuluu vain yksi kirja. Oikeastaan siitäkin olen lukenut vasta alle puolet. Lista luettavista sen sijaan on pidempi.



Pamela Druckermanin Kuinka kasvattaa bébé (2012) kiehtoi minua jo kauan ennen kuin olin koskaan pitänyt raskaustestiä kädessäni. Druckerman on amerikkalainen toimittaja, joka sai ensimmäisen lapsensa Pariisissa. Hän ihmetteli ranskalaisten rentoa suhtautumista raskauteen ja vauvoihin. Rentous ei tarkoita, että ranskalaislapset olisivat kurittomia. Päin vastoin he käyttäytyvät hyvin. Heidän äitinsäkin ovat hoikkia ja huoliteltuja.

Toivon, ettei minusta koskaan tule neuroottista marttyyriäitiä. Sellaisena Druckermanin teoksessa amerikkalainen vanhemmuus näyttäytyy. Se vaikuttaa hyvin paljon samalta kuin suomalainen vanhemmuus, ainakin, jos vauvapalstalaisia käyttää havaintomateriaalina.

Ranskassa ajatellaan kirjan mukaan, että vanhemmuus on yksi osa elämää. Lapsi ei ole maailman keskipiste, vaikka hän onkin toki mittaamattoman tärkeä. Luulen, että lapsen saatuani joudun tasapainoilemaan näiden kahden tavan välillä. Ehkä minun pitää lukea kirja sitten, kun vanhemmuudesta on jo kokemusta.

Lisäksi olen laittanut kirjaston varauslistalle jokusen teoksen. Osaa saan varmaan odottaa niin kauan, että niistä on minulle vanhempainvapaalukemisiksi.

Minna Kiistalan Minähän en sitten muutu (2010) kertoo esikoisen odottamisesta, joten se sopii loistavasti siunattuun tilaani. Kirjassa seurataan koko lapsentekoprosessia, jonka aikana vakuutellaan usein: "Minähän en sitten muutu". Arvostelujen perusteella kirja vaikuttaa hyvin todenmukaiselta kuvaukselta lapsen saamisesta, joten toivon saavani sen pian luettavakseni.

Tutkijanura ei kuulu haaveisiini, mutta Anna Keski-Rahkosen, Camilla Lindholmin, Johanna Ruohosen ja Maria Tapola-Haapalan toimittama Tutkimusmatkoja äitiyteen (2010) kiinnostaa minua silti. Teoksessa 30 tutkijaäitiä kertovat työn ja perheen yhdistämisestä. Lapsien ja oman uran yhdistäminen kiehtoo ja mietityttää minua sekä yleisenä ilmiönä että käytännön toteutuksena omassa elämässä.

Anu Silfverbergin Äitikortti (2013) kysyy, miksi naiset syöksyvät äitiyden mustaan aukkoon. Esikoista odottaessani pohdin paljon, tuleeko minustakin neuroottinen, äitiyteen hurahtanut mamma. Ehkä ei tule, sillä en ole muutoinkaan mikään hössöttäjä - mutta toisaalta, onko äitiyteen hurahtaminen aina pahasta?

Ehkä osaan vastata kysymykseen, kun olen lukenut kirjan. Sitä enemmän ehkä osaan kertoa, kun olen syntyneen lapsen äiti.

  Lopuksi vielä vinkki isille: mieheni on lukenut viime kuukausien aikana Rob Kempin teosta
The Expectant Dad's Survival Guide. Kirjassa käsitellään raskautta viikko viikolta isän näkökulmasta.

Onko teillä kirjasuosituksia? 

sunnuntai 29. syyskuuta 2013

Vauvaostoksilla pää pyörällä

Minulla alkaa pian 18. raskausviikko, mutta olen edelleen aika ulalla vauvatarvikkeista. Onhan tässä toki vielä aikaa. Kun tein positiivisen raskaustestin heinäkuun alussa, ajattelin, että ei nyt aleta hössöttämään. Kaikkea ehtii vielä hankkia.

Niin ehtiikin, varmasti. Ensikertalaisena on vaikea sanoa, mitä oikeasti tarvitsee.

Melkein heti plussattuamme ostimme auton. Pääkapunkiseutulaisena, lapsettomana pariskuntana emme olisi välttämättä tarvinneet sellaista. Auto helpottaa silti huomattavasti perheenlisäyksen kuljettamista mummoloihin satojen kilometrien päähän. Pitää myöntää, että toistaiseksi se on helpottanut meidänkin kulkemistanne huimasti.

Hoitolaukuksi olin jo kauan ennen raskautta ehtinyt kaavailla erästä Longchampin olan yli kulkevaa mallia. Sinne mahtuu tarpeeksi tavaraa, ja materiaali on kestävää. Se ei ole nahkaa, jota pitäisi varoa. Pahimmissa alkuraskauden pahoinvoinneissa löysin laukun huokeaan hintaan Huuto.netistä.

Vielä en lastaa laukkuun vaippoja ja tuttipulloja - mitä hoitolaukkuun edes laitetaan? -, mutta laukku on jo osottaunut käytännölliseksi. Olan yli menevänä se on ehdottoman käytännöllinen työmatkapyöräilijälle, ja sinne mahtuu pienimuotoiset ruokaostoksetkin.

Odottava äitikin saattaisi tarvita jotain. Toistaiseksi olen mahtunut hyvin vaatteisiini. Nyt alkaa olla pakko myöntää, että housut tuntuvat hieman epämukavilta. Olen yrittänyt saada nettikirppareilta belly beltia, housujen jatkopalaa. Sillä saisi äitiyshousujen käyttöönottoa siirrettyä ainakin hieman.

Äitiysvaatteiden käyttöaika jäänee niin lyhyeksi, etten ajatellut uhrata niihin omaisuuksia. Töihin voisin hankkia jotain siistejä puseroita, ja ainakin yhdet mammahousut tarvitsisin. Laskettu aika on maaliskuussa, joten vanhat talvitakkini eivät varmaan mahdu enää talvella kiinni. Toivottavasti pääsen loppuraskaudessa liikkumaan, joten mahanmentäviä urheiluvaatteitakin pitäisi etsiä.

Äidille ja vauvalle

Ensimmäisen hankinnan vauvalle tein perjantaina. Miestä odotellessani käväisin vaivihkaa lastentarvikeliikkeessä. Löysin kolmen vauvaharson paketin puoleen hintaan. Harsot olivat halpoja ja söpöjä: paketissa oli yksi pilkullinen, yksi valkoinen ja yksi leijona- ja norsukuvioinen. Sydän syli!

Pikkuvauva-aika on aika lyhyt, joten ajattelin katsella melko paljon tavaroita käytettyinä. Onhan se ekologisempaa, taloudellisuudesta puhumattakaan. Harsoja tarvitaan lisää, samaten vauva toki kaipaa vaatteita. Yhdistelmävaunut ja turvakaukalo pitäisi ostaa.

Jossain vauvan pitäisi nukkuakin, ja syöttötuolia kaivataan jossain vaiheessa. Tahtoisin varmaan kokeilla rintareppuakin. Kestovaipatkin kuulostaisivat hyviltä.

Onko TrippTrapp-syöttötuoli maineensa veroinen? Ovatko halvemmat yhtä hyviä? Tarvitseeko vauva sitteriä vai pärjääkö ilman? Tekeekö imetystyynyllä mitään? Entä rintakumilla?

Vauvatavarat ovat sekoittaneet untuvikon pään. Kaikkea on paljon tarjolla, mutta mikä on oikeasti tarpeellista?

Mielessä on tuhansia kysymyksiä, joita luultavasti pohdin blogissani seuraavien kuukausien ja ehkä jopa vuosienkin aikana.

Kertokaa, kokeneemmat! Mitä kannattaa hankkia, ja mikä on turhaa?

keskiviikko 25. syyskuuta 2013

Hyvä ikä tulla äidiksi

Äidiksi mä tahtoisin viimeistään 25-vuotiaana. Apua, jos en ehdi, moni tuttuni sanoi, kun olimme häthätää viettäneet 20-vuotispäiviämme.

Minusta aikaraja äidiksi tulolle oli, ja on, hieman huvittava ja keinotekoinen. Naisen hedelmällisyys toki laskee iän myötä, mutta parinkympin puolivälissä ei ole vielä kiire. Tehokasta lisääntymisaikaa on ainakin kymmenen vuotta.

Minusta tulee äiti 25-vuotiaana, jos viikolle 16 edennyt raskauteni eteen hyvin. Minä naureskelin muiden pakolle tulla äidiksi tietyn ikäisenä, ja minusta tulee äiti juuri heidän ihanneiässään.

En ehtinyt vielä kokea kiirettä tulla raskaaksi. Silti joskus mietin, olenko minä liian nuori. Kenelläkään ystävistäni ei ole vielä lapsia. Oikeastaan luulen, ettei heistä kukaan lisäänny vielä vähään aikaan. Olen todellinen edelläkävijä.

Joskus sanotaan, että vanhemmaksi voi tulla, kun on vakituinen työpaikka ja omistusasunto. No, minulla ei ole kumpaakaan.

Alallani vakituista työtä saa odottaa ehkä kymmeniä vuosia. En muutenkaan usko, että nykymaailmassa voi perustaa elämänsä vakituiselle työlle. Työn voi menettää milloin tahansa. Ajatus freelanceriydestä kiehtoo minua, ja se jos mikä tietää epävarmaa toimeentuloa.

Tietysti mieheni suhteellisen vakaa ja ainakin kohtuullisesti palkattu työ pitää toimeentulohuolet osittain loitolla, vaikka tahdon toki itsekin osallistua perheen elätykseen.

Meillä ei ole omistusasuntoa, mutta työtilanteeni takia emme välttämättä sellaista saisikaan vielä johonkin vuoteen. Lapsi kestänee sen, että muutamme joskus. Suomessa ei varmaan kukaan joudu muuttamaan sillan alle. Täysipäisiä lapsia kasvaa kaiketi niin vuokratun kerrostaloasunnon seinien sisällä kuin täysin oman omakotitalon lämmössäkin

Nainen voi saada lapsia murrosikäisestä lähes viisikymppiseksi. Silti tuntuu, että sosiaalisesti hyväksyttävä lisääntymisaika rajautuu joskus ikävuosiin 30-35. Sitä vanhemmat ovat liian vanhoja, kun taas nuoremmat ovat ehdottomasti vielä liian nuoria.

Tietenkään teinivanhemmuus ei ole mikään ihannetila, kuten ei välttämättä vanhemmuus viisikymppisenäkään. Mielestäni hyväksyttävä lisääntymisikä rajataa silti joskus aivan liian kapeaksi. Enemmän pitäisi huomioida yksilön omaa tilannetta. Nuori äiti ei automaattisesti ole vastuuton sossuäiti.

Minusta tuntuu, että tässä elämäntilanteessa on hyvä perustaa perhe. Tämä ei ole täydellinen tilanne, mutta tämä ei ole huonoinkaan mahdollinen. Olen jo ehtinyt opiskella, olla töissä ja hieman matkustaakin. Omat menot eivät ole minulle enää ykkössijalla.

Olen vielä nuori, mutta en koe olevani liian nuori. On monta hyvää ikää tulla äidiksi. Minulle se on juuri tämä ikä.

Mikä parasta, lapsemme saa vanhemmat, jotka tahtovat olla perhe ja huolehtia perheestään. Eikö se ole tärkeintä?

sunnuntai 22. syyskuuta 2013

Vauva ei ole enää salaisuus

Viikonlopun teemana oli vauvauutisten kertominen. Olemme tähän asti, raskausviikolle 15, onnistuneet pitämään itävän perheenlisäyksen omana tietonamme.

Perjantaina olin entisen työkaverini läksiäisissä, jossa jäin kiinni viinitestissä. No, oikeastaan kerroin sitten ihan itse, miksi olin vesilinjalla. Muuttumiseni kahvinjuojasta teepussien kuljettelijaksi oli kuulemma herättänyt ihmetystä.

Kaikki olivat oikein onnellisia puolestani. Se lämmitti. Huomenna tosin keskustellaan työni tulevaisuudesta. Sitä en ehkä odota niin innokkaasti.

Kun töissä oli saatu kerrottua, oli seuraavana päivänä vuorossa tärkeämmät eli molempien perheet. Olemme samasta kaupungista kotoisin, mistä ainakin tässä tilanteessa olen kiitollinen. Päätimme kutusa molempien vanhemmat yhdessä ravintolaan ja näyttää ultrakuvat.

En ole vähään aikaan jännittänyt mitään niin paljon. Onneksi jännitys oli täysin turhaa. Kaikki olivat onnessaan ensimmäisestä lapsenlapsestaan.

Äitini sanoi pohtineensa, tulisiko hänestä mummo vasta joskus lähempänä seitsemääkymppiä. Hän sanoi olevansa onnellinen, että saa lapsenlapsia vielä, kun jaksaa olla heidän kanssaan.

On ihanaa, ettei raskautta enää tarvitse salailla. Kaverit eivät tosin tiedä tästä vielä, mutta voisi kertoa sitä mukaa, kun tapaa heitä.

On myös ihanaa, että meidän vielä syntymättömästä vauvasta iloitaan niin paljon. Tervetuloa, sinua odotetaan!

Milloin te kerroitte raskaudestanne?


maanantai 16. syyskuuta 2013

Lääkäripelkoinen on raskaana

Pelkään valkotakkisia suorastaan kuollakseni. Olen raskaana. Yhdistelmä ei ole kovin hyvä.

Olen onnekseni ollut nuoruus- ja aikuisikäni hämmästyttävän terve. Korkeintaan vuosittaiset flunssat ovat kiusanneet minua. En ole yleensä tarvinnut lääkäriä.

No, tässä siunatussa tilassa tarvitsen.

Pelkään kipua eniten. En niinkään pelkään sitä, että minussa tai lapsessa olisi jokin vialla. Toki sekin jännittää, mutta ensisijaisesti kammoan kipua.

No, tässä siunatussa tilassa minuun sattuu vielä monesti ja paljon.

Olen tähän mennessä raskautta käynyt kaksi kertaa neuvolan terveydenhoitajan luona, kerran lääkärissä, kerran verikokeessa ja kerran ultrassa. Terveydenhoitajakäynnit sujuivat kepeähkösti, mitä nyt verenpainetta mitatessa pulssini oli vaatimattomasti yli sadan.

Sen sijaan jos verenpainetta olisi mitattu lääkärissä ja verikokeessa, olisin varmaan jo joutunut ensiapuun. Verikokeesta kerroinkin jo hieman, mutta suoneni olivat pistäjän mukaan pienet ja piilossa. Niitä sai etsiä ja ronkkia. “Ei tästä nyt tule verta, pitää ottaa uusiksi”, näytteenottaja sanoi muutaman kerran, kun oli jo iskenyt neulan taipeeseeni.

Käteni olivat mustelmilla pari seuraavaa viikkoa. Ei näyttenotto varsinaisesti sattunut, nipisti vain epämukavasti. Se jännitti sitäkin enemmän.



Synnytystä en vielä ajattele kovin paljon, mutta toisinaan se on mielessä. Pelkään siinä aivan kaikkea. Pelkään kipua, mahdollisia vammoja ja kontrollin menettämistä. Mitä jos minua kohdellaan huonosti?

Ennen kaikkea kammoan sairaalaympäristöä. Pelkään, että joudun olemaan jollain osastolla viikkotolkulla ennen synnytystä tai sen jälkeen. Ehkä siinä tilanteessa olen osastolla ihan mielelläni. Se on parhaaksi minun terveydelleni ja ennen kaikkea lapseni terveydelle.

Ehkä pahinta kaikissa toimenpiteissä on avuttomuus. Siinäpä makaat, jalat levällään ilman housuja tai neula kädessä. Toinen voi tehdä mitä vaan, satuttaa miten paljon tahansa.

Sairaudet ja niiden hoito kuuluvat elämään. Minun pitää viimeistään nyt oppia luottamaan ammattilaisiin ja siihen, että ehkä luonto lopulta hoitaa kaiken kohdalleen. Jos ei hoida, se on terveydenhuollon ammattilaisten tehtävä.

Naiset ovat kautta aikojen olleet raskaina, synnyttäneet ja jopa selvinneet siitä. Luultavasti minäkin selviän.